arkisto:

helmikuu 2018

Kuuman saunan voittaa vain kylmä sauna

10
–
elämä

Paras paikka rentoutumiselle taitaa olla lämmittämätön sauna. Tajusin viime viikonloppuna kotona ollessani, että saunan kylmille lauteillehan olen kiivennyt lapsesta asti ottamaan pienen breikin. Olen maannut vaatteet päällä saunassa puiden syntyjä syviä, olen soitellut lauteilta pitkiä puheluita pojille ja ottanut joskus kaverinkin mukaan, jotta saamme jakaa ajatuksiamme rauhassa.

Lämmittämätön saunahan on nerokas paikka – ei aktiviteetteja, ei turhia mukavuuksia. Simppelit puupenkit ja maksimissaan laudeliina ja kiulu. Kun kiulua on kokeillut kerran päähänsä, niin sekin muuttuu turhaksi. Saunassa voi keskittyä olemiseen, hetkeen, läsnäoloon. Ja kun kiuas ei hohkaa kuumana, jaksaa mukavissa vaatteissa pötkötellä vaikka kuinka pitkään.

Tänään olen kaivannut saunaa, lämmintä tai kylmää, kun olen suhannut menemään.

Lounastreeneissä niska veti itsensä sellaiseen jökkiin ainiaasta tietokoneella istumisesta, että sain vuoden pahimman hedarin ja pyörin lopputunnin tennispallon ja foamroallerin kanssa kahvakuulien sijaan. Huomasin myös alkukantaisuuteni, kun tajusin jälkikäteen kiukutelleeni valmentajalle kuin äidilleni. (Anteeksi siitä.)

Pillerin voimalla pyyhälsin bussilla palaveriin, joka onneksi innosti niin, että unohdin kalvavan kallonpohjani. Palaverista körötin Itäkeskuksen Partioaittaan hakemaan tilaamani tuotteet, joista osaa tarvitsen sunnuntaina Lappiin lähtiessäni. Sieltä viiletin metrolla kotiin ja nyt kotona mietin, mihin kaikki aika tästäkin päivästä oikein katosi. Sillä saattaa olla vaikutusta, että testailin tunnin vaelluskenkiä ja kuorivaatteita. Ja sillä, että istuin tänään yli kaksi tuntia julkisissa.

Mutta arvatkaa mikä tekee illasta niin erityisen? Roosaliina vie minut illalla syömään. Voitteko kuvitella, että minun pienenpieni ja kovin rakas pikkusiskoni on jo niin aikuinen, että hän voi viedä minut illalliselle? Uskomaton juttu. Siis tarkoitan, että hän ihan oikeasti maksaakin ja kaikkea. (Ei pysty kyllä ymmärtämään. Paras ottaa kuitenkin varmuudeksi lompakko.)

Illallisen jälkeen käpertyisin mielelläni viltin sisään ja saunan lauteille. Mutta sellaista luksusta ei taida nyt olla tarjolla. Vaan taidanpa patistaa Jannen hieromaan harteitani, etten saa taas samanlaista niskaslaagia kuin tänään. Paras olisi olla kunnossa, kun karkaan sunnuntaina nukkumaan lumen saartamiin autiotupiin.

Rentouttavaa viikinloppua kaikille.

-Henriikka

Lista vuoden 2018 matkasuunnitelmista

7
–
matkustus

Viime vuosi oli matkailun suhteen älytön. Yhtäkkiä tajusin eläväni unelmaa, jota olin kantanut vuositolkulla – olin menossa, reissussa, seikkailulla. Matkustin työkseni. Kävin viime vuonna 14 maassa ja 4 maanosassa. Ulkomaanmatkojen rinnalla kulkivat kotimaan matkat, joista kirjoitinkin jo laajan sepustuksen joulukuussa.

Niin kuin olen monesti kirjoittanut, tämän vuoden otan vähän rauhallisemmin. Tajusin loppuvuonna, että mahdollisuuksista sokeutuneena olin vaan lähtenyt paikkoihin lähtemisen riemusta, en niinkään perilläolon vuoksi, enkä halua olla sellainen matkailija – ainakaan, jos on lähdettävä lentäen.

Sitä paitsi olen rakastunut syvästi juuri Suomeen ja haluan löytää täältä koko ajan uutta ja toisaalta puhua kotimaan matkailusta yhtä lailla arvokkaina ulkomaan matkojen rinnalla.

Tämän vuoden reissukalenterini näyttää tällä hetkellä tältä:

Kevät 2018:

Lappi, 8 päivää, helmikuu

Tämän viikon sunnuntaina koittaa kauan odotettu viikko, kun lähden tallaamaan kunnon hankia Suomen Lappiin. Eeva kysyi minua loppuvuonna kaverikseen, ja suostuin samantien. Suunnitelmissa ovat ehkä Kuusamo-Ruoka tai Syöte, joka tapauksessa päätämme viikkomme Pyhälle. Lumikenkäilyä, valokuvailua, kymmeniä tunteja ulkoilua. Kävin juuri tänään ostamassa kunnon talvikengät. Pääsen myös elämäni ensimmäistä kertaa yöksi autiotupaan. Työnteon lomassa aion tehdä töitäkin, joten täydestä lomasta en voi puhua, mutta läppärikin näyttää varmasti kauniimmalta hankien hohteessa.

Nepal, 9 päivää, helmi-maaliskuun vaihde

Osallistun kuun vaihteessa elämäni ensimmäistä kertaa paketoidulle ryhmämatkalle ja pääsen myös ensi kertaa Nepaliin, josta olen haaveillut paljon. Reissu sijoittuu Katmanduhun ja Himalajalle, ja odotan maisemilta (sekä ruoalta!) tosi paljon. Reissu on Mandala Travelin ja lähden matkalle Partioaitan yhteistyökumppanina. En tunne porukasta ketään, joten sormet ristiin hyvästä reissuseurasta.

Pyhä, 7 päivää, maaliskuu

Perheen kanssa Lappiin! Tätä on suunniteltu jo vuoden päivät. Pääsemme pitkästä aikaa koko konkkaronkalla rymyämään rinteitä ja eritoten kaikkea niiden ulkopuolella. Kun olin lapsi, teimme joka vuosi vähintään yhden kunnon laskuloman, joten hiihtohississä riittää paljon muisteltavaa. Päädyimme Pyhään, sillä halusimme mieluummin rauhallisemman Lappi-kohteen ja Pyhältä löysimme edullisen, kivan ja 8 henkilöä vetävän vuokramökin.

Levi, 3–6 päivää, huhtikuu

Viimeinen lumilautaloma on huhtikuussa, kun lähden Leville. En ole itse asiassa koskaan ollut Levillä. Päivien lukumäärät ovat vielä vähän arpapeliä, sillä yritän pelata itselleni muutaman lisälaskupäivän. Reissuporukamme on hyvin random, mutta onneksi myös hyvin innostava: lisäkseni meiningeissä ovat Joonas, Sara ja Arttu. Meinaan kuolla itse itselleni kateudesta, sillä pääsen yöpymään kuuluisassa igluhotellissa! Olen miettinyt paljon, että kuinkahan puhtaana iglun ikkunoita pidetään, joten nyt pääsen vihdoin myös tarkistamaan tämän asian ihan itse.

Transsiperia ja Mongolia, noin 2 viikkoa, huhti-toukokuun vaihde

JOOOOOOO! Transsiperia kutsuu toista kertaa. Vuonna 2015 junailimme ystäväporukan kanssa Helsingistä Pekingiin, tällä kertaa päätepysäkkinä on Venäjän Vladivostok. Ja arvatkaa kenet kysyin mukaani reissuseuraksi? Oman isäni. Mongolia on varmaan eniten suosittelemani maa, ja Venäjä kiinnostaa tällä hetkellä itseäni ehkä kaikkein eniten. Ja se on kyllä varmaa, että tämä reissu on koko vuoden odotetuin.

Tuntematon seikkailu, 1–2 viikkoa, kesäkuu

Kesäkuun alun tuntematon seikkailu on vasta suunnittelutasolla. Olemme vain päättäneet Eevan kanssa, että lähdemme jonnekkin, jos keksimme riittävän kiinnostavan ja merkityksellisen paikan. Suomen kesä on upea, eikä siitä haluta missata viikkoakaan vain matkustelun ilosta. Aluksi suunnittelimme Grönlantia, kunnes tajusimme sen olevan kauneimmillaan vasta myöhemmin.

Italian roadtrip, noin viikon, heinäkuu

Ihanat ystävämme vihitään heinäkuun lopussa Italiassa. Saimme kutsun ja aiomme tietysti matkustaa paikan päälle. Italiaan lähteminen yhden tai parin päivän vuoksi tuntuisi hassulta, joten yhdistämme reissuun muutamia lisäpäiviä. Tutustuin pari vuotta sitten ihanaan italialaispariskuntaan, kansainvälisiä matkabloggaajia täällä Suomessa hostatessani, ja luultavasti reissaamme heidän kanssaan.

Syksy 2018:

Tiedossa ei ole mitään, enkä näillä näkymin ajatellut matkustaa yhtään minnekään. Paitsi ehkä Tallinnaan tai Tukholmaan joulutoria katsomaan.Vaan saapa nähdä.

—

Mitäs sanotte? Miltä suunnitelmat kuulostavat? Onko listalla samoja kuin teillä? Näiden väliin yritän tietysti tunkea Suomi-matkailua niin paljon kuin mahdollista, eivätkä suunnitelmani muutenkaan ole koskaan menneet niin kuin alunperin oletin.

-Henriikka

Valoa, nyt äkkiä sitä valoa

15
–
elämä

Valo tuli tänään ensi kertaa käymään kaamosajan jälkeen. Yhtäkkiä se vain karkasi ikkunasta sisään ja seinille lohdullisiksi raidoiksi ja läiskiksi varjojen väliin. Ai että, miten se tuntui ihanalta.

Katsoin valoa jääkaapin ovessa, valoa lankkupöydän päällä ja valoa ikkunalaudoilla. Tuntui kuin hohtavaa energiaa olisi jaossa nähtävässä muodossa, kuin voimaa olisi siinä käden ulottuvilla. Teki mieli siirtyä valoon, jotta raidat tarttuisivat vaatteisiinkin, minuunkin.

Ja hyvänen aika, minähän olin joulun ja uuden vuoden Tansaniassa, syksylläkin auringon alla. Nämä kuvat ovat Singaporesta, erään hotellin aulasta, jossa valo asettui niin kauniisti tilaan, että oli pakko etsiä kamera käsiin.

Että jos minäkin tässä hyrisen, niin niille on kyllä nostettava hattu korkealle, jotka ovat täällä tuulessa ja tuiskeessa painelleet menemään läpi viimeisen vuosikvartaalin. Heitän villaisen lierihattuni ilmaan kaikille, jotka malttoivat odottaa, että pimeyden jälkeen pilkisti taas vähän valoa.

Joskus naurattaa itseänikin, kun istun keväisin mytyssä lattialla siinä kohtaa, mihin valo piirtää sopivan kokoisen istumapaikan. Tai kun siirryn ikkunan ääreen silmät suljettuina kuin addikti, kun valo ilmestyy vastapäisen kerrostalon takaa.

Tänään lähdin kotoa vartin yli neljä, ja hohtavan oranssi aurinko mollotti kaukana kadun päässä. Se oli siis vielä ylhäällä, eikä valo ollut vieläkään kadonnut. Uskomatonta.

Yritin etsiä mielestäni jotain sopivia lyriikoita keväästä ja valosta, vaan tajusin, että kaikki muistamani laulut ovat kylmiä ja kyynisiä (Laura Närhen Julma valo, Ultra Bran Heikko valo, PMMP:n Kevään valo, Vestan Kevät, Pariisin Kevään Kevät…). Enkä minä sellaista tunnelmaa halunnut virittää. Jopa Heidi Kyrön retroveisu (Kevät, kuljen Hakaniemen rantaa…) on sanoitukseltaan aika masentava.

Ei auta kuin pitää ryhti suorana ilman lyyristä rohkaisua.

-Henriikka

Oikeastaan olemme jo lapsena samanlaisia kuin aikuisina

15
–
elämä, nostalgia

Olin riehakas lapsi – meno, ja erityisesti show, päällä ja sosiaalinen hööki ylimmillään. Juoksin, leikin ja pelasin, kilpailin ja tappelin. Kahden isoveljen perässä piti pysyä hinnalla millä hyvänsä, sillä se oli ainoa pääsylippu mukaan leikkeihin. Pienestä ei saanut itkeä. Suurimman osan ajasta olin paljon puhuva ja nauravainen, seuraa rakastava. Pussailin isoveljieni kavereita synttäreillä, piilotin kiukuspäissäni isän kotiavaimet legolaatikon pohjalle ja huijasin pikkusiskolta järkyttävän määrän karkkia. Oikeasti olin aika kilttikin, vaikka välillä homma saattoi vähän kuohua yli äyräiden.

