arkisto:

tammikuu 2018

Mitä kuuluu, iho ja hiukset?

Kaupallinen yhteistyö: Urtekram & Asennemedia

Otsikkoa kirjoittaessani tajusin, että ihossa ja hiuksissa on ainakin yksi yhteinen piirre: Ne ovat ihania hoidettuina, niille kuuluvassa paikassa, vaan heti irrottuaan tai huonokuntoisina molemmista tulee helposti epämiellyttäviä. Tuppo irronneita hiuksia lavuaarissa, kuollutta ihosolukkoa yähh!

Siksi haluan huolehtia ja helliä molempia parhaani mukaan. Tietenkin on ideaali, että sekä hiukset että iho pysyvät hyvässä kunnossa. Olisi kuitenkin mukavaa, että niiden kunnosta huolimatta voisin ainakin todeta, että olen tehnyt niiden hyvinvoinnin eteen pystyväni. Tai no, ainakin 80 prosenttia siitä.

Mitä kuuluu, iho?

Viime syksy oli iholle rankkaa aikaa. Reissujen vuoksi ilmasto muuttui koko ajan, aurinkoa oli välillä liikaa ja välillä ei ollenkaan. Koska asumme melko lähellä merta, myös tuuli on usein aikamoinen. Esimerkiksi kasvojen ihoa kiristää helposti pinnalta, vaikka muuten se tuntuisi rasvoittuvan helposti.

Tansanian matka toi mukavaa väriä ihoon, sillä imen aurinkoa pelkästä ajatuksesta, mutta suhtaudun auringonottoon yleisesti melko (hyvin) skeptisesti. Enkä ainoastaan sen vuoksi, etten juuri nauti siitä. Nytkin huomasin olevani reissun päällä hirveä aurinkorasvafanaatikko ja luomisyynääjä. Juuri se ilonpilaaja kaverin rinnalla: ”Olethan rasvannut myös korvanlehdet?” Auringon vaarat iholle ovat suuria, ja lisäksi auringosta paksuuntunut iho kaipaa nyt talveen palatessaan vielä enemmän huolenpitoa.

Minulle vaikeinta on nimenomaan vartalon hoito ja kosteutus: kasvoihin levittelen kyllä seerumit ja voiteet, vaan vartaloa laiminlyön aivan liian usein. Kun sitten vihdoin otan aikaa esimerkiksi jalkaterien hoidolle, niin ne tuntuvat imevän kaiken kosteuden, mitä niille vain antaa.

Maailman yksinkertaisin, mutta toimiva ratkaisu vartalonhoitoon tuli itselleni vinkkinä entiseltä työkaverilta: rasvavaatteet. Kuulostaa järkyttävältä, mutta homman nimi on yksinkertaisuudessaan se, että tietyt luonnonmateriaaliset vaatteet hankitaan tai poistetaan vanhojen vaatteiden joukosta vain rasvaamistarkoituksiin. Ainakin itse jätin ennen usein rasvaamatta vain sen vuoksi, etten jaksa odottaa sen imeytymistä. En halunnut tuhria sohvaa, lakanoita tai vaatteitani, joten skippasin koko homman. Rasvavaatteet voi huoletta vetäistä rasvatun ihon päälle, sillä ne ovat pyhitetty juuri siihen tarkoitukseen.

Mitä kuuluu hiukset?

Olen melkein hämmentynyt, miten kohtalaisesti hiuksillani menee. (Inhoan omaa kirjoitustapaani, kun olen antamassa hiuksilleni jonkun oman persoonan…) Aurinko ei ole paahtanut niitä aivan karrelle, eikä Helsingin ilma ole pörröttänyt niitä vielä rastaksi tänä talvena.

Pesen hiukset 2–3 päivän välein, minkä yhteydessä käytän myös aina hoitoainetta. Tiedän, että harjaamisen kanssa pitäisi olla kärsivällinen ja odottaa hiusten kuivumista, mutta sitä en yleensä malta. Normaalin hoitoaineen rinnalla käytän sotkuisimpina päivinä hiuksiin jätettävää, suihkutettavaa hoitoainetta. Hiustenkuivaajaa, kiharrinta tai suoristinta käytän todella vähän, mikä tekee hyvää hiuksille, sillä kaikki nuo voivat olla aika rankkoja hiuksille.

Tällä hetkellä latvat kaipaisivat pätkäisyä ja keltaiseksi taittunut hiusvärini kirkastusta. Kampaaja-aika on onneksi varattu parin viikon päähän, joten pitkään ei tarvitse enää kärvistellä. Kampaajalla käyn noin kolmen kuukauden välein.

Luulenpa, että talven edetessä sekä iho että hiukset tarvitsevat yhä parempaa huolenpitoa.

Siitä olen ylpeä, että ihonhoitoni olen saanut viime vuosien aikana muutettua luonnonkosmeettiseksi. Olen kokenut, että sen sijaan että olisin joutunut tyytymään johonkin, luonnonkosmetiikka on antanut iholleni paljon parempaa hoitoa kuin olen synteettisistä saanut. Siksi en ole haikaillut entisten vaihtoehtojen perään ollenkaan.

