Arvatkaa! En saanut tarinaa lainkaan: minulla ei ollut keskiviikko-iltana Helsingistä kohti Rovaniemeä lähteneessä yöjunassa hyttikaveria lainkaan. Ei kivaa, jonka kanssa juttelin yömyöhään. Ei täyttä tolloa, johon hermostuin jo alkumatkasta. Ei puheliasta teiniä, iloista perheenäitiä, sydänsuruista mummoa tai ketään muutakaan ihmiskohtaloa. Vain minä.

Maksoin makuupaikastani neljäkymmentäyhdeksän euroa. Säästölippu. Nukuin yhdeksän ja puoli tuntia rauhallista, ihanaa unta. Näin ollen maksoin unistani noin viisi euroa tunnilta. Aika hyvä hinta mielestäni – siitäkin huolimatta, että olin jotenkin ajatuksissani varannut alapedin (Yläpunkka on aina parempi valinta. Aina ja joka tilanteessa.)

Junamatka kesti 12 tuntia, josta nukuin suurimman osan. Aamulla herätessäni kiiskottelin pitkään, hymyilin leveästi ja mietin, kehtaisikohan vihreä-valkoisen VR-lakanan varastaa. (Ei todellakaan.) Sitten pesin hampaat huvittavan pienessä lavuaarissa Kemin kohdalla, levitin vähän ripsiväriä ja puin päälleni. Nauratti ajatus, että kemiläiseltä asemalaiturilta näkee aamurutiinini kokonaisuudessaan, jos vain sattuu katsomaan ikkunasta sisälle.

Sen jälkeen alkoi paras osuus. Hain ravintolavaunusta ison pahvimukillisen kahvia, jonka asetin hyttini pöydälle. Viereen levitin eväskääreistään kauraleivän, edellisiltana kotona keitetyn kananmunan ja tuoreita herneitä. Sitten minä hörppäsin mukista, haukkasin leivästä ja sitten minä nautin. Luonto vilahteli ikkunasta ohitse erilaisena kuin se Helsingissä oli, ja minä vai nautin.

Kun varhaiseen lounasaikaan istuin sitten Rovaniemen asemalla, ruosteenpunaisen lastauslaiturin päällä heilutellen jalkojani ja odotellen kyytiäni, ei ollut vielä nälkä lainkaan. Niin minä korvasin lounaan santsikupilla kahvia ja kaivoin myöhemmin vielä toisen eväsleivän nälkää pitämään, kun ajoimme Rollosta kohti Inaria.

Pysähdyimme kolmesti, kerran kahvin vuoksi, kerran jäätelön vuoksi ja kerran vuotsolaisen retron hedelmävaa’an vuoksi. Kun ajoimme Vuotson kaupan ohi, Eeva ylisti vaakaa niin isosti, ettei auttanut kuin kääntyä liikenneympyrästä takaisin ja mennä hedelmäostoksille. Valitsin päärynän. Ostin myös kolmen hengen reissuseurueellemme ässäarpat kesälahjaksi, vaan emme voittaneet mitään. Kirosin maailmaa, sillä inhoan häviöitä, vaikka oikeastaan hetki oli häviöstä huolimatta aika hyvä ja onnellinen. Puistelin raaputusmujut pöydältä, haukkasin päärystäni ja matka jatkui.

Illalla pääsimme perille Inariin, nautimme kotaillallista ja ihailimme yötä, joka ei koskaan laskenut.
Mieleni on tyyni, niin ainakin luulen.

-Henriikka