Sitten oli se toinen puoli. Aloin kirjoittaa päiväkirjaa ollessani 7-vuotias. Piirtelin omassa hiljaisuudessani, piilouduin komeroon, kun en enää jaksanut ketään. Kuvittelin olevani orava ja juoksin metsässä tuntikausia. Poljin polkupyörällä kirjastoon, lainasin niin monta kirjaa, että reppu ja tarakka olivat täynnä, minkä jälkeen sulkeudun huoneeseeni lukemaan koko viikonlopuksi. Rakensin peitoista ja tyynyistä majoja, kutsuin pehmolelukaverini vierailulle ja kerroin heille salaisuuksia.

Muistan edelleen, että saatoin leikkiä niin, että istuin huoneessani ja kuvittelin leikin päässäni. En siis edes oikeasti tehnyt mitään, mielikuvitukseni vain rakensi koko leikin ja piti sitä elossa.

Joskus kerroin kavereilleni keksittyjä tarinoita totuuksina ja uskoin niihin itsekin. Kun puhuin niitä ääneen, niistä ikään kuin muuttui tosia. En edelleenkään tiedä kaikista lapsuudenmuistoistani, ovatko ne oikeita vai silloin tai myöhemmin keksimiäni.

Yksi leikki, jota kovasti taannoin ihmeteltiin ja joka on lietsonut ilmoille pientä kuittailua perhepiirissäni myöhemmin, on kalastus.

Istuin kotimme edustalla olevalla pikkuruisella kallionkielekkeellä, päälläni nyt mitä sattuu vaatetta, jotka sai rauhassa likaantua. Istuin kielekkeellä jalkojani riiputtaen ja kalastin. Onki oli maasta löydetty keppi, josta roikkui narunpätkä. Kalastin asfalttitien vieressä sanaakaan sanomatta monta tuntia. Ohikulkijat kävelivät hymyillen ohi, ja vanhempani huutelivat ikkunasta, mutta minä vain kalastin.

Tai siis noin minä sitä nyt kuvailisin! Todellisuudessa olin urhea kalastaja. Istuin hurjassa aallokossa jylhällä kalliolla, jota vasten tyrskyt löivät. Minun oli saalistettava päivän ateria tai ruokaa ei olisi. Majakassa kajasti valo, eikä minun sen vuoksi tarvinnut istua ihan pilkkopimeässä. Yksin aavan, tummanpuhuvan meren äärellä oli aikaa ajatella. Säätilat vaihtelivat hurjista myrskyistä toiveikkaaseen auringonpaisteeseen. Onkeni oli ottanut kuluneiden kalavuosien johdosta vähän osumaa, mutta kala onneksi tarrasi ruosteisessa koukussa kiemurtelevaan matoon yhä.

—

Minä tunnistan nuo kaksi puolta itsessäni yhä. Toinen on karusti lajiteltuna vahva ekstrovertti, toinen syvä introvertti. Molemmat puolet elävät minussa edelleen vahvasti, vaikka tiedän tietysti, että eihän ihmistä pysty tai kannatakaan jakaa näin selkeästi kahtia.

Nuoruuden vuodet toivat esille melkeinpä vain tuota iloista hurjapäätä, sosiaalisilta voimavaroiltaan ehtymätöntä. Runotytöt, lukutoukat eivätkä yksin metsissä vaeltelevat olleet kovassa huudossa etenkään urheiluluokilla.

Vaan kaikkien vuosien jälkeen tuntuu, että nämä kaksi ovat löytäneet taas tasapainon minussa. Pieni kalastaja on taas ottanut jalansijaa viimeisinä vuosina, ja kuinka iloitsenkaan siitä, ettei ihmisen tarvitse olla tarkoilla ääriviivoilla piirretty karikatyyri. Voin juosta ja kuohua yli äyräiden, jonka jälkeen kalastaa koko sunnuntain vastapainoksi.

Ja jos kohoa ei löydy, voin aina kuvitella sen.

-Henriikka

Suomalainen hygge: Outdoor-pitsaa ja perhe, joka pitää huolta

8
–
elämä, outdoor, perhe

Saavuin keskiviikkona vanhempieni turvalliseen suojeluun kutsuen muutaman päivän karkumatkaa Helsingistä leikkimielisesti nimellä hermoloma. On nimessä totuudensiementäkin, kun muistaa tiistain olotilani.

Ilokseni kirjoitan ja huomaan, että alkaa helpottaa. Tuntuu, että stressitasot alkoivat laskea samantien, kun nousin keskiviikkona alkuyöstä bussiin ja keskiyöllä Kouvolan keskustan tyhjyyteen. Lapsuudenkotona oli valmiiksi laitettu peti valmiina, jonka päällä odottivat yöpuku, villasukat ja lapsuuden lempipehmolelu: kana nimeltä Ankka. Edelleen tuntuu, että sillä olisi tunteet niin kuin minullakin.

Olen käynyt jo kolmesti saunassa. Eikä riitä. Helsingissä meillä ei ole saunaa edes talossamme.

Pidimme torstaina äidin kanssa leffaillan. Valinta oli ikuinen suosikkini Ylpeys ja Ennakkoluulo. Äitiä nauratti, kun reagoin kaikkeen etukäteen, kun muistin kaiken ulkoa. Lizzie oli nuoruuteni voimaeläin – toivon niin paljon olevani joskus yhtä vahva kuin hän. Elokuvaa katsoessani mietin myös ihmisten välistä kommunikaatiota ja huomasin toivovani, että nykyisinkin lauseisiin kätkettäisiin yhtä paljon sanomattomia sanoja ja tunnetta. Nykyään hökäistään vain kaikki ulos. Pidän sellaisesta sopivasta latauksesta.

Perjantaina isä pakotti minut kanssaan hiihtämään. 12 kilometriä lensi siivillä. NOT, mutta itse asiassa nautin kyllä. Harjoittelimme yhdenjalanliukuja, suksitemppuja ja perustekniikoita, ja tajusin liian hyvin, kuinka surkeaksi tekniikkani on ruostunut viimeisen 15 vuoden aikana. Pitäisi varmaan vielä kerran antaa mahdollisuus tälle maailman toiseksi surkeimmalle liikuntalajille ja harjoitella kunnolla.

Eilen perhe laajeni ja pidimme pitsailtaa. Tänään aamu valkeni niin kirkkaana ja pakkasesta paukkuvana, että päätimme lähteä lämmittämään lounaamme nuotiolla. Edellisillan pitsat lämpenivät oksanhaaroissa, ja pari tuntia hujahti. Varpaat ja sormet lämpenivät kunnolla vasta autossa, kun hurautimme retkeilyn jälkeen kaupan kautta vanhaan kunnon videovuokraamoon.

Vuokraamosta löytyi 1999 vuoden Tarzan, kaupasta Runebergintorttuja. Pian käymme yhdessä elokuvan ääreen kahvikuppiemme kanssa ja fiilistelemme nostalgiahoureissamme, miten mahtavia elokuvia Disney taannoin teki. Laulamme kukin salaa mukana ja kuvittelemme itsemme surffaamassa viidakon oksilla.

Niin se piti vielä sanoa, että jos joskus luulin olevani stressaantunut, niin en ole enää.

-Henriikka

Lempimusiikki: kaikki, joka räydyttää

17
–
musiikki

Olen tajunnut sen selvästi. Lempimusiikkiani on kaikki musiikki, joka räydyttää minua. Kaikki mikä saa kulmani, otsani ja sydämeni suuresta tunteesta vähän ruttuun. Korjaan: paljon, ei vähän.

Tällä hetkellä Spotifystä soi lista nimeltä ”Itketysbiisit”. Olen oikein hyvällä tuulella. Kertoo kai jotain siitä, millainen musiikki on suosiossani.

Oma suosikkibiisieni soittolista on 90-prosenttisesti melankolista tai jotain sinne päin kallellaan olevaa. Rakastan Mikael Gabrielin Riippumatto- ja Maailman Laidalla -biisejäkin sen vuoksi niin suuresti, että niissä kuuluu niin suuri kaipuu johonkin.

Yleensä musiikki on suomenkielistä, silloin tunteeseen pääsee syvemmälle. Ei kuitenkaan aina. Esimerkiksi tänään olen rullannut i hate you, i love youuta ja A great big worldin ja Christina Aguileran Say Something -biisiä.

On ihan todella omituista tajuta, etten oikeastaan edes välitä, onko biisi hyvä, jos se herättää tunteita. Usein nämä kaksi kulkevat käsi kädessä, mutta eivät aina.

En kuuntele biisejä useinkaan uudestaan sen vuoksi, että saisin kuulla biisin uudestaan. Vaan sen vuoksi, että saisin kokea taas sen tuoman tunteen.

Ja on todella omituista tajuta, että oikeastaan rakastaa vähän räytyä. Olla sydän tunteesta mutkalla, kippuralla. Vaikka se tunnekin on usein musiikin luomaa illuusiota.

En ole monta henkilökohtaisempaa asiaa kuin se, että joku kertoo jonkun kappaleen muistuttavan häntä minusta. Muistan taatusti jokaisen kerran, kun joku on sanonut minulle niin. Onneksi moni biisi on ollut ihana, ihan aina ei.

Kun täytin 15, sain levyllisen biisejä. Itsepoltetun cd:n tietysti. Itsekoristellut kannet ja kaikki. Kuuntelin ja kuuntelen sitä edelleen, ja pidän jokaisesta kappaleesta, koska muistan niiden kautta, mitä tunsin silloin.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij, oma edit

Kun elämä tyrmää, kun elämä kantaa

10
–
elämä, oma tyyli, outdoor

Joskus elämä, ihan sellaisenaan, vetää maton jalkojen alta ihan yllättäen. Tai tekijäksi luulee elämää silloin, kun kaikki tapahtuu. Useimmiten jälkikäteen ymmärtää, että maton päälle on ihan itse astellut ja koko shöwstä on ihan itse vastuussa.

Eilen oli kamala päivä.

Tekisi mieli heti kirjoittaa, että kylläkyllä olen elämästä kiitollinen, ei ei en tiedä mitään todellisuudesta kurjuudesta. Mutta hyvänen aika, niin se vain on, että eilinen oli minulle kamala. Minulle vain, ei yleisesti koko universumille tai mittavasti koko kansakunnalle.

Mistä kamaluus johtui? Yksin töistä. Yksin liiasta töistä. En ikinä haluaisi kuulla itseni sanovan tätä lausetta, en haluaisi ikinä kirjoittaa tätä lausetta, mutta niin se vain oli.

Ei mitään dramaattista, ei mitään vakavaa. Työtkin itsessään ovat kaikki hienoja. Olen vain rakentanut alkuvuoteni työkalenterin sellaiseksi korttitaloksi, joka kyllä näyttää mahtavalta, jos mikään tuuli ei puhalla koskaan pienintäkään tuulenvirettä sitä päin. Mutta joka musertuu täysin, jos pikkuinen puhuri käy, tai jos yksi kortti kiskaistaan yllättäen välistä.

Ärsyttää niin paljon löytää itseni tilanteesta, jossa olen priorisoinut rahaa ja hienoja projekteja vapauden ohi. Eihän tämän näin pitänyt mennä. En oikein tiedä mitä olen taas ajatellut, sillä tätähän minä nimenomaan en halunnut.

Eilen sitten pari korttitalon korttia lähti yhtäkkisen tuulenpuuskan mukana, mikä sai aikaan elämän täystyrmäyksen. Katsoin kalenteriani, mietin itseäni ja resurssejani. Kaikki tuntui mahdottomalta. Stressi laukaisi järkyttävän pääkivun, 14-tuntinen läppärityöpäivä ja ruudulta heijastuva valo tuntuivat niin syvällä silmänpohjissa saakka, että luulin oksentavani ja pyörtyväni perään.

Päivän päätteksi makasin sikiöasennossa maassa ja yritin toistella itselleni, että huomenna on uusi päivä. Että iloni ei ole lopullisesti poissa.

Kuulostaa dramaattiselta, mutta sitä se ei tosiaan ollut kuin hetkellisesti. Näin huonoja päiviä minulla ei onneksi ole kuin ehkä kerran vuodessa – nukahdan hyvin harvoin nyyhkyttäen. On vain todella ikävä tunne tajuta, etten ehkä pysty-ehdi-kykene. Että paletti on mahdoton, enkä voi tai halua tehdä mitään puolivillaisesti.