Hiusten osalta taistelen vielä, sillä kemikaalein vaalennetut hiukseni eivät ole aina olleet kovin sujut luonnonkosmeettisten tuotteiden kanssa. Tiedän, että muutos synteettisesti luonnonkosmetiikkaan ottaa aikansa, mutta muutamista hyvistä yrityksistä huolimatta en ole vielä onnistunut muuttamaan hiustuotetottumuksiani täysin. No, armollisuutta kannatan lähes kaikessa, niin toki tässäkin.

Kuvissa näkyvät tuotteet ovat Urtekramin suosittuja kookostuotteita. Nämä ovat tietysti kaikki luonnonkosmetiikkaa ja niin luomua kuin voi olla. Tanskalainen Urtekram perustettiin jo vuonna 1972 ja se sai alkunsa pienestä kaupasta. Luomun lisäksi 80% valikoimasta on myös vegaanista.

Olen käyttänyt sarjaa nyt taas ahkerammin joulu- ja tammikuussa ja ihastunut erityisesti suihkusaippuaan, vartalovoiteesen ja hiuksiin jätettävään hoitoaineeseen. Kaikki kolme ovat toimineet itselleni tosi hyvin, eikä kookoksen tuoksu ole liian voimakas. (Dödö on valitettavasti itselleni melko nou-nou, sillä olen lievästi traumatisoitunut kookoksen hajuisista kainaloista, kun muutama vuosi sitten yritin ottaa käyttöön kookosöljyn deodorantin sijasta.)

Tuotteet ovat marketeista saatavia ja edullisia, mikä on tietysti hienoa.

Haaveilen, että tuon hoitosuihkeen avulla vihdoin sukellan kokonaisvaltaisemmin luonnonkosmeettiseen hiustenhoitoon. Tiedostan, että ongelmani katoaisi, jos lopettaisin hiusten värjäämisen kemikaalein, vaan mitenkä muuten kirkastaa hiusten vaaleaa sävyä kunnolla? Ehkä tässä onkin hedonistisen ihmispopulan ongelma: kaikki on saatava, mutta mistään itselle tärkeästä ei olla valmiita tinkimään.

Mites teidän ihollanne ja hiuksillanne menee? Hoh hoh. Alankin tästä lähtien kyselemään vain heidän kuulumisiaan, en teidän.

-Henriikka

Tulenpunainen täsmälöytö

Kaupallinen yhteistyö: ShopAlike.fi

Halusin uuden vuoden kunniaksi kirkkaanpunaisen mekon. Tulenpunaisen, huutavanpunaisen mekon.

Lainasin äitini punaista pitsimekkoa Saksan matkalleni toissasyksynä. Olimme silloisten työkavereideni kanssa Moselin laaksossa, ja kävelin mekossani ja koroissani pitkin mukulakiviä. Tunsin itseni kauniiksi.

Sen jälkeen olen pitänyt silmiäni auki, jos sopiva punainen mekko sattuisi kohdalleni. Nyt, puolentoista vuoden jälkeen, hankin sen vaatekaappiini.

Huomaatte ehkä, että kamerallakin oli hankaluuksia tallentaa punaisen sävyn syvin olemus. Se hohkaa niin kirkkaana, että pitsi palaa helposti kuvissa puhki.

Mekko on kuin sukka, mukava ja helppo päällä. Venepääntie sopii hihojen kanssa ja ”kaulus” nousee sopivan korkealle. Pidän erityisesti pitkistä hihoista ja mekon leikkauksesta. Ja siitä, että vaikka käytän harvoin näin tyköistuvia vaatteita, tämä mekko sai minut tuntemaan itseni heti hyväksi.

Mekko löytyi ShopAliken avulla. Kun olin päättänyt vihdoin löytää punaisen mekon, ajattelin kokeilla etsintäprojektiin sivuston hakuominaisuuksia ja filttereitä, sillä olin joka tapauksessa luvannut kokeilla palvelua jonkin tarpeen (tässä tapauksessa mielihalun) hankintaan. Ja tässä tapauksessa, kun tiesin tuotteen vain yleisellä kategoriatasolla (”punainen mekko”), tiesin sivusta olevan hyötyä.

Shopalike kokoaa siis 160 verkkokaupan tarjonnan samalle sivulle. Tämä löytämäni mekko on esimerkiksi Espritin ja toimitettiin minulle nimenomaan heiltä. Eri tuotekategorioita on niin eräkamppeista muotiin ja urheiluvaatteisiin, ja tuotteita miljoonia. Tarkemmin sivun toimintalogiikka selviää näistä muutamista kuvista.

Olennaisinta ja parasta sivulla on nimenomaan filtterit: rajasin itse hakuani näin: naiset – naisten vaatteet – mekot ja sitten klikkasin lisäksi punaisen värin. Sen jälkeen aloitin skrollailemaan vaihtoehtoja alaspäin pikkukuvien avulla. Eikun valitsin minä myös vielä tammikuun ajan käytössä olevan ale-filtterin, jotta näen vain alennuksessa olevat vaihtoehdot!

