Turkkilainen stuertti on vinkannut minulle jo kolmesti silmää. Ensimmäisestä olin imarreltu, toisesta huvittunut ja kolmannesta vakuuttunut, että se onkin hänen tapansa vastata kiitokseeni ”you’re welcome.” En voi olla ajattelematta, että naisen kohdalla kyseinen vinkkailu voitaisiin kokea outona. Pakko varmaan ryhtyä tässä vielä loppuelämän aikana lentoemännäksi, jotta voin lukemattomilla silmäniskuillani olla ajamassa tasa-arvoa lentokoneissa. Pitää vielä kasvaa noin puoli metriä, mutta äkkiäkös se tällaisella lentokoneruoalla hoituu.

Tähän väliin totean vielä, että rakastan lentokoneruokaa. Niin herkullista aina ja tuntuu erityiseltä elämykseltä joka kerta. Enkä lakkaa ihmettelemästä sitä juomakärryä: ”Free? Everything? White wine, red wine, tonic water, still water, soda water, some more water, if you have. And multifruit juice! Oh and tomato juice, never tried! Thanks you! Coffee later!” ja silmänisku päälle.

Täällä lentokoneessa on aivan kamalan kuuma. Lennämme 8,5 tunnin väliä Katmandu-Istanbul ja vielä olisi viisi tuntia kestämistä. Yleensä nautin pitkistä lennoista, mutta nyt tarvisin tuoreen koivuvastan, että pääsisin tunnelmaan.

Vieressäni istuu argentiinalainen nainen, jonka kanssa olemme höpötelleet niitä ja näitä. Hänen englantinsa on ihanaa, mutta harvasanaista. Hän hymyilee ja nauraa sitäkin enemmän, ja ja olemme siitäkin huolimatta päässeet hyvin juttuun. Hän oli poikaystävänsä kanssa Intiassa ja Nepalissa 20 päivää erilaisilla jooga-tunneilla ja –retriiteillä. Hän on arviolta 60-vuotias ja aikoo perustaa lähivuosina oman joogastudion Argentiinaan. Poikaystävä, arviolta samanikäinen, on kuulemma joogannut vasta vuoden. Tämän hän kertoi nauraen ja vitsaili aloittelijan kyvyistä. ”Some years, he learn!”, hän nauroi.

Hän kysyin minulta, oliko upea matka. Ja kun vastasin myöntävästi, hän totesi laittaen käden olkapäälleni: ”I see you cry when we leave.” En tohtinut sanoa, että silmäni saivat valumaan vain koneen ilmastointi ja ikkunasta paistava aurinko.

On naurattanut katsoa lentokoneeseen lastautuneita ihmisiä, sillä monilla on väriläiskiä hiuksissaan. Holi, värifestivaali, jätti jälkensä etenkin vaaleahiuksisiin. Vieruskaverillani on pinkki etutukka, itselläni homeenvihreää korvan yläpuolella. Kiva pikku muisto. Voihan se olla, ettei stuerttikaan iskenyt silmää, vaan hänellä oli jäänyt värijauhetta silmänpohjaan. On se hyvä, etten vinkannut takaisin.

Luojalle kiitos ikkunapaikasta. Lähtiessämme lentoon, näin pian uskomattomat Himalajan lumihuiput suurina ja voimallisina alapuolellamme. Miten ne voivatkaan olla niin valtavat ja niin valtavan kauniit! Lentokoneen siipi möllötti rumana edessä, mutta häivytin sen mielenvoimalla ja painoin muistiin vuorinäkymän. Kuvittelin huiputtajat heiluttamassa voimattomina lippujaan, itkemässä liikutuksen kyyneleitä vuoristotautisina ja heikkokuntoisina, hädintuskin puhekykyisinä. Liikutuin omista ajatuksistani itsekin. On tämä sitten uskomaton maailma.

Nepal ei ollut sitä, mitä odotin. Mikään kohde ei koskaan ole mitään, mitä voisi odottaa. Ihmisen mieli ei yksinkertaisesti pysty kuvittelemaan koko totuutta etukäteen, ennen kuin sen itse kokee. Matka oli upea ja matkaseurueemme hiotui jos ei timantiksi, niin terrakottakiveksi ainakin.

Tämän yön vietämme vielä Istanbulissa ja huomenna ennen puolta päivää hytisen palellen Helsingissä ja kaipaan lentokoneen tuskaisen kuumiin lämpötiloihin.

-Henriikka

(teksti kirjoitettu eilen, perjantaina 23.2. klo 20 maissa)

Jännittää. Väsyttää. Istun lentokoneessa välillä Helsinki-Istanbul ja juon punaviiniä pienestä, suloisesta lentokonepullosta. Tilasin valkoista, mutta huomasin erheeni vasta kierrekorkin avattuani, niin en hennonnut valittaa. Onpahan unilääke.

Miten kokonaisvaltaisen hyvä fiilis onkaan, kun saa tiputtaa lentokentällä matkatavarat hihnalle ja jäljelle jäävät vain käsimatkatavarat ja boarding pass. Sellainen fiilis minulla oli pari tuntia sitten, kun 14,6 kiloa matkatavaroita katosi kumista linjastoa pitkin näkymättömiin.

Tällä hetkellä lentokone on matkalla Istanbuliin, mutta sieltä on tarkoitus jatkaa yöllä kahden maissa kohti Kathmanduuta.