Ja tiedättekö mikä saattoi osaltaan olla vahvistamassa kierrettä? Kontrastit. Se, että maanantai oli niin hyvä päivä. Niin taianomaisen loistava, nämä kuvat on otettu silloin. Saunoimme ja uimme avannossa sunnuntaina, nukuimme hyvin ja maanantain olimme Eevan kanssa koko päivän ulkona. En välittänyt, vaikka auto jäi jumiin lumiselle metsätielle ja lapioimme vimmatusti puoli tuntia, en välittänyt vaikka varpaita vähän paleli. Nautin joka solullani, kun ympärillä oli metsää eikä lisäksemme ainoatakaan ihmistä.

Sitä vapautta minä halusin, kun aloin yrittäjäksi. En itkua iltaisin. Sellaisen vähän huojuvan, mutta perustuksiltaan varman korttitalon. Jonne voi tuulla sisään, eikä paljon hetkauta.

Eilisen lohtu oli, että huomenna on uusi päivä. Tänään avasin silmäni uuteen päivään vähän jännityksissäni. Hengitin syvään ennen kuin hyppäsin laivasängystämme alas. Katsoin kylpyhuoneen peilistä itseäni, ja silmäpussien ja vaalean hiuspehkon lisäksi hymy oli tallella.

Onneksi oli.

-Henriikka

Kuvat: the Eeva Mäkinen, jälleen kerran

villapaita/Devold (Partioaitta), pipo/Samsoe&Samsoe

Pelasta maailmaa vähän joka päivä

11
–
elämä, kestävä kehitys, yhteistyöTags:

Kaupallinen yhteistyö: Joutsenmerkki

Olimme eilen ystäviemme luona illallisella. Oli rentouttavaa ja virkistävää. Ihanaa kotitekoista ruokaa ja täydellinen riippumatto huoneen nurkassa. Aiheet poukkoilivat urheilusta töihin ja ruokaan.

Huomaan kuitenkin, että yhä useammin ystävienkin kanssa tulee keskustelua kaiken kevyen rinnalla maailman tilasta – Voiko avokadoja syödä hyvällä omatunnolla, kun ne ovat sellaisia vesisyöppöjä? Tulisiko matkustus lopettaa? Mitä kaupasta kannattaa kantaa kotiin? Miten koskaan voi tehdä enää mitään oikein?

Siinä missä ennen höpöteltiin niitä näitä vaatteista ja pojista, nykyisin niiden rinnalla keskustellaan isona teemana kestävästä kehityksestä ja ympäristöasioista. Paremmista valinnoista. Tiedä sitten, onko se iän vai yhteiskunnan heräämisen luomaa muutosta. Uskoakseni molempia.

Yksi oman elämäni ilonaiheita on ollut tajuta, että blogini yhteistyökampanjat eivät tänä vuodenvaihteena keskittyneet enää joulusesongin shoppailuun, vaan nimenomaan uuteen vuoteen ja uuteen alkuun. Suoraan sanoen minua ei enää edes kysytty kulutuskeskeisiin joulukampanjoihin. Sen sijaan olen iloinnut, että blogin yhteistyökumppaneiksi on noussut parempien arvojen merkityksellisempiä toimijoita, esimerkiksi yhdistyksiä, säätiöitä ja voittoa tavoittelemattomia järjestöjä, joiden sanoma kestää yli sesonkirajojen.

Tällä kertaa framilla on vanha tuttu, Joutsenmerkki.

Tunnistatko Joutsenmerkin?

Kuinka moni tunnistaa Joutsenmerkin? Luulen, että noin kaikki kädet nousevat ilmaan. Kuinka moni tietää, mistä Joutsenmerkki kertoo? Ennustan useiden käsien laskeutumista hiljalleen takaisin vartalon viereen.

Joutsenmerkki on ensimmäisiä merkkejä (ellei ensimmäinen), jonka opin lapsena tuotteista. Mutta lähivuosina, tarkemmin sanottuna viimeisen 15 vuoden aikana, merkki on hautautunut aika hyvin mielen perälle.

Pidän sitä kyllä luotettavana (niin kuin muutkin suomalaiset tutkimusten mukaan), vaan en ole pohtinut sitä aktiivisesti vuosiin. Merkki on saanut minut tarttumaan ostettavaan tuotteeseen helpommin, mutten ole edes kunnolla tiedostanut miksi.

Mistä Joutsenmerkki kertoo?

Joutsenmerkki eli pohjoismainen ympäristömerkki kertoo puolueettomasti tuotteen ja palvelun ympäristöystävällisyydestä – tuotteen turvallisuutta ja laadukkuutta unohtamatta. Se ohjaa omalta osaltaan vastuulliseen, ympäristön paremmin huomioivaan kuluttamiseen. Pohjoismainen ympäristömerkintä on laatinut kriteerit noin 60 eri tuoteryhmälle. Kriteerit ottavat huomioon kunkin tuoteryhmän kannalta merkittävimmät ympäristövaikutukset koko elinkaaren ajalta.

Joutsenmerkin tavoitteena on edistää kestävää kehitystä, johon pyritään askel kerrallaan. Tämä tarkoittaa sitä, että Joutsenmerkin kriteereitä tiukennetaan noin 3–5 vuoden välein. Kriteereitä tarkistetaan muun muassa uuden ympäristötiedon, tekniikan kehityksen sekä markkinatilanteen mukaisesti.

Pohjoismaiden ministerineuvoston kuluttajasektori perusti Joutsenmerkin vuonna 1989. Suomi, Ruotsi, Norja ja Islanti ovat olleet mukana Joutsenmerkki-yhteistyössä alusta alkaen, ja Tanska tuli mukaan vähän myöhemmin. Joutsenmerkki on vapaaehtoinen. Yritykset voivat hakea merkkiä tuotteilleen tai palveluille, jotka täyttävät niille asetetut kriteerit.

Kirjoitin kirjoituksen aluksi, että kestävästä kehityksestä on tullut yksi kahvipöytien puheenaihe ystävien kesken. On sydäntälämmittävän hienoa nähdä, että ympärillä parveilee asiasta kiinnostuneita.

Toisaalta asialla piilee toinen puoli. Olen myös huolissani siitä, miten paljon lamaantumista nämä keskustelut saavat aikaiseksi. Vaikka on tärkeää, että aiheesta keskustellaan ja muutokseen pyritään, eivät ympäristöhuolen synnyttämät viha, suru ja pelko auta, elleivät ne saa aikaan toimintaa. Jotta ympärilleen pystyisi kylvämään enemmän tsemppimieltä ja uskoa tulevaisuuteen, kannattaa pohtia kuinka asiaa lähestyy tai kuinka asiasta kertoo eteenpäin.

Joutsenmerkin kaltaiset toimijat tekevät parempien valintojen tekemisen paljon helpommaksi. Kuluttajan on harvoin kovin helppoa tutkia tuotteiden alkuperää tai esimerkiksi ympäristökuormitusta ilman ammattilaisten apua. Elinkaaren vaiheisiin on usein haastava syventyä yksin.

Joutsenmerkin voi löytää esimerkiksi wc- ja talouspapereista, puhdistusaineista, ajoneuvon polttoaineista, siivousvälineistä, huonekaluista, maaleista… Myös palvelut, kuten hotellit, painolaitokset, siivouspalvelut ja autopesulat, voivat saada Joutsenmerkin. Kaikilla tähän kirjoitukseen kuvatuilla tuotteilla on Joutsenmerkki.

Hotellien rinnalla itseäni eniten kiinnostava seikka on Joutsenmerkitty sijoittaminen! Kelatkaa nyt! Joutsenmerkityt sijoitusrahastot takaavat vastuullisen sijoittamisen, mikä on ihan älyttömän siistiä.

Joutsenmerkki etsii ratkaisuja energiankäyttöön ja ilmaston lämpenemiseen, kemikaalien käyttöön, luonnon monimuotoisuuden tuhoamiseen ja jäteongelmaan. Toivon, että tälläkin kirjoituksella onnistun taas muistuttamaan niin teitä kuin itseäni siitä, että meitä kaikkia tarvitaan noiden ratkaisujen löytämisessä.

Käyn itse joka päivä ajatuksissani läpi näitä asioita, erityisesti matkustuksen näkökulmasta ja siihen teemaan tulen palaamaan vielä monesti. Mutta yhtä lailla arkiset valinnat vaikuttavat isojen teemojen rinnalla: millaista leivinpaperia ostamme kaupasta, millaisilla leluilla lapsemme leikkii, millaista kosmetiikkaa levitämme ihollemme, millaisiin rahastoihin rahamme sijoitamme…

Janne totesi eilen kesken illallisemme: ”Sulla taitaa Henriikka olla nämä maailmanparannusasiat aika vahvasti mielen päällä tällä hetkellä.” En voinut todeta kuin, että näin taitaa todella olla. Pääni on suoraan sanoen kaikesta vähän pyörällä.

Mutta yritän vain sinnikkäästi pitää oman mieleni riittävän optimistisena, ettei maailmantuska lysähtäisi vuoren lailla päälleni ja tekisi minusta toimetonta. Haluan olla sellainen pieni, mutta toimiva ratas koneistossa.

-Henriikka

Naisen terveyskatsaus: 17 laboratoriotutkimusta kerralla selville

19
–
hyvinvointi, yhteistyöTags: ,

Kaupallinen yhteistyö: Terveystalo & Asennemedia

Olen aina ollut kiinnostunut terveyteeni liittyvistä numeroista: ovatko kilpirauhasarvot kohdillaan, kolesteroli kuosissa ja kehossa riittävästi vitamiineja. Lapsena odotin jokavuotista koulun terveystarkastusta, jotta sain tietää pituuteni, painoni ja erityisesti hemoglobiinini. Oli hauska vertailla lukuja edelliskertaan ja tietää, että kaikki on kunnossa.

Olen samanlainen edelleen – en ole terveyteni kanssa vainoharhainen, mutta oma terveys kiinnostaa. Haluan olla täysissä voimissa, mahdollisimman energinen ja hyvinvoiva, jotta saan elämästä ja itsestäni eniten irti.

Siksi lähdin tosi mielelläni mukaan, kun Terveystalo kutsui käymään Naisen Terveyskatsauksessa, jolla kartoitetaan kattavasti yleinen terveydentila 17 laboratoriotutkimuksella.

Miksi halusin terveyskatsaukseen?

Olen jo pitkään harkinnut meneväni laajoihin verikokeisiin. Kolesteroliarvot ovat kiinnostaneet, sillä syön paljon kananmunia, ja näiden kahden yhteydestä kirjoitetaan alituiseen. Vitamiinit kiinnostavat aina, mutta erityisesti nyt, kun olen jättänyt punaisen lihan kokonaan pois reilu vuosi sitten. Lisäksi usea tuttu on löytänyt viime vuosina melko yllättäen kilpirauhasongelmia verikokeiden paljastaessa arvojen heittelyn. Halusin tsekata tämänkin asian.

Kärsin toisinaan väsymyksestä ja esimerkiksi päänsärystä ja halusin siksikin tietää, että arvot ovat kunnossa. Mitään tavanomaisesta poikkeavaa en ollut kuitenkaan käytöksessäni huomannut, joten testi ei ollut missään tapauksessa itselleni keino löytää jollekin ongelmalle ratkaisu. Haluan vain huoltaa itseäni ja terveyttäni kunnolla ja ennakoivastikin.

Kuinka laboratoriokokeet käytännössä hoituivat?

Varasin ajan puhelimella ja pyysin toimipisteeksi itselleni sopivinta Kampin Terveystaloa. Yhtä lailla muutaman minuutin ajan olisi voinut varata netistä ja mihin tahansa Terveystalon laboratorioon.

Sain ajan heti seuraavalle päivälle ja kahdeksalta aamulla kävelin reilu 12 tunnin paaston jälkeen ilmoittautumisen kautta laboratorioon. Homma hoidettiin nopeasti pelkillä verikokeilla, jotka olivat muutamassa minuutissa ohi.

(Naurattaa, kuinka kuulen lähes joka kerta verikoetta ottaessani kohteliaisuuden: Onpa kerrassaan upeat suonet! En usko, että pinnassa olevat, sinertävät suoneni ovat kenellekään muulle ihastelun aihe kuin kokeen ottajille.)

Kokeen jälkeen kävin kassalla ”maksamassa” kokeeni Naisen Terveyskatsaus -lahjakortilla, jonka voi ostaa itselleen tai ystävälle 135 eurolla Terveystalon nettikaupasta. Vaihtoehtoisesti saman summan voi maksaa paikan päällä ilman lahjakorttia.