Jos olisin tiennyt paremmin mitä haluan, olisin voinut valita filtterit myös esimerkiksi mekon tyyliin, tarkempaan punaisen sävyyn, hihan pituuteen, materiaaliiin, kokoon, tuotemerkkiin, helman pituuteen, pääntiehen tai esimerkiksi hintaan. Oma valintaruutunsa löytyy myös ekologisuudelle.

Olimme eilen ystäväni kanssa etsimässä kaasomekkoja kivijalkaliikkeissä. Nyt tuli mieleen, että miksemme ole filtteröineet vaihtoehtoja näin virtuaalisesti?

Tässä mekossa on paljon samaa kuin siinä äidiltäni lainassa olleessa – siis muutakin kuin punainen väri ja pitsi. Tuntuu, että minulla on tämä päälläni enemmän virtaa ja energiaa, enemmän elämää ikään kuin. Tunnen oloni hyväksi ja itsekseni.

Nyt en tietysti malta odottaa juhlia, joiden pukukoodiin tämä mekko sopisi. Eileinkin yritin lähteä tässä lounaalle, vaan aika nopeasti tajusin, että pakkasella tarvitaan kuitenkin enemmän merinovillaa kuin huutavanpunaisen mekon energiaa.

-Henriikka

Voiko peräkkäin olla kahta hyvää päivää?

Miksi se menee aina niin, että kun edellispäivä on ollut loistava, niin seuraavasta tulee armotonta säätöä? Kun maanantai onnistuu, tiistai pissii. Kun tiistai on timanttinen, keskiviikko on kuraa.

Kuvissa näette tämän päivän säätöä ureankatkuisesta kadunkulmasta. Varmaan arvaattekin, että se onnistunut päivä oli eilen.

Eilen kaikki tuntui menevän nappiin. Olin niin tehokas, että makeilin sillä jopa itselleni. Röyhistelin iltaan asti ja ihmettelin, että mistä kummasta supervoimani olivat tulleet.

No, tänään ne olivat sitten ehtyneet. Heräsin silmät ristissä vasta kahdeksan jälkeen, käynnistyin kolme tuntia ja kun viimein lähdin ovesta, unohdin puolet tavaroistani. Kaiken kuran välissä oli tosin ihanaa käydä vanhojen kollegoiden kanssa lounaalla, mutta se olikin sitten niin ihanaa, että myöhästyin tahattomasti kulmien kestovärjäyksestäni. Juoksin hiessä pitkin keskustaa ja soitin samalla hoitolaan, että olen matkalla ja anteeksanteeksanteeks. Langan toisessa päässä kuului hymyilevä ääni, joka totesi, että ehdin kyllä.

Hoitolassa pötkötin rauhoittavan puolituntisen ennen lisäsäätöä. En ole tänään muistanut syödä juuri mitään, saati juoda. Olen aloittanut kymmeniä asioita, mutta saattanut loppuun ehkä kaksi. Meinasin lukita itseni ulos ja juosta auton alle.

Olimme sopineet, että ystäväni soittaa, kun pääsee töistä ja menemme yhdessä käymään muutamassa kaupassa. Hän sitten soitti ja lupasin lähteä samantien. Parin minuutin päästä olin jo unohtanut, että minun pitäisi nousta sohvalta ja lähteä ovesta. Vartin päästä heräsin asiaan ja säntäsin henkihieverissä pari korttelia paikalle.

Nyt lasken hetkiä, koska tämä omituinen päivä on ohi. Katson yhden rauhoittavan jakson Mad Meniä ja syön lohikiusausta. Niiden aikana ei luulisi enää tapahtuvan mitään maata mullistavaa. Vaan niinhän sitä aina luulee. Ruoka saletisti homeessa.

-Henriikka

Ps. Tuosta punaisesta mekosta huomenna, joka on taas toivottavasti hyvä, vähintään normaali päivä.

Instagramin 9 tykätyintä kuvaa 2017 tarinoineen

Vuosi 2018 rullaa jo hyvää vauhtia eteenpäin, mutta itse olen edelleen vuodenvaihteen tunnelmissa. En ole siirtynyt henkisesti vielä uuteen, sillä uuden vuoden aatto ei tuntunut tuttuun tapaan uuden alulta, kun vietin sitä Sansibarilla. Johtui varmaan siitä, että perunasalaatti ja Pommac puuttuivat.

Joulukuussa Instagramin viime vuoden 9 parasta kuvaa tarinoideen jakoivat ainakin Elisa ja Sara. Luin taustoja kuvista innoissani, sillä Instan kuvateksteihin jaaritellaan harvoin kovin pitkästi. Koska idea oli niin kiva, kirjoitin auki omienkin suosituimpien kuvien tarinat sijainteineen ja ajankohtineen:

1. Aamyöllä vaaran huipulla
Elokuu, Koli

Sain heinäkuussa viestin Eevalta, johon olin tutustunut edelliskuussa: ”Hei mulla olis tosi erikoinen pyyntö/kysymys. Tarttisin Suomineidon Kolille yhteen kuvaan, joka tulee Luonnonpäivien markkinointiin, ja sä tulit tietty heti mieleen.

Vastasin vielä silloin melko tuntemattomalle Eevalle, että tulen mielelläni. Niinpä järjestimme niin, että saavuin suoraan Kuhmon kesämökiltä Kolille ja vaihdoin Eevan autoon. Pidimme lopulta kahden yön viikonlopun kaverin mökillä ulkoillen ja pitsaa syöden.

