Urheilija-minäni hävettää. Usein. Useimmiten onneksi naurattaa.

Aina sama laulu! Innostun, riehaannun, huudan koko maailmalle uutta lajiani, saliani, löytöäni, uutta urheilijaelämääni. Ajattelen, että nyt se on vihdoin täällä: HENRIIKKA 2.0.

Kelataanpa pari vuotta taaksepäin:

Kevät 2014. Innostun adidasheimon myötä juoksemisesta ja projektin päätteeksi päässäni rullaavat ajatukset: juoksu on niin mun laji. Siitä voi hyvin tulla mun koko elämä. Projekti loppuu kesäkuun alussa. Juoksen kesä–elokuussa yhteensä kaksi kertaa.

Syksy 2014: Aloitan salitreenauksen ensi kertaa elämässä. Ostan vuoden kortin ja varaan personal trainerilta viisi kertaa, jotta pääsen kunnolla alkuun. Alan haaveilla, miten atleettiseksi muutun, kuinka voittamattomaksi kehityn. Käyn vähintään kolmesti viikossa, jonka lisäksi käyn salilla aamuisin virtuaalispinningissä. Juoksen juoksumatolla ja tutustun salin väkeen. Olen se hullu, joka on lauantaisin seitsmältä siivojan kanssa salilla. Tätä jatkuu noin neljä kuukautta.

Kevät 2015: Rantarunko! !! Löydän TFW Helsingin ja parhaan valmennuksen, jota olen koskaan saanut. Tiedän, että tässä tämä nyt on: elämäni sali, elämäni laji, elämäni valmentajat ja soturitoverit. Käyn kahden kuukauden intensiivikurssin niin lujalla meiningillä, että reisiini tulee raskausarpia lihasten kasvun myötä. Kehityn valtavasti ja opin uutta. Rantarunko it is!

Tulee touko- ja kesäkuu, jolloin en tee mitään. En yhtään mitään.

Jollain ihmeen kaupalla (kevään treenihöyryissä maksetun kausimaksun takia) sain itseni takaisin elokuussa ja jatkoinkin tasaisen tappavaan tahtiin lokakuun lopulle saakka. Vedän 10 leukaa, nautin jokaisesta treenistä. Sitten tulee marras- ja joulukuu: kiire ja pimeys. Muutto, jonka vuoksi päädyn suht kauaksi salista. Jään kyydistä.

Viime marras-joulukuun aikana en tehnyt urheilun saralla juuri mitään. Jäin vain kelkasta. Enkä edes jäänyt vaan jättäydyn. Ei tällaiset asiat ole kenenkään muun kuin itsensä vastuulla. Minut saa urheilun pariin sellaisella innolla, ettei vastaanlaista usein näe. Rakastan tehdä suunilleen aivan kaikkea. Aivan täysillä.

Minut saa pois urheilun parista kuitenkin lähes yhtä helposti. Ei tarvita kuin pari epäaktiivisempaa viikkoa, jotta rutiininomainen urheilu katkeaa ja homma lässähtää. Ei tarvita kuin muutamat repsahdukset, niin niitä saattaa hyvinkin seurata kahden kuukauden hiljaiselo.

Arvatkaa mikä naurattaa aivan kamalasti? Kirjoitin vuosi sitten lähes identtisen kirjoituksen eikä mikään ole muuttunut. Sama jojoileva Henriikka 1.0 täällä hei.

Vaikka tuntuu, että kuntotasoni palautuu aina lähtöpisteeseen heittäytyessäni pariksi kuukaudeksi breikille, onneksi jotain on muuttunut myös pysyvästi. Jokaisesta super-riemu-into-urheilupyrähdyksestäni saan aina mukaani kasan tietoa, toisen kasan taitoja. Vaikka välillä olisinkin totaalinen luuseri, en voi väittää ettei mitään olisi jäänyt käteen.

Tällä hetkellä tuntuu, että kaipaan urheilua, joka ei enää entisestään suurenna lihaksiani. Hauiksellani on tapana kasvaa päätäni suuremmaksi, jos yhtään intoudun voimatreenistä. Haluaisin olla osaavampi, tiiviimpi, ketterämpi ja nopeampi. Sellainen arjen ohjus. Haluaisin monipuolista, taitokeskeistä, sosiaalista ja viihdyttävää urheilua. Lisäksi kehonhuoltoon ja venyttelyyn, sekä ruokavalioon tulisi keskittyä aivan erityisesti.

Ja voin paljastaa, että muuttuneen asuinlokaation myötä olen löytänyt läheltä kaksi aivan uutta urheilujuttua: Ensimmäisenä Helsinki Core Trainers. Kävin eilen testitunnilla ja luulen, että Kanervan vetämässä bootcampissa saattaisin saada sopivasti kyytiä persuksiin. Takataskussa polttelee testikortti myös Esport Bristoliin, jonne aion suunnata vielä ennen tammikuun loppua. Lisäksi aloitimme eilen siskoni kanssa trampoliini- ja telinekurssin. Eilen alkeiskurssin ensimmäisellä kerralla harjoiteltiin muun muassa puolivolttia permannolla ja voltteja trampoliinilla. Sydän hakaten, aivan fiiliksissä yritin pysyä vanhan liiton sirkusopettajan perässä. Huomenna olen menossa isoveljeni kanssa kiipeilemään.

Ja tiedättekö mitä? Nyt tuntuu, että olen vihdoin löytänyt lajini, salini, uuden urheilijaelämäni. Nyt se on vihdoin täällä: HENRIIKKA 2.0.

-Henriikka

Kuvat: onevision.fi
(kuvat otettu syksyllä 2014, elämäni oudoimmista treeneistä jäänmurtajalla)