Mitä kokeissa mitataan?

Naisen terveyskatsastuksessa on yhteensä 17 laboratoriotutkimusta, siis verikoetta. Tutkimukset kartoittavat kattavasti naisen yleisen terveydentilan ja erityisesti naisen elimistölle ominaiset kohteet. Tulosten perusteella saa tietoa mahdollisista piilevistäkin tulehduksista, aineenvaihdunnan häiriöistä, anemiasta, kilpirauhasen toimintahäiriöistä, elimistön puolustusjärjestelmän häiriöistä, vitamiinin puutoksista, luuston tilasta ja kolesteroliarvoista.

Tutkimuksissa tsekataan siis melkoinen pakkaus: perusverenkuva (hemoglobiini, valko- ja punasolut, verihiutaleet, punasolujen tilavuusosuus sekä kolme punasoluindeksiä), elimistön rautavarastot, tulehdukset, sydän- ja verisuonitauteihin liittyvät tulehdukset, sokeriarvot (diabetesriski), maksan toiminta, munuaisten toiminta, kilpirauhasen toiminta, kolesterolit, anemia (vitamiinipuutokset), kalsiumtaso ja fosfaattitaso.

Kuinka sain tutkimusten tulokset?

Koko katsaus hoituu labrakäynnin ohella ihmeellisen internetin välityksellä. Lääkäri tulkitsee laboratoriotutkimusten tulokset chat-vastaanototolla ja suosittelee niiden perusteella mahdolliset jatkotoimenpiteet. Lääkäri-chat päivystää 24/7.

Sain omat tulokseni kolme päivää kokeiden jälkeen. Puhelimeen kilahti viesti, että tulokset ovat saapuneet Oma Terveys -palveluun. Testi-intoilija kun olen, kirjauduin palveluun samantien lukemaan tuloksiani. Kirjautuminen hoitui pankkitunnuksilla.

Mitä tutkimustulokset kertoivat?

Palvelusta löytyi pitkä liuta tutkimustuloksia riveinä ja numeroina. Tulosten rinnalla oli viitearvot kustakin. Olin silti aika uunona niiden kanssa, joten kirjauduin heti chatiin yleislääkärin kanssa. Kopioin keskustelun kokonaisuudessaan (saatte siis myös tietää millaista kieltä käytän chattaillessäni!):

Minä: Hei! Sain juuri Terveyskatsaukseni tulokset, mutten ymmärrä niistä kovin paljon. Olisiko minun mahdollista saada jotain lisätietoa/analyysia niistä?

Lääkäri: Hei, odota hetki, katson tietojasi.

Minä: Kiitos!

Lääkäri: Katsoin, että 19.1. otetuissa labroissa kaikki arvot ovat kunnossa. Verenkuvasi on hyvä. Sokeriarvot ja kolesteroliarvot hyvät. Lasko eli pitkäaikaistulehduksia kuvaava arvo on normaali.
Samoin suola- ja elektrolyyttiarvot ovat hyvät. Maksakokeet ja kilpirauhaskokeet normaalit.

Minä: Eli ei ole mitään, mikä olisi edes vähän epänormaalia tai poikkeavaa? Mietin onko jotain, mihin voin keskittyä tai tehdä paremmin? Vieläkö siellä oli muuta? Ainakin vitamiineja?

Lääkäri: B-vitamiinit ja rauta-arvot ovat normaalit. Ei ole labroissa tosiaan mitään vähänkään epänormaalia.

Minä: Noniin, eikai tässä sitten muu auta kuin jatkaa samaan malliin vain :) Kiitos paljon!

Lääkäri: Kyllä juuri näin! Mukavaa päivänjatkoa!

Millainen olo Naisen terveyskatsauksesta jäi?

Päällimmäisenä jäi olo, että hoituipa homma törkeän nopeasti. Koko paketti oli parissa päivässä valmis ja kaikki sujui jouhevasti.

Olin myös tietenkin iloinen ja helpottunut, että arvot olivat kohdallaan.

Täytyy kyllä paljastaa, että samaan aikaan olisin mielelläni löytänyt syyn päänsärkyihini ja väsymykseeni vaikka liian vähästä D-vitamiinista. Nyt on yksinkertaisesti todettava, että olen vain nukkunut liian vähän tai huonosti, tuijottanut liikaa valoruutuja, tehnyt liikaa töitä ja stressannut liikaa. Tiedänpä taas palata perusasioiden äärelle.

Hemoglobiini huitelee itselläni viitearvojen alareunassa, joten rautakuurin voisin kyllä ehkä taas napata. Näillä lukemilla ei pääse edes luovuttamaan verta. Ja B12-vitamiinit voisivat kyllä olla vähän paremmassa jamassa. Miksi suotta keikkua viitearvojen alareunalla, jos on muutenkin elämässä määrätietoinen? Hah.

Naisen terveyskatsaus -lahjakortti on aika oiva lahjaidea vaikka kolmikymppiselle. Olen selkeästi innostunut näistä eritelahjoista, sillä toinen viljelemäni idea on DNA-testi, jossa maailmalle lähetetään omaa sylkeä. Niin ne vaan omat liejut kiinnostaa – ja oma terveys eritoten!

Miltä tällainen tutkimus teistä kuulostaa? Voisitteko lähteä kokeilemaan? Miksi, miksi ette?

Tänään aion tehdä terveyteni eteen taas jotain ihan muuta: Tammelan seutu ja rantasauna kutsuu. Huomenna ulkoillaan!

-Henriikka

Rehellisiä otteita perheemme WhatsApp-keskustelusta

6
–
mökki, perhe

Perheemme WhatsApp-ryhmän linjat käyvät kuumina lähes päivittäin. Sinne jaetaan kyllä kuulumisiakin, mutta ennen kaikkea älytöntä läppää. Viimeaikaisia viestejä ovat olleet esimerkiksi sisareni selostama video uudesta kodistaan ja veljeni poseerauskuvia uudessa kuoritakissa. Tällä viikolla käytiin myös keskustelu, joka on tallentamisen arvoinen:

Minä: ”Kyl meidän perhe on hauskin! Paitsi äiti. On sekin, mutta lähinnä omassa karikatyyrisessä persoonassaan tai vahingossa.”

Roosaliina: ”Äiti (*nauravija emojeita), sitä ei oo kyl luotu huulenheittäjäksi.”

Oskari: ”Äiti on just paras! Eilenkin oli mainio puhelu, kun äiti vaan heitti läppää läpän perään!”

Roosaliina: ”Äiti miks et ikinä heitä läppää tyttäries kanssa?”

Äiti: ”Mun läppää ymmärtävät vain harvat!!”

Oskari: ”Ote meidän puhelusta: Oskari: Osasitko kopioida linkin? Äiti: No siis osasin, mutta en tiedä mihin se kopioitui? Oon etsinyt kaikkialta!”

Äiti: ”Mut selvisin siitä ja oon niin ylpeä itsestäni (*pusuemoji)”

Valtteri: ”Ootteko kattonu ”seniorit somessa” yleltä? Mainio oli ainakin eka jakso.”

—

Niin mainio on perheeni. Niin mainio on näissä kuvissa hymyilevä äitini. Nämä kuvat ovat viime kesältä Kuhmon kesämökiltä, kun yritimme sopia erästä riitaa. Harvoin tulee dokumentoiduksi vastaavanlainen tilanne. Niin kuin kuvista näkyy, kyllähän se lopulta hymyksi kääntyi. Selvisimme siitäkin ja olemme niin ylpeitä itsestämme.

-Henriikka

Legolas, ensirakkauteni

16
–
hiukset, muoti, oma tyyliTags:

Olin 11 vuotta, kun ensimmäinen Taru Sormusten Herra -elokuva rantautui Suomeen. Minusta tuli samantien suuri fani. En lukenut Harry Pottereitakaan, sillä se tuntui jotenkin petokselta TSH:lle.

Muistan edelleen, kun näin Legolasin ruudulla. Sisälläni oli outo tunne. Joku sellainen mukava, mutta vieras, joka tuntui vatsanpohjassa asti.

Kun sain joululahjaksi Taru Sormusten Herrasta -pelikortit, niin vaalin niitä huolella. Katsoin Legolasin kuvaa, joka löytyi yhdestä kortista. Kasvot olivat niin miellyttävät ja niitä teki mieli katsoa koko ajan.

Joskus näin serkkuni seinällä julisteen Orlando Bloomista. Isoveljeni kysyi ilkikurisesti, että tiedätkös kuka se tuossa on? En toki tiennyt, mutta järkytyin kuullessani totuuden. Vaikka naama oli nätti ja hymy tuttu, niin se tummahiuksinen, normaalikorvainen, jousipyssytön poika ei ollut Legolas. Minun Legolasini.

Meni suoraan sanoen aika kauan, varmaan muutama vuosi, että ymmärsin miten ihastunut olin. Ihastunut nyt hyvänen aika satuolentoon elokuvateatterin kankaalla! 

Olin 11-vuotias, kun Sormusten ritari ilmestyi. 12-vuotias, kun Kaksi tornia tuli teattereihin. 13-vuotias, kun Kuningas palasi. Minusta tuli murrosikäinen näiden leffojen kanssa. Legolas tuntuu ensirakkaudeltani. Turvallinen valinta tuollainen ei-olemassa-oleva.

Äsken googlasin Legolasin pitkästä aikaa. Uudet Hobitti-elokuvat toivat valkokankaalle ilkeämmän näköisen, hohtavasilmäisen Legolasin, joka ei myöskään ole se minun lempeä jousitaiturini. Mutta niille 15 vuoden takaisille leffakuville hymyilin leveästi.

Kyllä se vain niin on, että jos Legolas ratsastaisi urhealla hevosellaan koska tahansa luokseni ja nostaisi kyytiin, niin kipuaisin hymyillen ratsaille.

Mutta miksi Legolas pyörii mielessä tänään? Minulla on uudet hiukset, joista tulee mieleen hän. Teos Helsingin Elina poisti hiusten keltaisuuden ja jäljelle jäi kasa hopeanvalkoista hiusta ja leveä hymy.

Tämän aasinsillan siivittämänä toivotan kaikille rakkaudentäyteistä, hopeanhohtoista viikonloppua.

-Henriikka

Kuvat: Eeva Mäkinen (eilen Hernesaaren Löylyssä lounaalla)

villapaita/Devold, takki/Samsoe&Samsoe, farkut/Twist&Tango, kumpparit/Tretorn, lapaset/käsityötä

Omassa päässäni olen hauska ja nokkela

17
–
muoti, oma tyyli

Käyn päässäni monenlaisia keskusteluita. Omassa mielessäni olen aina hauska ja vetovoimainen. Sanavalmis ja ratkaisun avaimet käsillä. Fiksusti argumentoiva ja kaiken lisäksi hyvä kuuntelijakin.

Jonkun ilkeillessä harmittelen jälkikäteen, miksen keksinyt vastausta silloin kuin sitä kaivattiin. Myöhemmin mieleni suorastaan kuhisee toinen toistaan nerokkaampia vastaiskuja vyön alle ja päälle. Vaikka en tietystikään käyttäisi iskuja vyön alle, vaan harkittuja puolustuspuheenvuoroja, joilla todistan olevani aatelisesti toisen huonon käytöksen yläpuolella. Vaikka tilanteessa olisin ollut jauhot suussa, mielessäni olen vahva ja vaikutusvaltainen nainen.

Vastaan harvoin tuntemattomien ihmisten viesteihin niin kuin ensiajatuksella olin ajatellut. Käyn ajatuksissani läpi rentoja ja huumoripitoisia viestivastauksia ja suollan sellaista säkenöivää tilannekomiikkaa, että vastaaja kieriskelisi maassa vatsaansa pidellen. Lopulta näppiksiltäni kuitenkin lähtee diplomaattinen ja lempeän selkeä vastaus.

Mietin mielessäni, kuinka heitän tutulle kahvilanpojulle huulta kuin vanha tekijä. Kyselen kuulumisia, juttelen niitä näitä ja lähtiessäni isken lupsakasti silmää. Totuus: ”Moi. Musta kahvi. Mukaan.” ja ehkä ”hihi, joo voin ottaa suklaankin, hihi.”

Näen kahvilassa kivannäköisiä ihmisiä. Mietin kuinka heitän heille rennosti kohteliaisuuksia, piristän päivää ja lähden liidellen tilasta. Todellisuudessa nuo kohteliaisuudet kaikuvat tyhjässä päässäni, törmäillen seinämiin ja kuihtuen pois.

