Olen innostuja. Aina ollut. Saatan olla jostain jonkun toisen mielestä mitättömästä asiasta niin riemuissani, että vaikutan olevan alkoholin vaikutuksen alaisena. Jossain työpalaverissa saatan innostua suunnittelemaan niin, että pomppaan ylös tuolista tai huomaan olevani koko ajan peppu lievästi irti penkistä. Saatan aloittaa ideoida jonkun toisen ilmoille heittämää ideanalkua niin tohkeissani, ettei puheesta tule loppua. Lisäksi yritän saada kaikki ympärillä olijatkin yhtä vakuuttuneiksi homman erinomaisuudesta.
Tämä on joskus raskasta ja joskus ei. Pessimistisessä, kovin skeptisessä seurassa tunnen oloni toisinaan hyvin ärsyttäväksi. Fiiistelyn ja ilonpurkausten kun toivoisi olevan voimavara eikä taakka kanssaolijoiden harteilla. Innostujan pahin loukkaus on kuulla olevansa ”yli-innokas” tai ”yli-pirteä”. ”Yli” kun tarkoittaa sanana sitä, että jotain on liikaa.
Suurimman osan ajasta innostuminen tuo kuitenkin energiaa. Päivä saattaa pelastua sillä, että näen törkeän korkean ja hienon nosturin tai kadulla vastaan kävelevällä papalla on kulmakunnan komein puku. Joskus innostumisen tuo tulevalle kesälle suunnitellut juhlat ja joskus idea siitä, mitä ostaa ystävälle joululahjaksi. Fiilailu ei katso aikaa, paikkaa eikä aiheuttajansa suuruutta: ”Vitsit miten täydellisen kaunis munakas!”
Yrittäkää ymmärtää innostujaa. Se että on intoa täynnä niin että pompii, ei tarkoita, että järki olisi juossut jonnekin. Ainakaan kovin kauas.
– Henriikka
Kuvat: Veera / Tyyliä Metsästämässä