Ensimmäisenä yönä kello herätti kolmelta. Ajoimme mökiltä vaaralle ja kiipesimme kamppeinemme etsimään täydellistä spottia ja odottamaan auringonnousua. Lippu painoi miljoona kiloa ja se oli maailman vaikein saada pysymään aisoissa niin, että lippu olisi liehumassa ja ilmekin jokseenkin seesteinen. Eeva syötti jossain vaiheessa minulle yhden mustikan, kun ilmeeni meinasi väsähtää liikaa. Oli aivan hiljaista, missään ei ollut ketään. Tästä kuvasta inspiroitunut, moderni Suomineito-kuva otettiin auringon valjetessa taivaanrannassa.

2. Kylpemässä Islannin Blue Lagoonilla
Syyskuu, Reykjavik – Islanti

Islannin matka oli #theseikkailukerho:n pitkään odotettu, mutta hyvin heikonlaisesti etukäteen suunniteltu reissu. Oikeastaan olemme Bean kanssa molemmat vähän sellaisia, että alamme pohtia vasta perille päästyämme tulevaa ohjelmaa.

Saapuessamme Reykjavikiin tajusimme, että Bluelagoon onkin viimeisten vuosien aikana kasvattanut suosiotaan niin hurjasti, että sinne pitää nykyisin varata aika etukäteen. Tsekkailimme jäljellä olevia aikoja ja panikoimme vähän. Lopulta soitettuamme paikan päälle löysimme ihanan, riittävän aikaisin starttaavan iltaspotin.

Blue Lagoon on yksi niistä turistirysistä, joista maksaa suosiosta huolimatta ihan mielellään. Ilta kuumassa vedessä oli ikimuistettava. Ja hei! Islanti-juttuja on tulossa vielä tällä viikolla blogiin.

3. Soutelemassa murheita pakoon
Syyskuu, Liesjärven kansallispuisto

Viime vuonna tuli yllättäen vietettyä melko paljon aikaa aivan uudessa paikassa, Liesjärven Kansallispuistossa. Tammelan seutu tulee tänä vuonna varmasti vielä paljon tutummaksi.

Eeva oli haaveillut tietystä aamu-usvakuvasta ja lupasin lähteä seuraksi telttailemaan ja usvaa kyttäämään. Nappasimme inkkarin alle ja meloimme saareen yöksi. Aamuneljältä Eeva herätti ja tuskissani, kahvitta, ryömin takaisin intiaanikanoottiin villahattu päässäni. Unelmien kuva saatiin napattua ja minäkin sain kahvini ennen hyppäämistäni bussiin, joka körötteli iltapäiväksi takaisin Helsinkiin.

4. Tänään on paras päivä vuodessa
Joulukuu, Helsinki – oma koti

Kuvaan kiteytyy varmasti se olennaisin: kruunupäinen synttärisankari, ikionnellinen synttärihymy ja uskomaton synttärikakku. Oranssi mekko on Singaporen tuliainen ja peilissä roikkuu maailman liikuttavin joulukalenteri. Pidin syntymäpäivävastaanottoa kotonani lauantaina 2.12. ja sain luokseni päivän mittaan 30 vierasta.

Kirjoitin yhdestä vuoden parhaista päivistä juuri viime viikolla blogiini.

5. Ensimmäisen albumini kansi
Elokuu, Koli

Tämä kuva on samalta aamulta kuin tuo vuoden suosituin, lipunheilutus-kuva. Oli siitä maaginen aamu, että usva tuntui seuraavan meitä. Aina kun saavuimme uuteen paikkaan tuona aamuna vaaralta palatessamme, usva oli siellä, mutta katosi muutaman hetken jälkeen.

Tämä kuva on erään järven rannalta, jonne päädyimme vahingossa. Katsoimme auton ikkunasta, että paikka näytti upealta. Pysähdyimme tien viereen ja kävelimme järveä edeltäneelle suolle, joka oli täynnä aamuauringossa aamukasteesta kimmeltäviä hämähäkinseittejä. Kello oli varmaan aamukuusi ja tuntui kuin eläisi unessa. Suon keskellä kulki pitkospuut, jotka ohjasivat järvenrantaan. Kuvassa seison pitkospuiden päässä.

6. Harvoja kesäiltoja
Heinäkuu, Porkkalanniemi – Kirkkonummi

On aika ihanaa, miten isänmaallinen top 9:ni on. Hehkutan Suomea, rakasta kotimaatani, niin mielelläni.

Eeva oli pyytänyt minut samoja Luonnonpäiviä markkinoiviin kuviin Porkkalanniemen kallioille. Meitä oli useampi rento tyyppi mukana heilumassa ja heiluttamassa lippua. Kesäilta tuntui harvinaiselta: lämpimältä ja kauniilta. Paljaissa varpaissa pärjäsi hyvin ja kun kuvat oli otettu, heitin alusvaatteisilleni ja mereen uimaan.

Olin vahvoissa kesätunnelmissa, haikeissa ja hyvissä, ja muistan tuon olon varmasti vielä monta, monta vuotta.