Ehkä kerran olen saanut spontaanisti heitettyä jonkun ”kiva pipo” -tyyppisen lausahduksen ja sekin on hävettänyt. En suinkaan sellaisia kuin olin omassa päässäni pyörittänyt: ”miten voikin olla noin kauniit kulmakarvat”, ”sä oot kyllä yks aurinko, pidä toi”, ”miten sä voit aivastaa noin sievästi?”, ”jos kaikki näyttäisivät läppäritöitä tehdessään yhtä kauniilta, niin aina tekisin töitä kahviloissa.”

Miten mahtava tyyppi olenkaan omassa päässäni. Voi kunpa tuntisitte tämän todellisen sijaan hänet! Aina niin innostava, värikästä kieltä kylvävä ja avoin uusille ehdotuksille. Hän tekee hetkestä kuin hetkestä pirskahtelevan ja laittaa nurisijat järjestykseen sadasosasekuntissa.

Voi kunpa.

-Henriikka

villapaita/North Outdoor, takki/Peak Performance, pipo/Myssyfarmi, kengät/Tretorn (kaikki saatu), farkut/second hand

Oravanpyörä

10
–
elämä, outdoorTags:

”Kyllähän se aiheuttaa reaktioita ja herättää tunteita, jos joku tekee jotain niin radikaalia, että vaan hyppää pois oravanpyörästä ja tekee vaan kaikkea mitä mieleen juolahtaa.”

Tammikuun sitaatti tuli eräänä päivänä rauhallisella äänellä Jannelta, kun mietin suruissani ääneen, miksi ihmiset suhtautuvat muiden impulsiivisiin elämänvalintoihin ja radikaaliin muutokseen usein hyvin kielteisesti, kuin se olisi heiltä jotenkin pois.

Sen minä vain haluan tänään kirjoittaa, että se ei juuri koskaan ole.

-Henriikka

Kuvat: Eeva Mäkinen

Tänään hämmästyttänyt, kummastuttanut

7
–
kahvilla

Kävin tänään aamiaisella pitkästä aikaa ystävän kanssa, jota en ollut nähnyt useampaan vuoteen. Edelliskerta oli maaliskuussa 2015. Mietin, että miksi joidenkin kanssa voi jatkaa siitä mihin edelliskerralla jäi, ja joidenkin kanssa on jäätävää heti, jos ei ole nähnyt kuukauden päiviin. Tai vaikka ei olisi jäätävää, niin juttu lämpiää paljon hitaammin.

Olimme aamiaisella kasvisravintola Cargossa, jossa en ollut käynyt pariin kuukauteen. Palasin sinne myös iltapäiväkahville, kun kävelin sattumalta ohi. Mietin mistä johtuu, että jossain ravintolassa tai kahvilassa ei käy pitkään aikaan ja sitten kun taas lopulta käy, käy usein monesti putkeen.

Miksi tuntuu aina nin ihanalta, kun joku kosmetiikkapurkki loppuu, kun jonkun tuubin saa puristettua tyhjäksi? Vaikka sehän tarkoittaa vaan lisää roskaa ja sitä, että joutuu luultavasti ostamaan uuden. Miksi se tuntuu uuden alulta, vaikka hankkii kuitenkin aina sitä samaa vanhaa?

Miksi treenit aina lopettaa pariksi kuukaudeksi, vaikka tietää että on aivan tuskaa taas palata urheilun pariin? Olin eilen ekoissa treeneissä marraskuun jälkeen, enkä saa edes takkia päälle. Yläkroppani on leuanvedoista täysin tulehtunut, ja Janne olisi saanut tänään kyynärpäästä kylkeensä vahingossa halatessaan, jos vain olisin kykeneväinen nostamaan kyynärpäätäni.

En koskaan käy kellarimme pyykkituvassa, vaikka pesemme lakanapyykin aina siellä. Janne on pyykkärinä joka kerta. En tiedä miksi se tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta, vaikka eihän se sitä ole.

Ja on ihmeellistä, miten paljon jännemmältä ja ihanammalta tuntuu nukkua olohuoneen lattialla patjalla kuin omassa, tutussa sängyssä. Pesemme juuri patjanpäällistä (tai siis Janne pesee, koska en mene pyykkitupaan) ja nukumme siksi sohvalla ja vieraspatjalla olkkarissa. Oli tarkoitus nukkua vain yksi yö, mutta jäämme nyt toiseksi, koska tuntuu kutkuttavan paljon siltä kuin olisi ihmeelliselläkin retkellä.

Milloin minusta on kasvanut niin vanha, että saatan nähdä metrossa ihmisen, jonka olen tuntenut kesätöissäni kymmenen vuotta sitten, mutta jo unohtanut hänen olemassaolonsa moneksi vuodeksi?

Miksi kaikki radiobiisit tehdään näistä aiheista: finding love, losing love, making love, party?

-Henriikka

villapaita/Peak Performance (saatu)

Pienen kodin ratkaisuja: Arabian uusi Mainio-astiasarja

6
–
astiat, design, yhteistyöTags:

Kaupallinen yhteistyö: Arabia & Asennemedia

Sanon aina, että vaikka yritänkin päästä turhasta tavarasta eroon, astiat olisivat viimeisimpiä asioita, joista luopuisin. Niitä saa olla reilusti erilaisia, vaikka vähän liikaakin. Uusimpia kaapissamme ovat kuvissakin näkyvät Arabia Mainio -sarjan astiat.

Astiastot muistuttavat minua siitä, että meidän kotimme on ystäville avoin – katamme mieluusti brunssin kuudelle lankkupöydän ääreen, tai vaikka lattialle, jos tulijoita on enemmän eikä pöytään mahdu. Astiat eivät tunnu astioilta, vaan rakkailta muistoilta ja tulevilta mahdollisuuksilta. Astioissa piilee niin paljon tarinoita, jotka kantavat niin paljon pidemmälle konkreettisten mukien ja kulhojen voimalla.

Eikä vieraitakaan välttämättä tarvita luomaan hyviä hetkiä: nautimme ajasta pienessä kodissamme kaksinkin, katamme silti kauniisti. Joskus katsomme syödessämme toisiamme silmiin, joskus Mad Menin Don Draperia tai Downton Abbeyn maisemia.

Ja yllä olevissa kuvassa, ikkunalaudalla, näkyy erään viimeviikkoisen aamun aamiaiseni, jonka nautin rauhassa aivan yksin: kahvi, munakokkeli lehtikaalilla ja avokadolla ja jugurttiannos puolukoilla ja viime kesänä keräämilläni pensasmustikoilla. Pikkulautasella odottaa vielä joka-aamuinen vitamiiniannos. Nauroin Jannelle, kun hän oli kattanut minulle vitamiinitkin omalle lautaselleen ennen lähtöään töihin.

Totuushan on, että tilaa meillä ei suuresti ole. Emme kuitenkaan ole koskaan kokeneet kotiamme liian pieneksi meille, sillä pohjapiirros on erittäin toimiva ja huonekorkeutta huimat 3,5 metriä. Neliöitä on joka tapauksessa vain reilut 40, mikä luo omia haasteitaan arkeen: säilytys pitää suunnitella hyvin, eikä olohuone-keittiön keskelle voi kantaa massiivista 12 hengen ruokapöytää, vaikka illallispitojen isännöinti onkin luontaista.

Toisaalta pieni koti tekee myös luovaksi: tilalle keksitään useita käyttötarkoituksia (harjoittelen käsinseisontaa eteisessämme ja makuuhuoneessamme on työpöytä) ja koko elämisen kulttuuri muuttuu. Ruokahetket ovat meillä yhtä usein pöydän ääressä kuin sohvapöydällä tai lattialla pötkötellen. Joskus kannamme aamiaisen tai iltapalan sänkyyn saakka.

Minä pidän siitä, että turha tavara karsiutuu vähän väkisin ja että kodin joka nurkka tulee tutuksi.

Meidän laillamme yhä useampi asuu pienissä kodeissa. Sitä ajattelen Arabia toi tämän vuoden alusta valikoimiinsa uuden, monikäyttöisen astiasarjan, joka sopii myös pienempiin koteihin. Arabia Mainio -sarjan osat ovat kevyitä ja pinoutuvat tiiviisti, mikä säästää säilytystilaa niin kaapista kuin esimerkiksi astianpesukoneestakin.

Itse innostuin erityisesti siitä, että sarjan lautaset on suunniteltu toimiviksi kansiksi kulhoille, jonka vuoksi en tarvitse sitäkään vähää muovikelmua ruoan säilytykseen.

Lisäksi pikkulautaset toimivat kansina kupeille ja mukeille: olen hidas kahvinjuoja ja pienen kannen avulla saan pidettyä juomaani lämpimänä vähän pidempään (+ aseteltua jonkun kivan herkun lautaselle…).

Mainio-sarja on siis kokonaan uusi. Sen on suunnitellut Arabian oma design-tiimi, jonka pääsuunnittelijana on toiminut Arabian muotoilupäällikkö Irina Viippola. Mustavalkoinen, herkkä ja ajaton kuosi on nimeltään Sarastus. Se sai inspiraationsa vanhasta, Raija Uosikkisen vuonna 1965 suunnittelemasta Ivalo-koristeesta.

Mainio Sarastus -astiasarja koostuu neljästä lautasesta (11, 15, 19 ja 25 cm), mukista ja kupista (0,17 ja 0,3 l) sekä kolmesta kulhosta (13, 17 ja 23 cm). Lisäksi sarjaa täydentävät valkoiset Mainio-lautaset ilman koristetta kahdessa koossa (19 ja 25 cm). Kaikki osat toimivat niin uunissa, mikrossa kuin pakkasessakin.

Minun suosikkini on tällä hetkellä tuo pieni kuppi lautasineen, vaikka olenkin vähän sellaisessa alkuihastuksessa vielä näiden kaikkien kanssa.

Sarja on niin sopiva tällaiselle kevyen ruoan syöjälle – usein teen esimerkiksi lounaaksi vain puuron tai lautasellisen salaattia itselleni. Koen harvoin, että tarvitsisin valtavan massiivisia astioita ruokahetkiäni tai -hetkiämme varten. Jos saisin päättää, söisinhän vain aamupalaruokaa kaiket päivät, illat ja yöt.

Millaisia fiiliksiä tai ajatuksia uusi astiasarja teissä herättää? Olen kovin utelias kuulemaan. Itselläni kesti hetki puida kuosia ja uusia muotoja, jonka jälkeen alkoikin syvä kiintyiminen. Vanhoihin astioihin en ole vielä kokeillut näitä uusia yhdistää, vaikka Arabian valkoinen sävy onkin aina sama, sillä olen pitänyt paljoista pilkuista kattauksessa.

Viime yönä kylässä olivat kummityttö pikkusiskoineen ja vanhempineen. Niin se vain pienikin koti taipuu täyden palvelun bed & breakfast -paikaksi. Sohvalle tehtiin yksi peti, lattialle toinen ja pienin nukkui retkisängyssä. Naapurista haettiin toinen vieraspatja lainaksi, vaikka lopulta kummityttö nukkuikin välissämme.

Ei se kodin koko, vaan se tunnelma. Ja ne ihmiset. Ne hetket.

-Henriikka

Syvänonnellinen, raukea ja ressukkaromanttinen

9
–
elämäTags: , , ,

Lauantai-ilta pimenee, ja riuduttavan ihanan melankolian määrä lienee korreloivan suoraan lisääntyvän pimeyden kanssa. Istun kotona harmaalla sohvalla, jota olen alkanut vähän inhota, silmät tipahdellen ja sydän tyhjänä.

Minulle käy aina näin. On jotain isoa tai intensiivistä, yleensä ihmisen ympäröimää. Kun ihmiset ovat lähellä, haluaisin usein olla yksin, mutta kun he sitten ovat poissa, tajuan että halusinkin olla vain yksin heidän kanssaan, yksin seurassa. En yksin, yksin. Tiedättekö?

Kuuntelen Elias Kaskista ja päivänsankareita sufflella ja niin kuin minulla aina käy tunteellisen, suomenkielisen musiikin kanssa, sanat porautuvat suoraan korvista sisään ja tärykalvojen kautta sellaisiin syviin ajatuksiin, joita ei ihan hetkessä ravistella pois.

Olen lukko, johon et tarvitse avainta
Olen kirja, jota sun ei tarvitse lainata
Jos pyydät, niin tuun aina sun mukana
Mutta jos kiellät, en tiedä minne kulkea

Tällä hetkellä olisin helposti manipuloitavissa, minulle pystyisi helposti myymään asioita ja pyörtäisin muutaman vastalauseen voimalla helposti mieleni.

