Terveisiä Onnibussista. Olen matkalla kotiin.

Lähdin torstaina minilomalle tasaisesti kerrytettyä stressiä tasaamaan. Lähdin ruskean nahkalaukkuni kanssa ihan yksin, toiveenani voida kirjoittaa vihdoin kaikessa rauhassa ja ihan vain itseäni varten.

En kertonut asiasta Tampereen seudun ystävilleni, sillä kaipasin olla yksin. Majoituin keskustan Omenahotellissa ja vaikka olen käynyt Tampereella monta, monta kertaa, bussin kyydistä linja-autoasemalle hypätessäni tuntui kuin olisin siellä ensi kertaa. Turistina tutussa kaupungissa.

Olin kysynyt ja saanut Snapchat-seuraajiltani niin pitkän listan vinkkejä, että pysyin kiireisenä. En kuitenkaan niin kiireisenä, ettenkö olisi ehtinyt istua tuntikaupalla kahviloissakin. Pallokuvioinen ruutuvihkoni oli alati pöydällä, kun kirjoitin mustekynällä ajatuksia ylös. Siitä on niin kauan, kun olen viimeksi kirjoittanut runoja! Saati mitään vain itseäni varten.

Kirjoittamisessa on se hyvä ja huono puoli, että se herättää lisää ajatuksia, mikä tarkoittaa lisää kirjoitettavaa. Huomasin pääseväni vasta alkuun, vaikka kirjoitettuja sivuja oli kymmeniä. Olkoon tämä kesä sellainen, että blogin lisäksi kirjoitan myös ilman yleisöä. Tuntuu, että kirjoittaminen (sekä suodatettu että suodamattomaton) tekee minusta tyynemmän ja onnellisemman.

Aion kirjoittaa pitkän, pitkän vinkkilistan niille, jotka aikovat suunnata Suomi-lomalle Tampereelle. Se on kyllä yksi kotimaan ehdottomista helmistä.

Nyt jaksan vielä hetken busissa, vaikka takanani istuukin kaksi mimmiä, joiden negatiivisuus saa henkeni salpaantumaan. He ovat käyttäneet jo alkumatkasta enemmän kirosanoja kuin edes muistin olevan olemassa. Yritän sulkea korvani tietäen, että oma silmillehyppivä iloni sahuaisi heillä korvista ulos muutamassa sekunnissa.

Sitä paitsi heillä on sylissään vaaleanpunaisia neilikoita. Sillä saa paljon anteeksi.

-Henriikka