7. Uusi harrastus – kuumat lähteet
Syyskuu, Reykjadalur – Islanti

En tiedä olenko koskaan ollut reissulla niin aktiivinen kuin Islannissa olin. Olemme moneen kertaan pohtineet Bean kanssa jälkikäteen, miten paljon koimme tuon viikon aikana.

Tässä kuvassa kökötön Reykjadalurin kuumassa joessa. (En todellakaan pysynyt noin epämukavassa asennossa kuin kuvanottohetken, vaan kameran palattua reppuun, röhnötin vedessä täytenä norppana.)

Miten ihanalta vesi tuntuikaan, kun olimme kävelleet pienessä sateessa perille muutaman kilometrin matkan. Ja miten vaikeaa sieltä oli nousta pientareelle pukemaan, kun tiesi mikä vilu rannalla odotti.

8. Avaruusolioita
Syyskuu, Ylläs

Syyskuussa teimme Roosaliina-siskon kanssa ruskaretken Ylläkselle. Jotakuta olisi varmaan haitannut pieni sade ja huomattava usva, mutta me nautimme täysillä. Miten kauniilta voikaan näyttää, vaikka mitään ei näy?

Vajaa viikon aikana ehdimme niin maastopyöräillä, retkeillä, syödä reilusti retkieväitä kuin meloakin. Ja saunoa ja lillua porealtaassa niin pitkään, että nousimme rusinoina ylös.

9. Hyviä, sanoi Henriikka pihlajanmarjoista
Lokakuu, tuntematon kohde – oliskohan ollut Espoossa?

Tämän kuvan tarina taitaa olla tarinattomin. Olemme pääkaupunkiseudulla, muistaakseni Espoossa, vaan varmaksi en tiedä, kun en yhtään seurannut minne auto ajoi. (Kuulostaa varmasti käsittämättömältä jonkun korvaan, mutta minulle ei yksinkertaisesti ole useinkaan väliä, missä olen kartalla.) Syön pihlajanmarjoja iltapäiväherkuksi. Illaksi suuntasimme vielä Liesjärvelle saunomaan rantasaunaan, nauttimaan raikkaasta ilmasta.

Paljon Suomea, pala Islantia. Paljon tarinoita, paljon usvaa ja keltaista sadetakkia. Sellainen oli viime vuoteni.

-Henriikka

Kuvat: 1, 3, 5, 6, 9: Eeva Mäkinen / 2, 7: Bea Vähäsarja / 4: Janne Simojoki / 8: Roosaliina Reinman

Mies saa olla poissa, ja nainenkin vähän

Mikä siinä on, että miehen ollessa poissa kotoa, kukaan ei juuri hetkahda, mutta perheen naisen reissut ja menot herättävät niin paljon tunteita?

Myönnän, lause on kovin kärjistetty, mutta tällaista ajatusta olen pohtinut mielessäni koko viime vuoden. Olin paljon menossa ja reissuilla ja yhtäkkiä tajusin, miten monelta taholta sain kuulla ihmettelyä, että kuinka parisuhteemme laita on ja kuinka Janne voi, kun olen niin paljon poissa. Eikä ihmettely tullut läheisiltämme, eikä usein meille suoraan, vaan kavereiden kavereilta ja tuttujen tutuilta. Täysin asian ulkopuolisilta siis.

Samaan aikaan tajusin, että vastaavanlaista kummastelua ja analyysia ei kuulunut tilanteen ollessa toisinpäin. Seurustelumme ja avioliittomme alkuaikoina Janne teki muusikkona töitä viitisen vuotta. Hän oli ainakin joka toisen viikonlopun poissa muutamalla ekstrapäivällä, usein pidempiäkin aikoja. Jäin aina itse kotiin.

Totuushan on, etten ole ollut poissa suinkaan suurinta osaa ajasta, vaan viime vuonna kuukaudessa keskimäärin viikon verran, ja Janne on ollut myös reissuilla mukana. Mutta poissaolon määrä ei olekaan kirjoitukseni pointti, vaan huolestumisen ja analyysin määrän eroavaisuus minun ja Jannen poissaolon välillä.

Ymmärtäisin ihmettelyn paljon paremmin, jos meillä olisi lapsia. Silloin poissaolon ihmettelyllä olisi ylipäänsä vähän vahvempaa pohjaa. Mutta elämämme elämäämme kaksin, ja näen vaimon ja miehen, ylipäänsä miehen ja naisen, aivan tasavertaisina parisuhteessa. En usko, että kumpaakaan tarvitaan kotona yhtään vähempää tai enempää kuin toista. Enkä usko, että naisen poissaolo tai menot vaikuttavat yhtään enempää tai vähempää mieheen kuin toisinpäin, vaan nämä ovat pikemminkin persoonakysymyksiä.

Enkä missään tapauksessa syytä näitä tuntemattomia ihmettelijöitäkään. Kukaan ei varmasti ole tehnyt sitä pahansuopeasti ja saahan sitä vapaasti pohdiskella. Haastaisin vaan miettimään, miksi minun poissaoloni on niin kovin paljon huolestuttavampaa kuin Jannen oli?

