Kolme kuukautta sitten totesin, että nyt loppuu tämä laiskottelu. Haluan takaisin kiinni hyvinvointiin ja urheiluun. Haluan adrenaliinin vereeni, verenmaun suuhuni. Haluan treenata itseni onnelliseksi, saada itsestäni ulos tämän velton olon ja saada raskauden jälkeen kiinni siitä, kun keho on minun itseni käytössä.
Palkkasin PT:n puoleksi vuodeksi ja aloitin vihersmoothie kädessäni, uusi sykekello ranteessani.
PT ehdotti, että aloittaisimme kahdella treenillä viikossa. Kysyin, että saanko tehdä enemmän.
Nyt, kolme kuukautta myöhemmin, näimme maanantaina. Treenikertoja oli kertynyt viime viikolle 5, sitä edelliselle 6. Hän sanoi, että tähdätään ihan maksimissaan viiteen viikossa, että lepoa on saatava. Kysyin, että enkö oikeasti saa tehdä enemmän?
Kaksi kuukautta sitten päätin, että minusta tulee taidemaalari. Etten halua harrastella enää Kansalaisopiston iltakurssilla, vaan haluan paahtaa kunnolla. Opetella tekniikat, opiskella taidehistoriaa ja päntätä nykytaidetta, luoda uutta. Haluan kehittyä ja tulla hyväksi. Ei, vaan loistavaksi.
Googlettelin missä voi opiskella maalaamaan, jos haluaa tehdä sitä tosissaan. Jos haluaa kehittyä maksimaalisesti minimiajassa.
Puolitoista kuukautta sitten päätin, että minusta tulee mestari uimaan. Nyt lähtee lapsuuden traumat hiiteen.
Ilmoittauduin aikuisten tekniikkakursille sunnuntaisin. Ostin uimapuvun, johon mahdun ja joka on riittävän siveellinen uimahalliin. Vedin päähäni vaaleansinisen uimalakin ja opettelin vapaauintia, selkää ja rinulia, perhostakin. Opettelin kylki- ja volttikäännäksiä, harjoittelin hapenottoa ja katsoin veden alta otetuista go pro -videoista, missä voisin parantaa.
Kuukausi sitten päätin, että nyt lähtee. Minusta tulee uskomattoman hyvä pelaamaan padelia.
Aloitin uuden harrastuksen, löysin pelikavereita ja varasin valmentajan muutamaksi tunniksi kaveriporukallemme. Katsoin Youtube-videoita säännöistä ja pisteenlaskusta. Ostin sortsit, joissa on palloille taskut.
Tänään harjoittelin edullisella päivävuorolla aloitussyöttöä. Kiskoin palloa systemaattisesti ruutuun. Ensi viikolla vuokraan ehkä pallotykin.
Eilen tuli mieleen, että pitäisikö kirjoittaa romaani. Mielessäni pyörinyt aihio vaati ulospääsyä. Aihio rakentui kyllä vasta toissapäivänä, mutta silti. Kirjalla on nimikin jo valmiina.
Nyt loppuu tämä sosiaalisen median paukuttaminen, minusta tulee kirjailija.
”Pitäisikö mun kirjoittaa kirja?” kysyin puolisolta.
”Pitäsikö sun ensin kirjoittaa vaikka pari blogijuttua?” vastasi hän.
”Mutta entä jos mun kirja lytätään Hesarissa?”
”No eikös se ole jo aika saavutus, jos kirja arvostellaan Hesarissa?”
”Ei. En halua kirjoittaa mitään huonoa kirjaa.”
”Pitäiskö sun ensin kirjoittaa vaikka pari blogijuttua?”
Tänään olen miettinyt, minne kustantamoon kirjaani tarjoisin, kenelle voisin ensimmäisiä sivuja näyttää ja millä aikataululla saisin kirjan maailmaan. Olen kuvitellut itseni kirjamessuille puhumaan ja millaisen promokuvan haluisin kirjan sisäkanteen.
Lisäksi mietin, millä aikataululla saisin toisen kirjan maailmaan. Ja että miten onnistuisin kirjoittamaan kaksi erinomaista kirjaa.
Juttelimme ystäväni kanssa muutama viikko sitten kuulumisia.
Ystäväni kuunteli ja kysyi, pystynkö tekemään elämässä mitään rennosti ja keskinkertaisesti.
Vastasin, että olenhan käynyt siellä akryylimaalauksessa ihan vain harrastuksena. Ja aloitinhan sen uinninkin ihan leppoisasti.
En tiedä, miksi ystäväni hymyili.
-Henriikka