Olen ollut nyt reilun viikon päivät niin kiinni, etten ole ehtinyt lukea edes omia ajatuksiani. Kansainväliset matkabloggaajat valtasivat Helsingin Matkamessut ja olin hostaamassa yhtä pientä porukkaa Turussa ja Turun Saaristossa. Viikon muutamat vapaat tunnit yritin tehdä töitä. Tuntuu, etten ole ollut yksin hetkeäkään.

On syysilta viisitoista astetta
Olen lämmin paita viikattuna vaatekaapissa
Jos tahdot voit mut päällesi pukea
Tai jättää odottamaan kylmempää huomista

Viikko on ollut hektisyydessäänkin, vähien yöunien kuorrutteisenakin mahtava.

Nämä kuvat eivät todellakaan ole tältä viikolta, eivät lähimaillakaan. Jos en aivan väärin muista, niin ajankohta on viime huhtikuu, paikkana Doritin pikkuperheen koti Suomenlinnassa. Valitsin kuitenkin nämä, sillä juuri tällainen olo minulla on tällä hetkellä. Päältä kurainen ja tomuinen, sisältä syvänonnellinen, raukea ja ressukkaromanttinen. Hirveän herkästi kaikkea ja kauhean paljon.

Minulla on kainalossa tuo suloinen Manda, yksi ainoista koirista, joihin olen saanut konktaktin ihan hetkessä. Olen menosti nauranut niille kerroille, kun herään Doritin vierestä ja peiton alta tyynylleni kaivautuu yhtäkkiä hirveällä ähinällä lämmin, sileäkarvainen pötkö. Se saa aina jäädä viereeni, vaikka kerran Dorit ei nukkunutkaan koko yönä, kun hän panikoi koiran häiritsevän minua. Vaan minuapa ei häiritse juuri mikään.

Olet vedenpinta, tyyni ilman minua
Olen maatuuli, voin vain häiritä sinua
Ei ole haavaa, jota voisin paikata
Saatatko silti vielä tarvita minua?

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij, oma edit
Lyriikat: Elias Kaskinen ja Päivän Sankarit – Aina minä jään

Neljä erilaista asukokonaisuutta tammikuun arjesta

394
–
muoti, oma tyyli, yhteistyöTags:

Kaupallinen yhteistyö: Nanso, sisältää arvonnan

Olen elänyt joulun jälkeen syysmuodin uudestaan: olen pukeutunut (tai kääriytynyt, niin kuin todellinen muotibloggaaja kuvailee) mukaviin luonnonmateriaaleihin ja vähän liian suuriin neuleisiin.

Tammikuu alkoi yhtäkkiä ja hujahti puolivälin yli sellaisella vauhdilla, että sen suurempia muutoksia omaan tyyliin en ole edes ennättänyt kehitellä. Käytin siis samaa tuttua kaavaa: monikäyttöisiä vaatteita, selkeitä värejä ja isoja asusteita.

Olen pysynyt pitkälti kotona tai palloillut ystävien seurassa, joten formaalimmat asut ovat odottaneet kaapissa. Ilokseni olen taas kokeillut ja hassutellutkin vähän – tekee ihan hyvää täysharmaan Helsingin kontrastina.

Tässä neljä asua tämän vuoden ekoilta viikoilta:

1. Oman kodin hurmos

Olen nauttinut niin suuresti olla kotona. Olen makaillut lankkulattioilla kyllästymiseen saakka. Olen hipsinyt paikasta toiseen, siirtänyt tavaroita paikasta A paikkaan B. Ja takaisin. Laittanut astiapesukoneen pyörimään ja nauttinut ohjelman loputtua koneesta pöllähtävästä kuumasta höyrystä ja puhtaista astioista. Olen istunut pitkään aamiaisella Jannen kanssa, päiväkahvilla lähes aina ihan yksinäni.

Olen yrittänyt vaihtaa ajatusmallia niin, etten rötväisi kotona aina rumimmissa. Saan paremmin töitä tehdyksi ja tunnen oloni tehokkaammaksi, kun huolehdin itsestäni yhtä lailla, vaikka jäisin kotiin. Usein yhdistän jonkun helpon, mutta ihanan arkimekon villasukiin ja huulipunaan. Kun sitten lähden hakemaan lounasta tai näen töiden jälkeen ystävää, ei tarvitse kuin muistaa laittaa housut jalkaan.

Päällä:
Mustavalkoinen Nuudeli-mekko

2. Siskon kanssa sunnuntaibrunssille

Viikko sitten sunnuntaina kiskaisin sukkahousut jalkaan, vedin päälle sopivasti joustavan, mutta kuitenkin varsin siistin mekon ja suuntasin Katajanokalle nauttimaan brunssista pikkusiskon seurassa. Korolliset maiharit ja hattu sopivat yksinkertaisen mekon rinnalle.

Tämä on juuri sellainen ”next step” tuosta ensin esitellystä kotimekko-asusta. Kun arkisen mekon yhdistelee eri tavoin, saa siitä vaikka minkälaisia kokonaisuuksia. Vielä toimistotöissä ollessani minulla oli toimistolla aina ekstrapari korollisia kenkiä ja huulipunaa, jotta sain fiksattua tyylin sopivaksi yllätyspalaverin ilmaantuessa.

Päällä:
Musta Ilta-mekko

3. Aurinkoa keskelle harmaata Helsinkiä

Vaikka lumi on antanut odottaan itseään, olen käyttäny villapaitoja ja neuleita ahkerasti viime viikot. Ja koska ulkona on ollut niin uskomattoman ankeaa, olen yrittänyt pitää värit mukana kuvioissa ja mikä on vielä olennaisempaa: ajatukset kirkkaina. (En ole aina onnistunut kovin hyvin.)

Rakastan keltaista, se ei varmaan ole enää kenellekään yllätys. Moni onkin ehtinyt jo kysellyt Nanson keltaisten neuleuutuuksien perään, jotka ovat vilahdelleet somekanavissa ahkerasti. Tuotteet ovat vihdoin myynnissä, jei! Ja hei, minun ylläoleva neuleeni on kokoa XL, eli tahallisesti oversize.

Päällä:
Keltainen Villis-neulepusero
Mustat Juttu-housut

Ja tässä Insta-kuvassa, josta on kyselty, on Keltainen Villis-neuletakki.

4. Tiuhti/Viuhti

Kirjoituksen ensimmäinen kuva on otettu, kun patsastelin kameralle näissä vaatteissa ja yhtäkkiä ystäväni, jota en ollut nähnyt pitkään aikaan, saapui paikalle. Hauskaa, että aito reaktio ja jälleennäkemisenriemu tallentui kameralle (ja että saimme sovittua samantien myös yhteisen aamiaisen ensi viikolle).

Karsastan yleensä kahden näin kirkkaan värin yhdistämistä. Tällä kertaa tuntui kuitenkin kivalta. Valtava oranssi pipo ja sympaattinen vaaleanturkoosi neule olivat lämmin ja hyvällä tavalla hupaisa kombo. Tämäkin neuleeni on kokoa XL, eli tahallisesti oversize.

Päällä:
Turkoosi Kerä-neulepusero

Kun nyt katson ulos, en usko, että eletään vielä samaa kuukautta kuin näissä kuvissa. Pihalla tupruttaa lunta, ja villavaatteet pääsevät vihdoin arvoiseensa tehokäyttöön. On tätä odotettukin!

Lopuksi vielä Nanso-kirjoituksista tuttu arvonta: Kerro kommenttipoksissa mikä asukokonaisuuksista tai vaatekappaleista on suosikkisi. Vastanneiden kesken arvotaan kolme voittajaa, jotka saavat valita vapaavalintaiset Nanson tuotteet itselleen. Jätä vastauksesi 24.1. mennessä.

Lämmintä viikkoa kaikille! Toivottavasti teidänkin ikkunoista näkyy yhtä satumainen, pehmeän valkoinen maa.

-Henriikka

Islanti-roadtrip: Länsi-Islannin päiväretki (Landbrotalaug, Kirkjufell ja Londrangar)

15
–
kaverit, matkustusTags: ,

On aika palata Islantiin, syyskuiselle roadtripillemme. Ehdin jo kirjoittaa Reykjavikista ja Blue Lagoonista viime viikolla, mutta tällä kertaa keskityn päiväretkeen Islannin länsirannikolle.

Menisi vuosia, että näkisi kaiken, mitä Islannissa on. Vaikka maa on pieni, niin se pitää sisällään vaikka mitä. Toisaalta, koska maa on pieni, päivässäkin ehtii nähdä paljon. Tälläkin kertaa lähdimme Reykjavikista ja palasimme majapaikkaamme myöhään samana iltana.

(Huom! Tässä kartassa paikat eivät ole pysähdysjärjestyksessä, eikä edes täsmällinen ajoreittimme, vaan osoittaa sijainnit ja hakusanat, joilla ne löytyvät Google Mapsissa)

Päiväretki kulki rannikkoa pitkin Landbrotalaugin kuumille lähteille ja jatkui Snaefellsnesin niemimaahan, Kirkjufellin vesiputoukselle ja Londgrangarin jylhille maisemille meren ääreen.

Olimme todella onnekkaassa asemassa, kun viettäessämme ensimmäistä päivää reissuillamme Reykjavikissa, Sara laittoi viestin julkaisseensa juuri Islanti-vinkkinsä blogissa. Tuosta blogipostauksesta tulikin retkiraamattu meille loppumatkan ajaksi, vaikka oma reissutahtimme olikin vähän rennompi. Suosittelen jokaisen Islannin roadtrippailua suunnittelevan lukevan myös tuon kirjoituksen. Kuljimme pitkälti samoja reittejä kuin Sara, omilla sivuhaaroillamme ja sovelluksillamme, mutta itse jaarittelen näihin kirjoituksiin tarinoita väliin ja maalailen maisemia, siinä missä Sara toteutti kirjoituksensa napakaksi infopaketiksi.

Jos vain mitenkään mahdollista, niin Islantiin kannata suunnata sellaisessa seurassa, jossa ainakin yksi henkilö omistaa ajokortin (ja on suostuvainen sen lisäksi ajamaan). Oman auton avulla näkee niin paljon enemmän ja niin paljon omaehtoisemmin, että osa ajotaitonsa ruostuttaneista turisteista kuulemma opettelee ajamaan uudestaan Islannin tyhjänpuhuvilla teillä.

Mutta ei tilanne ole mahdoton ilmankaan. Kiertoajeluita järkkäilee esimerkiksi Reykjavik Excursions ja liftatakin voi. Aktiivisin tietysti fillaroi tai kiskoo jalkapatikalla.

Automme oli vuokrattu Icelandairin kautta etukäteen. Vuokraamo oli Herz ja sijaitsi parin kilometrin päässä ydinkeskustasta. Automme ei ollut neliveto, mikä kuumotti toisinaan vähän, mutta pärjäsimme silti. Syrjäisimpiin salapaikkoihin tarvitsee ehdottomasti nelivedon, mutta kovin syrjään emme ehtineet tällä reissulla. Otimme lisäksi vanhan kunnon navigaattorin, sillä emme luottaneet puheliemme akkuihin kylmässä säässä. (Puhelimen laturiadapteri kannattaa muuten ottaa mukaan tai hankkia roadtripille). Kuskeja olimme molemmat, mikä toki tuo vähän lisähintaa.

Ensimmäisen ajopäivän sää valkeni upeana: pilvet väistyivät sateenkaaren kera, ja aurinko paistoi viikon ainoan kerran täydeltä terältä. Kuuntelimme musiikkia hyvällä volyymilla ja nautimme täysillä. Hymyilimme pumpulipalloilta näyttäville lampaille tien vierillä.

Heti lähtömme jälkeen meinasimme saada pienen slaagin/hermoromahduksen, kun navigaattori ei toiminut, mutta sen jälkeen kaikki toimikin kuin Pendolinon veski. Posottelimme smoothisti autollamme kaikkien miljoonien liikenneympyröiden läpi kuin paikalliset konsanaan. Matkalle osui myös yksi tunneli. Islannin moottoriteillä saa ajaa maksutta, mutta Hvalfjudorin tunnelin käytöstä veloitetaan vähän, olisiko ollut noin 1000 Islannin kruunua.

Landbrotalaug hot springs – Landbrotalaugin kuumat lähteet

Ensimmäinen stoppimme oli Landbrotalaugin kuumat lähteet, jonne oli Reykjavikista noin 1,5 tunnin ajomatka. Paikka on rauhallinen ja isolta tieltä vasemmalle kääntyvästä hiekkatiestä ajaa helposti ohi (niin kuin me tietysti teimme…).