Keskustelemme reissuistani ja poissaolostani yhdessä. Tulen tänä vuonna olemaan taas enemmän pois kotoa kuin koskaan ennen. Toisaalta kotona ollessamme vietämme erityisen paljon aikaa yhdessä, syömme aina aamiaista kaksin ja käymme yhdessä nukkumaan. Tämä sopii tällä hetkellä meille erinomaisesti. Kummallekin. Ja se että se sopii meille, riittää.

Voi olla, että jossain parisuhteessa riittää nähdä kerran puolessa vuodessa, jossain toisessa kävellään käsikynkässä koko valveillaoloaika. Jossain suhteessa nainen haluaa olla alati kotona ja on siihen erittäin tyytyväinen. Jossain toisessa toisin. Ei ole huonompaa, tai parempaa, mutta toivottavasti aina tasavertaista. Toivoisin vain kovasti raikkaita ajatuksia sukupuolirooleihin, jotka ovat ajatuksissamme niin kovin tiukasti.

Sen tiedän, ettei Jannesta kannata olla huolissaan. Hän kyllä uskaltaa itse sanoa mielipiteensä. Enkä minä koskaan riskeeraisi ajattelemattomasti mitään näin kallisarvoista.

-Henriikka

Ilmeesi, kun Jodel on kerrankin oikeassa

Sattuipa kuluneella viikolla, että luin Jodelista blogiani koskevaa viestiketjua. Ketju koski sitä, etten koskaan vastaa blogikommentteihin tai että vastaan niihin hyvin hitaasti.

Ja arvaatteko mitä? Kritiikki oli varsin aiheellista. Olen ollut suoraan sanottuna aivan surkea kommentteihin vastailija tämän vuoden vaihteen.

Siksipä minulla on teille uudenvuodenlupaus: aion tänä vuonna vastata kaikkiin kommentteihin maksimissaan viikossa.

Hyviä tekosyitähän minulla ei ole. Mutta syitä kyllä. Tässä siis ensimmäisen maailman pulman pohdintaa:

Kyse on ollut ainoastaan siitä, että haluan vastata kaikkiin kommentteihin aina ajatuksella, enkä vain emojilla tai parilla sanalla hutaisten. Kun sitten johonkin postaukseen tulee muutamakin pidempi kommentti, jotka vaativat erimerkiksi oman arvomaailman analysointia, ei aikaa välttämättä heti ole. Näin kommentteja kerääntyy ja vastaaminen viipyy, sillä pyrin olemaan kuitenkin melko tarkka siitä, etten suolla missään hetken hurmiossa tekstiä ohi suuni. Ja siitäkin, että annan vastauksen kysyjälle tai kommentoijalle oikeasti asiaa miettien.

Toisaalta priorisoin aina uudet tekstit: niitä teen kuitenkin kymmenille tuhansille, kun taas kommentti koskee usein vain yhtä henkilöä. Muutamia vuosia sitten kysyin blogissani, kumpaan lukijat tahtovat minun laittavan aikani ensin ja vastaus oli melko yksimielisesti uusien tekstien kirjoittaminen.

Ja viimeisimpänä syynä kirjaan muut somekanavat. Väitän olevani melko ripeä vastaaja Instagram Storiesissa ja Facebookin statuksissa ja inboksissakin yleensä. Instagramissakin yritän parhaani, vaikka siellä kommentit usein hukkuvat käyttöliittymän vuoksi helposti. Etenkin vanhoihin kuviin tulleet kommentit eivät aina näy ilmoituksissa. Somekanavien rinnalla myös sähköpostiini tupsahtelee viestejä viikottain.

Olen saanut esimerkiksi stoorien puolelle tänään 18 viestiä, joista osa on jatkunut pidempään keskusteluna. Arvaatte varmaan, että viehän se aikaa, vaikka onkin aina mieleistä.

Näiden lisäksi saan myös perinteisiä kirjeitä postitse. Niihin vastaan tietysti joka kerta, sillä onhan se nyt älytöntä, että joku näkee eteeni vaivaa etanapostin verran!

Kiteytyksenä: vastaan kyllä aina kaikkeen, mutta joskus se ottaa aikaa. Jos olen joskus jättänyt vastaamatta sinulle, se on ollut vahinko. Tarkoituksenani on vastata aina.

Ja älkää vain käsittäkö väärin! Kommenttinne eivät ole minulle millään tavalla rasite. Arvostan ihan jokaista ja toivonkin, että jättäisitte viestejä mahdollisimman paljon. Luen ne aina ajatuksella ja yleensä useampaan kertaan.

Mutta niin kuin alussa lupasin, tänä vuonna petraan, sillä pitäähän minun näyttää arvostukseni paremmin ja nähdä enemmän vaivaa. Onhan blogi nykyisin päätyöni. Mutta vinkiksi, että nopeimman vastauksen saat yleensä Instagram Storiesista, jos tarvitset esimerkiksi akuuttia tietoa jostain asiasta (Vaikka tietysti parasta muiden lukijoiden kannalta, että keskustelu käydään blogissa.) Ja toinen vinkki on, että aina saa muistutella. Jos vastaustani ei kuulu, se on jäänyt minulta huomaamatta tai hukkunut viesteihin. Pyrin tietenkin, ettei näin kävisi, mutta toivon teiltä myös kärsivällisyyttä facepalmin taakse.