Ei ole totta, että pääsen sinne. Olen haaveillut Nepalista siitä lähtien, kun olin 15-vuotias, ja 10 vuotta itseäni vanhempi ystävä oli ollut siellä vapaaehtoistöissä. Hän puhui maasta aina niin kauniisti, näytti kauniita kuvia ja kaipasi sinne. Tuntuu melkein siltä kuin olisin kokenut samaa kaipuuta, vaikka en ole koskaan edes käynyt siellä.

Kerroin tänään vakkariravintolani työntekijöille, että suuntaan illalla Nepaliin. Toinen heistä totesi, ettei ole koskaan vielä kuullut ihmisestä, joka olisi käynyt Nepalissa, mutta ei olisi sen jälkeen palannut sinne. Iik, mikä maa minua odottaa. Tuntematon, kaunis vuoristomaa.

Matka on senkin vuoksi uudenlainen, etten ole aiemmin ollut vastaavalla reissulla. Kyseessä on Mandala Travelin Nepalin kiertomatka, jonne osallistun heidän sekä Partioaitan yhteistyöbloggaajana.

Olen 12 hengen matkaseurueesta se kahdestoista, minkä lisäksi meitä on hostaamassa suomalainen, mutta Nepalissa asunut ja kieltä taitava ryhmänjohtaja. Yhden hengen huoneissa nukkuu minun ja oppaan lisäksi kolme muutakin, joten en ole ainoa erakko. Loput 8 ovat parivaljakoissa.

Näin muita lentokentällä vain nopean vilauksen, joten voin ainoastaan todeta, että ryhmä on taatusti värikäs: eri ikäisiä ja eri elämäntilanteista, naisia sekä miehiä, vanhempi-lapsi-kaksikkoja, sekä pariskuntia. Sen huomasin, että olen ryhmän junioreja. Saapa nähdä, kuinka 8 kokonaisen päivän yhteiselomme taittuu.

Itse odotan innolla tutustumista, vaikka se onkin tosi jännittävää ja vie paljon voimia. Omasta kuplastaan ei ole aina vain kovin helppo irrottautua arjessa, joten on mukavaa saada ympärille ihan uudenlaisia ihmisiä, joista ei tiedä mitään ja jotka eivät tiedä sinusta mitään. Jos ennakkoluuloja on ehtinyt kertyä, niin ne ovat vain näiltä ensivilauksilta. (Voi olla, että joku on ihmetellyt villaista lierihattuani, kun perillä on kuitenkin päivisin yli 20 astetta lämmintä.)

Nämä kuvat ovat eiliseltä, lähtöä edeltävältä päivältä. Tämä viikko on ollut taas aikamoista vouhotusta: maanantaina saavuin Lapista, tiistaina heräsin 05:30 ja lähdin koko päiväksi projektipäälliköksi erään asiakkaan kuvauksiin. Keskiviikko meni asioita hoitaessa ja eilinen oli pyhitetty pakkaamiselle ja projektien paketoimiselle ja sijaistuksien briiffaamiselle. Koko kämppä oli pommin jäljiltä ja pakkauksessa kesti miljoona tuntia liikaa. Hälytin siskon apuuni, ja voitteko uskoa, että hän oli apukätenäni koko iltapäivän!

Mutta niin vain kävi, että kaikki asiat hoituivat ja tänään oli rauha maassa. Laukku makasi maassa pakattuna, ehdin syödä lounaan ja juoda päiväkahvitkin rauhassa. Varmistelin matkavakuutuksen, tsekkasin pankkitilit, tyhjensin muistikortit ja varmuuskopioin koneen. Sitten hyppäsin seesteisenä raitiovaunuun ja siitä lentoasemalle vievään lähijunaan.

Toisin kuin Nepalista voisi kuvitella, tulevan viikon ohjelmassa ei ole rankkaa vaellusta. Itse asiassa joitain kevyitä patikkahetkiä lukuun ottamatta vaellusta ei ole ollenkaan. Jätinkin lopulta uudet Hanwag Tatrani kotiin, vaikka olin alun perin ajatellut ajaa ne sisään reissullani.

Sen sijaan otin uutukaiset Salomonin lenkkarini ja nahkasandaalini, joilla pääsen varmasti tallaamaan ihan kunnolla. Matkalaukku täyttyi kuitenkin lähinnä t-paidoista ja lämpimän kelin rennoista mekoista, muutamasta pitkähihaisesta, aurinkolaseista sekä aurinkorasvasta ja muusta kosmetiikasta. Heittelin kaikki duffeliini minigrip-pusseissa, sekä muutamissa packing cubeissa, joihin olen jäänyt koukkuun. Tuo valtava musta möllykkä tavaran keskellä on prämeä niskatyynyni yölentoja varten.

Oli oikeastaan vähän haastavaa pakata, kun ihan vastaavasta maasta ei ole kokemusta. Päivisin voi olla tosi lämmin, +25 astetta, vaan yöksi voi tipahtaa alle kymmenen, vuorilla jopa nollaan. Pipot ovat tietysti mukana.

Kaikista eniten odotan, että näen itse, mistä Nepalissa on kyse. Odotan, että pääsen harhailemaan tuntemattomiin paikkoihin ja juomaan monta kuppia teetä, odotan taivaallista ruokaa, upeita maisemia, paksun kirjan aloittamista (Napoli-sarjan kakkonen!), ja että päiväkirjasta loppuu sivut. Odotan sitä, että muistan ryhmäläisteni nimet ja että reissun jälkeen Helsinki-Vantaalla voin todeta, että olipahan taas upeaa.

-Henriikka

Huom! Matka on toteutettu yhteistyössä Mandala Travelin ja Partioaitan kanssa, enkä vastaa kaikista kustannuksista itse.