Kuumat lähteet ovat upeissa vuorimaisemissa. Koko vesialue ei ole suinkaan yhtä lämmintä, vaan paikalla on kaksi spottia: visuaalisempi, pienempi ”kivipalju”, jonne mahtuu juuri kaksi henkeä, sekä isompi ”allas”, johon ohjataan lisää vettä rautaisesta piipusta.

Nämä kuvat ovat itse asiassa isomman altaan viereltä, sillä ihomme ei meinannut tottua aluksi tulisenkuumaan veteen, joten puljasimme pitkään vähän viileämmässä matalikossa.

Lounaan nautimme täysin randomisti tiellemme nälän yllättäessä sattuneessa lounaskuppilassa. Olimme ainoat asiakkaat, mutta ruoka oli oikein hyvää. Paljastaisin paikan nimen, jos minulla olisi siitä minkäänlaista hajua.

Seuraavaksi suuntasimme suoraan Snaefellsnesin niemimaan pohjoispuolelle. Maisemat vaihtelivat, vuoristo nousi vierellämme kauniisti, ja sateenkaaria näkyi vähän väliä. Säätila vaihteli aivan miten sattui, mutta onneksi mielialamme olivat stabiilin hyvät.

Eräästä tienristeyksestä nappasimme liftarin kyytiin. Hän oli itse asiassa ainoa, jonka näimme koko matkalla. Sinänsä harmi, sillä oikein haaveilimme takapenkkiryysiksestä. Kesällä liftaaminen on tietääkseni yleistä, mutta syyskuussa ilmat oli jo sen verran viileämmät, että reppuilijat olivat vähentyneet.

Liftarimimmi oli yksin, pienin matkatavaroin varustettuna matkassa ja yritti ehtiä erääseen lauttaan. Hän kertoi edellisillan hermoromahduksestaan, kun oli ollut yksin keskellä ei mitään, ilman minkäänlaista majapaikkaa ja itkenyt vuolaasti. Ei ollut kuulemma ensimmäinen kerta kyseisellä seikkailullaan. Lopulta paikallisia oli osunut paikalle ja he olivat kuskanneet mimmin johonkin sopivaan paikkaan, josta hän löysi hyvän telttaspotin. Kaikki päättyi varsin hyvin. Takapenkillä hymyilytti jo, vaikka päässä tekemieni laskutoimitusten mukaan hän luultavasti missasi sen lautan.

(epäolennainen huomio: näyttää kuin kävelisin yllä olevassa kuvassa veden päällä)

Kirkjufell

Kirjkjufellin vuorella ja vesiputouksella riitti autoja ja ihmisiä. Se onkin Islannille ominaista: autolla ajaessa saattaa päästä illuusioon, ettei missään ole ketään… kunnes yhtäkkiä saavut turistinähtävyydelle ja siellä onkin kaikki.

Paikka on tuttu Game of Thronesista ja vaikuttava näky, vaikka itse en meinannut aivan päästä täyteen fiilikseen kymmenien ihmisten ja heitä varten rakennettujen teiden ja kaiteiden vuoksi. Joka tapauksessa näkymisen arvoinen mesta. Hevosetkin sattuivat laiduntamaan juuri aidan vierellä, kun saavuimme paikalle, joten pääsimme tekemään varovaisesti tuttavuutta niiden kanssa.

Pari rohkeaa poikaa ui putouksen vierellä jäisessä vedessä. Itse keskityin tällä matkalla vain kuumiin lähteisiin.

Alkuperäinen tarkoitus oli palata takaisin niemimaan eteläosaan samaa reittiä, vaan sattumalta päädyimmekin puolta paremmalle (Islannin todelliset salaisuudet taitavat aina alkaa siitä, mihin iso tie päättyy).

Lähdimme Kirkjufelliltä tankkaamaan autoamme Olafsvikin kylään ja koska navigaattori vaihtoi reitin kulkemaan vuorten yli tietä F570, päätimme kokeilla sitä.

Oikeastaan tarkistin reitin vasta nyt jälkikäteen Googlen Street Viewin avulla. Virtuaalisesti katua tallatessani löysin kuin löysinkin tämän lempparispottini koko reissulla: kirkkaanoranssin kopin! (Kopin käyttötarkoitus täysi mysteeri)

Navigaattorin uusi reitti paljastui niin hyväksi sattumaksi! Koko tiellä oli lisäksemme vain eräs pakettiautolla kulkeva ammattikuvaajien ryhmä, jonka kanssa kilvoittelimme, kumpi on ensin perillä seuraavalla spotilla. Me voitimme lopulta kokonaiskisan, kun heidän valtava kamerakalustonsa rakentaminen, raahaaminen ja purkaminen vaati aina niin paljon aikaa.

Löysimme upean vesiputouksen, jossa saimme olla myös jonkun aikaa ihan ominemme, ilman kyseistä kuvausporukkaa. Tuntuu huvittavalta, että yhtä upea vesiputous moottoritien vierellä on aivan tupaten täynnä, ja tämä kyseinen täysi vastakohta: rauhan tyyssija. En ainakaan itse onnistunut löytämään kyseistä paikkaa Google Mapsista, joten ehkä todelliset salaisuudet alkavatkin siitä, minne Google Maps ei yllä.

(Mitä luulette, jäiköhän kuvaajille täydeksi mysteeriksi, että halusin heidän kanssaan yhteiskuvan? Värisuora!)

Londrangar Basalt Cliffs

Iltapäivä oli jo pitkällä, kun pääsimme kumpuilevaa, hyvin Instagram-kelpoista tietä autollamme Londrangarille. Täältä julkaisinkin kuvasarjan jo syksyllä.

Paikka oli päivän suosikkini, vaikka niitä on tietysti tosi hankala vertailla keskenään. Vaikka kallionrinteillä oli muutama muukin, tilaa riitti niin, että sai olla tosi rauhassa. Meri myrskysi vieressä turkoosina ja valkoisena, käsittämättömän kauniina. Rinteet olivat mustia, mikä korosti osaltaan absurdia turkoosinsävyä.

Päätimme skipata lähellä sijaitsevan Arnarstapin kylän ja viettää pidemmän aikaa meren äärellä. Jos ilta ei olisi alkanut hämärtää, olisimme ehdottomasti mennyt kurkkimaan myös kylän söpöjä mökkejä ja paikallista elämää.

Takaisin Reykjavikiin huristimme yhteen soittoon, noin 2,5 tuntia. Olimme lähteneet liikkelle yhdeksän aikaan aamulla ja olimme perillä puoli kymmeneltä illalla, juuri sopivasti puoli tuntia ennen kuin hotelliravintolan keittiö meni kiinni. Huokaisimme helpotuksesta ruokamme äärellä, yltiöonnellisina, superväsyneinä. Reissumme aikana huomasimme erittäin hyvin, miten ihanasti ulkoilmassa oleskelu vie voimat ja takaa kunnon yöunet.

Länsi-Islanti oli rauhallinen ja kuvankaunis. Seesteinen, vaihteleva Snaefellsnesin niemimaa kannattaa kyllä käydä tutkimassa, jos ohjelmassa vain liikenee päivän verran aikaa.

Seuraavaksi Islanti-seikkailut jatkuvat Etelä-Islantiin, toivon mukaan jo tällä viikolla, elleivät matkamessut ja kansainväliset bloggaajavieraat vie kaikkea aikaani.

-Henriikka

Muita kirjoituksiani samalta reissulta:

Islanti-roadtrip: Reykjavik ja Blue Lagoon
Terveisiä taivaalta
9 asiaa, jotka huomasin Islannista
9 lisähuomiota Islannista

Huom! Matka toteutettiin yhteistyössä Icelandairin kanssa, enkä vastannut kaikista kustannnuksista itse.

Paitoja, kerrostaloja, polkupyöriä – puun monet mahdollisuudet

6
–
mökki, outdoor, yhteistyöTags:

Kaupallinen yhteistyö: Metsäteollisuus ja Asennemedia

Metsä kiinnostaa. Mitä enemmän vietän siellä aikaa, sitä enemmän se kiinnostaa. Eikä ainoastaan retkeilypuitteina tai kauniina maisemina, vaan myös monina muina mahdollisuuksina.

Jos minulle olisi sanottu lukioaikana, että olen vielä joskus todella kiinnostunut biologiasta, olisin varmaan tyrskähtänyt. Luin ja opiskelin kyllä ahkerasti, kävin kurssit kelpo arvosanoin, mutta koska en kokenut aiheen liittyvän millään tavalla konkreettisesti elämääni, katosivat ne nopeasti mielestä. Nyt retkeilyn ja luontomatkustuksen myötä suorastaan intoilen vanhojen biologian kirjojen perään.

Vielä makeammin olisin nauranut, jos joku olisi sanonut minun kiinnostuvan muutaman vuoden päästä metsäteollisuudesta – excuse me what? Metsäteollisuuden yritykset olivat olleet lapsena koripallojoukkueemme sponsoreina, mutta se olikin lähin kontaktini koko alaan.

Vaan niin ne ajat muuttuvat – onneksi.

Tässä yhteistyökirjoituksessa on tarkoitus perehtyä sunnuntaihin sopivan pintaraapaisun lailla puupohjaisiin tuotteisiin ja niiden mahdollisuuksiin muuttuvassa maailmassa. Luulenpa, että noin 95 prosenttia lukijoistakin miettivät, kuinka voisi tehdä paremmin, elää paremmin ja nimenomaan kestävämmin.

Itselläni kiinnostus puuhun ja metsien mahdollisuuksiin kumpuaa retkimiljöitteni luonnonsuojelu-aspektin lisäksi myös kiinnostuksesta kestävämpiin valintoihin – voisiko puu auttaa ja olla esimerkiksi korvaamassa muovia? (Spoilaan vastauksen: varmasti voi.)

Maailmantuskaa kantava realisti tai toisaalta vahva optimisti kun olen, lähestyn usein asioita aina siltä kantilta, kuinka niistä voisi hyötyä, miten ne voisivat auttaa.

Globaalit ilmiöt asettavat haasteita myös materiaalitehokkuudelle ja logistiikalle. Puuhun pohjaava bioteollisuus tarjoaa omalta osaltaan tuotteita ja ratkaisuja globaalien ilmiöiden käynnistämiin haasteisiin.

Listaan seuraavaksi viisi globaalia haastetta ja esimerkkejä puupohjaisia tai puun ainesosia sisältäviä tuotteita ja ratkaisuja kuhunkin viiteen kategoriaan. Nämä esimerkit ovat Uusi Puu -hankkeen sivuilta. Uusi Puu on alan toimijoille avoin hanke, joka nostaa esiin tällaisia jo olemassa olevia esimerkkejä tuotteista, joihin on käytetty puuta. (Suosittelen surffailemaan sivuilla pidempäänkin, tosi kiinnostavia tuotteita, enkä ole osasta koskaan kuullutkaan.)

Resurssiniukkuus

1. Maapallon väestö kasvaa nopeasti ja toisaalta ilmastonmuutos edellyttää energiankäytön tehostamista.

Kuinka saamme käytettyä vähemmän materiaalia ja energiaa tehden silti enemmän?

– Biopohjainen pakkauskalvo elintarvikkeille
– Puupohjainen tekstiili
– Kuitu styroksin korvikkeena pakkausmateriaalina

2. Kaupungistuminen

Ihmiset asuvat yhä useammin kaupungeissa. Joissain ennusteissa vuonna 2030 seitsemän kymmenestä ihmisestä, yli 5 miljardia, asuu kaupungeissa.

Kuinka saamme järjestettyä logistiikan miljardeille ihmisille tehokkaasti mutta samaan aikaan kestävästi?

– ”Muovikasseja” puusta
– Suurkeittiön ruokahävikki kuriin ruoanlaittopaperilla
– Helposti kierrätettävä, muoviton suojakerroskartonki

3. Väestörakenteen muutokset

Ihmiset elävät jatkuvasti pidempään. Pidemmät elinikäennusteet pidentävät myös ihmisten hoitotarvetta.

Kuinka kasvava ikääntyneiden ihmisten määrä otetaan huomioon tuotteita suunniteltaessa?

– Pihkasalvasta luonnonmukainen hoito haavoille
– Kilpailukykyisiä pakkauksia lääkealalle
– Puusta valmistettu ekologinen ja myrkytön kipsi

4. Digitalisoituminen

Yhä useampi tuote hankitaan verkkokaupasta. Verkkokaupan määrän on arvioitu viisinkertaistuvan vuoteen 2020 mennessä.

Digitalisoituminen ei ole pelkkiä bittejä – kuinka vastaamme muuttuneeseen kysyntään ja kaupankäyntiin uudenlaisilla ratkaisuilla?