Minä ihan oikeasti arvostan teitä ja viestejänne. Bloggaamisen parhaita puolia on juuri se, ettei sivulla keskustele vain yksi henkilö.

Näiden teatraalisten, Jodelin keskustelun väreissä hehkuvien, kuvien myötä toivotan mitä parhainta viikonloppua. Itse jatkan kommenttirästeihin vastailua.

-Henriikka

Ehkä he eivät sittenkään hylkää minua

Vaikka nostalgia onkin maailmanlopun kiihdyttäjä, niin turvaudun siihen aina toisinaan. Huomaan kuitenkin olevani selkeästi lähihistoria-nostalgisoija, lähimenneiden muistelija, en niinkään vanhoihin, hyviin aikoihin hamuilija.

Tänään avasin läppärini työpöydältä kansion syntymäpäiviltäni. Lämpöaalto hulahti läpi kropan. Muistelin joulukuun toista, koko päivän, illan ja yön kestäneitä juhlia ja kaikkia, ketkä tulivat pikaisesti piipahtamaan tai olemaan ajan kanssa. Vain kerranhan sitä täytetään 27.

Pidin tänäkin vuonna viime vuoden tavoin synttärivastaanoton. Kirjoitin avoimen kutsun tulla juhlimaan koska tahansa kahden jälkeen ja lupasin pöydällä odottavan kylmää skumppaa ja kuvankaunista kakkua. Lupaukset toki pidettiin.

Jännitin taas tuleeko kukaan – ja tulihan sieltä. Päivän aikana kolmisenkymmentä ystävää, joilla oli muutamilla pienokaiset ja koiratkin matkassa.

Tuntui jollain tavalla helpottavalta nähdä niin paljon rakkaita ihmisiä samassa tilassa. Hymyilemässä. Juttelemassa keskenään. Ajattelin itsekseni, että ehkä he eivät sittenkään hylkää minua.

Syntymäpäiväpöytä ei notkunut tarjoiluista, vaan niin kuin kerroin, tarjolla oli vain kakkua ja kuohuvaa. Eikun olipa! Kolmantena oli valtavasti mandariineja.

Kakut tilasin Say It With a Cake -kakkumuijalta, joka loihti taas ihan älyttömät kakut pöytään. Toivoin, että kahdessa kakussa näkyisi kaksi suurta rakkauttani: toinen oli luontoteemainen, toinen inspiroitunut urbaanista kaupunkiympäristöstä. Näissä kuvissa näkyvä kakku on se suklaa-vadelma-chili-makuinen luontokakku, joka oli näistä kahdesta suosikkini. Urbaani kakku oli maultaan sitruuna-inkivääri-lakritsi.

Kuohuvana oli hempeän kultaista Zonin Proseccoa (saatu Juomavinkiltä). Kuiva ja hapokas, kuohuva minun mieleeni. Kirjoitan nimen ylös tulevia juhlia varten.

Ja kun päivän mittaan taas katsoin ihmisiä ympärilläni, muistin mikä heissä on parasta: he ovat keskenään niin kovin erilaisia.

On opettajaa, toimittajaa, kehitysvammaishoitajaa, graafista suunnittelijaa, opiskelijaa, markkinointikoordinaattoria, muusikkoja, juontajaa, valmentajaa ja tuottajaa. On niitä, jotka saapuvat hiljaa paikan päälle ja nappaavat sohvasta nurkkapaikan. On niitä, joiden tulosta ei kukaan jää paitsi. On niitä, jotka haluavat pelastaa maailman niin lujasti, etteivät nuku öitään ja sitten taas niitä, jotka eivät ajattele asiaa niin kovin paljon. On äitejä, isiä, naimattomia, sinkkuja, vaimoja, avovaimoja, aviomiehiä ja aviottomia miehiä. Suurin osa on ympäri Suomea kotoisin, joku ei Suomesta lainkaan. Joku rakastaa kirjoja, joku salilla käyntiä, joku ei erityisen paljon mitään. On nauravaa ja naurutonta, puhujaa, kuuntelijaa ja tarkkailijaa.

Ja minä välitän ihan jokaisesta. Ja paljon välitänkin.

En ole kovin aktiivinen ystävä. Näen ystäviäni oikeastaan aika harvoin. Mutta ajattelen jokaista sitäkin enemmän. Tuntuu melkein siltä, että näkisin heitä, kun ajattelen heitä.

Niin kuin nytkin.

-Henriikka

Kaikki asut vuodelta 2017

Kävin tänään läpi viime vuoden asukuvat. Todettavahan se on – ei tässä olla aikoihin oltu enää mikään tyyliblogi. Tyylit kiinnostavat kyllä, ikään kuin omana taiteenmuotonaan, vaan vaatteet sinänsä ovat kyllä jääneet monessa hetkessä taka-alalle.

Toisinaan pistän edelleen aikaa valmisteluun ja suunnitteluun: aika ajoin on ihanaa kimaltaa tai kulkea pitkään harkitussa asukokonaisuudessa. Mutta suurimman osan ajasta vaatteet ovat enemmänkin väline sille, että voin tehdä asioita. Ja että voin tehdä asioita nimenomaan paremmin; lämpimämmin, kastumatta tai ylipäänsä miellyttämmin. En halua seistä läpimärkänä Islannin vesiputouksen alla, en halua jäätyä Lapin pakkasessa. Siksi otin kollaasin rohkeasti myös muutamat purjehdus- ja lumilautailukuvatkin.

Tässä kaikki kuluneena vuonna blogissa julkaistut asukuvat:

TAMMIKUU

HELMIKUU

MAALISKUU

HUHTIKUU

TOUKOKUU

KESÄKUU

HEINÄKUU

ELOKUU

SYYSKUU

LOKAKUU

MARRASKUU

JOULUKUU

Kuvia katsoessani tuli mieleen, että suhtautumiseni pukeutumiseen oli viime vuonna kovin mukavuudenhaluista ja käytännönläheistä. Sellaista se varmasti tulee olemaan myös tänä vuonna, mutten väitä, ettenkö mielelläni ottaisi joukkoon muutamia iltoja ja hetkiä, joihin voi panostaa oikein kunnolla. Kaipaan pientä kikkailua – vähän sitäkin, että isoveljeni ihmettelevät, miksi kuljen verhot päällä.

Muistan joulukuun hurmiollisen juhlaolon punaisessa glittermekossani
– muutama sellainen ilta (ja mekon kaltainen kirppislöytö) tilattu tälle vuodelle!

Ja nyt tahdon kuulla tietysti, oliko suosikkeja ja inhokkeja.

-Henriikka

Asut vuodelta 2012: osa 1, osa 2, vuodelta 2013, vuodelta 2014, vuodelta 2015, vuodelta 2016

Kuvat: Joonas Linkola (11) / Dorit Salutskij (12) / Eeva Mäkinen (19) / Arttu Mustonen (43)

Kuu on kaikille sama

I am not the same, having seen the moon shine on the other side of the world.
– Mary Anne Radmacher

Istun Rooman lentokentällä, takanani kolmisenkymmentä tuntia matkustusta. Edessäni on valtava, musta, kiiltävä flyygeli, jota ohikulkijat voivat halutessaan soittaa. Olen mykistynyt, miten paljon pianisteja tuntemattomien matkalaisten joukosta löytyy. Vähän väliä joku käy kauniilla sormillaan kuljettamassa jonkun laulun eheästi loppuun saakka: elokuvamusiikkia, Coldplayta, vähän klassistakin.

Vaikka kotimatka on pitkä ja yöunia kahdelta viime yöltä minimaalisesti, kuulen musiikin kirkkaasti. Ehkä kirkkaammin kuin täysissä voimissani kuulisin.

Löysin tuon kuu-sitaatin joskus Pinterestissä. Miten täydellisesti se voikaan osua näihin kuviin, joissa uudenvuodenaattona hymyilen onnellisena täyden kuun alla, Sansibarin saarella? Kuu on saanut Intian valtameren karkaamaan, ja ranta on paljastanut. On enemmän tilaa kuljeskella.

Monena matkamme iltana kuu oli hupsusti väärään suuntaan kellallaan. Tuntui juuri tasan siltä kuin asian laita olikin: sitä vain katsoi maailman uudelta laidalta.

Ja toisaalta täysikuun aikaan se oli taas se sama ja tuttu kuu. Sama kuin lapsuudessa, sama joka paistaa ikkunastamme sisään Helsingissä. Tuntuu hullulta, että Tansanian lapset ovat nähneet koko ajan saman kuun kuin minäkin.

Jollain oudolla tavalla kuu tuntuu kaikkien yhteiseltä, vähän niin kuin tuo flyygeli edessäni. Tässä muutamassa hetkessäkin sitä ovat soittaneet lukuisat ihmiset, joilla ei ehkä muuten olisi mitään yhteistä.

Illuusiotahan se vain on – flyygelin omistuspaperit eivät kuulu matkustajille, ja vielä vähemmän kuu kuuluu kenellekään. Mutta ehkä nämä tällaiset ovat sellaisia asioita, jotka saavat muistamaan, että on ympäristö, maanosa, ihonväri tai tausta mikä tahansa, ihminen on oikeastaan aika sama.

Minusta matkustus, tapahtuu se sitten Afrikan saarille tai lähikaupunkiin, rikastuttaa enemmän kuin mikään muu. Kun saa nähdä ja ymmärtää edes vähän sitä kuuta toiselta puolelta katsovan perspektiiviä, ei koskaan palaa entiselleen.

Silti tänä vuonna ei ole kulunut päivääkään, etten olisi miettinyt voinko matkustaa näin, voinko matkustaa näin usein. Että jos jotain matkojen kautta rakennankin, niin tuhoanko joka tapauksessa enemmän?

Ihanan turvallinen mustavalkoisuus jäi suurimmaksi osaksi nuoruuteeni ja toisinaan olisi taas ihana tarrata siihen. Näistä ajatuksista lähden suunnittelemaan uutta vuotta, ja uutta matkustusvuotta 2018. Nyt on ihana palata kotiin.

-Henriikka

mekko/Tansanian tuliainen, hattu/Kreikan tuliainen, kengät/Vagabond