– Verkkokauppaa uusiutuvia kuitumateriaaleja käyttäen
– Aaltopahvi suojaamaan verkkokauppatuotteita

5. Tiedostava kuluttaminen

Modernit kuluttajat vaativat ostamiltaan tuotteilta mm. eettisyyttä, kestävyyttä, vastuullisuutta, terveellisyyttä, turvallisuutta ja helppokäyttöisyyttä. Myös tuotteen aiheuttama mielihyvä ja pakkauksen esteettisyys vaikuttavat ostopäätöksiin.

Kuinka pystymme vastaamaan kuluttajien muuttuviin tarpeisiin?

– Ympäristöystävällinen vaihtoehto puuvillalle

– Mänty luomujäätelön makuaineena

– Uusiutuvasta puuraaka-aineesta täysin kompostoituva ja biohajoava paistovuoka

Eivät ole yksinkertaisia asioita nämä. Mitä enemmän asioiden selvittelyyn laittaa aikaa, sitä selkeämmin hahmottaa, ettei ymmärrä asioita vielä kovin laajasti. Toisaalta, sehän monesti onkin parasta – hahmottaa kokonaisuuden monisäkeisyys ja –merkityksellisyys, syy- ja seuraussuhteiden lukematon määrä ja se, että aina voi oppia lisää.

Jos edellinen lista perustui liikaa ongelmien ja uhkakuvien maalailuun, niin suosittelisin sukeltamaan myös metsäbiotalouden tulevaisuuskuvastoon. Sen lisäksi, että kuvasto on visuaalisesti rakennettu, se lähtee liikkeelle tulevaisuudesta ja ratkaisuista ongelmien esittämisen sijaan.

Olin viime keväänä biobrunssilla, jossa esiteltiin biotalouden innovaatioita ja keskusteltiin aiheesta. Innostuin teemasta niin, että suunnilleen tärisin koko päivän. Saan päälle vähän samoja fiiliksiä, kun selaan tuota kuvastoa: vuototiivis pahvipakkaus elintarvikekuljetuksiin, täysin uusiutuva pahvimuki, puiset pesualtaat, kerrostalot, polkupyörät…

Erityisen kiinnostunut olen puupohjaisesta langasta ja puuvillan korvaamisesta vaateteollisuudesta (puuvillan kasvatus kuluttaa noin kuusi prosenttia kaikesta käytetystä vedestä!), mutta siitä aiheesta riittäisi taas juttua toisen kirjoituksen verran.

Millaisia ajatuksia aihe ja puun tulevaisuuden mahdollisuudet herättävät? Täyttä hepreaa, tuttua jargonia? Kiinnostaako puut? Veikkaanpa, että suurinta osaa aihe ei saa tärisemään, niin kuin minua, mutta koska aihe koskettaa ihan jokaisen arkea, voisi kuvitella sen herättävän edes ajatuksia.

Nyt suuntaan Turkuun, sillä olen hostaamassa kansainvälisiä matkabloggaajia ja esittelemässä ylpeänä Suomea seuraavan viikon aikana. Luultavasti kerron puistakin.

-Henriikka

Islanti-roadtrip: Reykjavik ja Blue Lagoon

2
–
kaverit, matkustusTags: , , ,

Kun pari vuotta sitten luulin Islanti-huuman olevan jo taantumassa, se olikin vasta kytemässä ennen roihahtamista ilmiliekkiinsä. Tuntuu, että kaikki ovat joko käyneet Islannissa tai haluavat sinne.

Eikä käy kieltäminen: Islanti on upea. Aivan oma maailmansa keskellä merta.

Uppouduin syyskuisiin reissukuviimme viime viikonloppuna ja päätin, että on aika kirjoittaa muutama Islanti-tarina muistoksi itselleni ja iloksi Islanti-kuumeisille.

Oma matkamme kesti kuusi kokonaista päivää. Olin matkassa ystäväni Bean kanssa, jonka kanssa meillä on omasta mielestämme kovin legendaarinen #theseikkailukerho. Reykjavikin valloituksen lisäksi roadtrippailimme vuokra-autolla ahkerasti länsi- ja etelä-Islantia, mikä osoittautuikin meille matkan parhaaksi anniksi.

Mutta ei pidä vähätellä Reykjavikiakaan! Sympaattisen nimensä lisäksi pieneen, noin Tampereen kokoiseen kaupunkiin mahtuu paljon. Sitä paitsi kaupunkia kiertäessä näkee vuoret, usein (aina?) vielä lumihuippuiset.

Alunperinhän olimme suunnitelleet ruskaretkeä Bostonin alueelle Islannin välilaskulla. Kun sitten karsimme pelkkään Islantiin, päätös tuntui juuri oikealta. Miten monesti olemmekaan näiden reissun jälkeisten kuukausien aikana todenneet: ”me koettiin niin paljon!”

Icelandairin iltapäivälento oli muutamassa tunnissa, paikallista aikaa neljältä perillä, ja vaikka paluulento lähtikin Reykjavikista aikaisin, puoli kahdeksalta, niin lento oli mukavasti perillä sen verran aikaisin, että kotona oli jo loppuiltapäivästä. Sitä paitsi koneessa oli sitä hyvää puuroa, heh, josta kirjoitin jo menomatkalla.

Perillä Reykjavikin lentokentällä seilasimme turisteina bussiin ja pääsimme muutamien sattumusten kautta hotellillemme: Hyppäsimme vahingossa väärään minibussiin linja-autoasemalla, kun jäimme ihailemaan meitä vastassa ollutta sateenkaarta. Jos olisimme silloin tienneet, että tulemme näkemään sen joka päivä, olisimme ehkä keskittyneet paremmin.

Majoituimme vähän randomisti neljässä eri hotellissa reissumme aikana. Niistä kolme oli Reykjavikissa. Varaukset jäivät vähän viime tippaan ja piti salapoliisimaisesti löytää vapaita huoneita kaupungista.

Ennen kuin ehdin kissaa sanoa, löysin Bean jo kylvystä ensimmäisessä hotellissamme. Hän on kyllä mahtava ja huvittava nainen. Keitin kahvit kylpyyn ja iloitsin seikkailijaystävästäni – mikä onni, että minulla on hänet ja hänellä kahvia.

Reykjavikin kolme majapaikkaamme olivat Reykjavik Marina ja Reykjavik Natura, jotka ovat Icelandairin viihtyisiä ja kauniita hotelleja, sekä ODDSSON, joka on trendikäs hostellihotelli. Saapuessamme ekaan majapaikkaan, olin aivan flunssassa ja puolikuntoinen, mutta äkkiäkö sitä valkoviinilasillisella ja kunnon yöunilla saatiin täysin uusi vaihde silmään.

Reykjavikissa parasta: se, että kaupungin ottaa yleispiirteittäin haltuun melko helposti ja nopeasti. Itse vietimme siellä sekä reissun ensimmäisen, että viimeisen päivän, eikä jäänyt olo, ettei nähnyt juuri mitään – päinvastoin. Toisaalta, palaisin kyllä myös varsin mielläni uudestaan.

Ehkä yleisenä neuvona antaisin, että kolmen päivän reissussa käyttäisin Reykjavikiin päivän, kuuden päivän reissussa yhden tai kaksi. (Mutta olenkin ulkoilmaihminen ja minulle reissun parhaat puolet löytyvät usein sieltä, missä ihmisiä ei enää näy.)

Reykjavikin ravintola- ja ruokakulttuuri on vertaansa vailla, ja myös paikalliset vaikuttivat olevan siitä kovin ylpeitä. Kaikkea löytyy viikinkikypäräelämysravintoloista hip-vegaanimestoihin ja hot dog -kojuihin. Myös kahviloita on kaupungin kokoon nähdeen reilusti – islantilaiset juovatkin kahvia lähes suomalaisten tahtiin, muistaakseni maailman kolmanneksi eniten.

Kaupunki on kylämäinen, värikäs ja lämminhenkinen. Kaupunkiin tutustuu helposti jalkapatikalla.  Ainoa kylmä asia tuntuu olevan säätila. Asiakaspalvelu on lähtökohtaisesti tosi hyvää, mutta yrmyjäkin sattui kohdallemme. Myös hintataso on paikoitellen jäätävä: joidenkin tuotteiden kohdalla vielä reilusti Suomea kalliimpi.

Videy-saarta olimme harkinneet viimeiselle päivälle, vaan kovan sumun takia päätimme skipata laivamatkan ja saarielämän, ja viettää aikaa kaupungissa. Myös valassafarit jätettiin seuraaville reissuille.

Reykjavikista muutaman kymmenen kilometrin päässä on Islannin suosituimpia, ellei suosituin, matkakohde: turkoosina hohtava, kuuman höyryävä Blue Lagoon.

Olin käynyt edelliskerran Islannissa joulukuussa 2014, jolloin maa eivätkä kyseinen laguuni olleet vielä nykyisessä suosiossaan. En ollut tajunnut, että tälle kerralle tulisi tehdä varaus useita päiviä etukäteen.

Tsekkailimme jäljellä olevia aikoja hotellilla ja panikoimme vähän. Lopulta soitettuamme paikan päälle löysimme ihanan, riittävän aikaisin starttaavan iltaspotin. Paikan päälle päästyämme varasimme kylpytakit ja kaikki.

Siellä me lilluimme kuumassa vedessä, seilasimme drinkkiemme kanssa ja ilmaisimme nonverbaalisin ja vihaisin kasvonelein iloisessa hiprakassa kulkeville polttariporukoille, ettemme halua tutustua heihin, emmekä sinä iltana ylipäänsä kehenkään muuhun. Vain toisiimme paremmin.

Blue Lagoon on yksi niistä turistirysistä, joista maksaa suosiosta huolimatta ihan mielellään. Tai no, maksaa, koska tietää ettei samaa kokemusta saa muualta. Ilta kuumassa vedessä oli ikimuistettava.

Huom! Blue Lagoon on lähellä lentokenttää ja välillä kulkee myös bussi. Järkevä yhdistä kylpykeikan siis meno- tai paluulentojen yhteyteen.

Reykjavik oli pitkälti harhailua: villapaitojen ihastelua, kymmenissä pienissä design-putiikeissa vierailua, kymmeniä kuppeja kahvia. Tuliaisia ei juuri raaski ostaa, eikä oikeastaan tarvettakaan ollut millekään. Mutta ostettavaa kyllä olisi, jos sille päälle sattuisi.

Edellisellä Islannin matkallani kävin paikallisissa museoissa ja taidegallerioissa, jotka ovat ehdottomasti näkemisen arvoisia: Reykjavik Art Museum ja Reykjavik Art Museum – Kjarvalsstadir olivat molemmat hienoja, minkä lisäksi kaupungista löytyy vielä useita muitakin. Ensiksi mainittu on ihan keskustassa.

Viime kerralla koin myös muutaman illan kuuluisaa yöelämää, joka oli rentoa ja viihtyisää. Sellaista flanellipaitaista ja modernin viikingin tuoksuista. Tällä kerralla puskimme päivät niin täyteen ohjelmaa, ettei iltaisin tullut mielen viereenkään lähteä hotellin lämmöstä yhtään minnekkään.

Näiden lisäksi Reykjavikissa olisi varmasti kulttuuririentoja: elokuvia ja sen sellaista. Ja nähtävyyksiäkin riittää, jos niitä tahtoo kierrellä. Kuuluisimpana kaupungin ylle taitaa kohota Hallgrímskirkja, harmaanpuhuva kirkko.

Viimeistä iltaa istuimme ravintola Gló:ssa, joka oli Islanti-mestari Satun suositus. Ei liian fiiniä, mutta kuitenkin riittävän hienoa. Ruoka tosi hyvää, erityisruokavaliot ymmärretiin heti ja valikoimissa oli niin gluteenitonta, vegeä, vegaania, raakaruokaa kuin lihaakin. Raakakakkuja oli laaja valikoima.

Mutta niin kuin kerroin, Reykjavik oli meidän matkallemme vasta raikas startti ja lämmin lähtöhali. Jatkan viimeistään ensi viikolla siihen neljän päivän seikkailuun, jolloin satoi lähes taukoamatta, mutta jota en juuri huomannut. Palaan kaikkiin niihin lampaisiin ja hevosiin.

-Henriikka

Muita kirjoituksiani samalta reissulta:
Terveisiä taivaalta
9 asiaa, jotka huomasin Islannista
9 lisähuomiota Islannista

Huom! Matka toteutettiin yhteistyössä Icelandairin kanssa, enkä vastannut kaikista kustannnuksista itse.

1 … 7 8 9 10 11