Ensimmäiset viikot äitinä

On mennyt pari viikkoa siitä, kun pieni ihminen syntyi sisuksistani maailman tälle puolen. On tunteita riittänyt, voin kertoa.

Ensimmäiset päivät meni lääkehuuruissa ja mielenhuuruissa. Kaikki oli niin uutta, että mielellä oli vaikeuksia pysyä perässä kaikessa, sillä mielenpohjalta ei löytynyt minkäänlaisia muistijälkiä, joihin nämä uudet voisi yhdistää. Kaikki rakentui alusta.

Kuvasin puhelimellani vauvan joka hetken, vaikka hän lähinnä vain nukkui, ja lähettelin kuvia perheelle ja ystäville. Imetin lakkaamatta ymmärtämättä, että tissit olivat aivan tyhjät. Hurmaannuin kaikesta hänessä. Ajatuksenhäivähdyksen kokoisista varpaista, koko kehon valtaavista haukotuksista, pulleista vauvanposkista.

Kolmen päivän jälkeen lääkäri totesi painon tippuneen niin paljon, että on aloitettava korvikeruokinta. Hätäännyin täysin ja ymmärsin rintavarastoni tyhjyyden. Koin hämmentävänä kaiken, sillä olin ajatellut, että tietysti asia onnistuu. Vähän niin kuin olin ajatellut synnytyksenkin olevan yksi voimaannuttava kirpaisu vain, ja minun olevan luontainen alatiesynnyttäjä, vaikka toisin kävi. Todellakin toisin: neljän päivän käynnistyksen jälkeen sektioon. Tosin toisin kuin olin ajatellut, olin todella tyytyväinen kaiken jälkeen.

Pari päivää vauva sai pullosta korviketta, ja vierottui imetyksestä kokonaan. Homma oli yhtäkkiä pelkkää raivohuutoa vain, ja minä yhtä suurta kysymysmerkkiä. Kun Porvoon neuvolan terveydenhoitaja tuli kotikäynnille heti seuraavana päivänä kotiin saapumisestamme, puhua pälätin paniikinomaisesti taukoamatta varmaan puolitoista tuntia. Harjoittelimme hänen avullaan rintaruokintaa uudelleen ja se alkoi jälleen sujua. Rentouduin, ja maito löysi tien relanneisiin rintoihini. Imetys on sujunut sen jälkeen hyvin, mikä on ihanaa, sillä se oli oma toiveeni.

Edelleen taistelen toisinaan niitä jälkensä jättäneitä muistikuvia vastaan, jotka raivonnut vauva jätti. Uskomatonta, että pari vuorokautta voi jättää niin vahvoja tunnejälkiä mieleen, vaikka en ole edes mitenkään korvikevastainen. Oli vain täydellisen outoa katsoa huutavaa vauvaa ja ymmärtää, etten pysty auttamaan häntä mitenkään. Ja että hän vain huutaa, vaikka yritän kaikkeni. En ole vieläkään mitenkään erityisen kiinnostunut imetysasioista, mutta ainakin nyt tiedän, miten suuria ja tunteikkaita asioita ne voivat olla. Olin ajatellut, että sehän on vauvan ruokailua vain.

On ihana katsella lastamme. Nauraa hänen älyttömille pieruilleen ja miten sinnikkäästi hän taistelee päätään ylös leikkimatolla. Miten raivokkaasti hän käyttää kynsiään, joita saa onneksi pian alkaa leikata. On hauska arvuutella, mitä hänen mielessään liikkuu, ja että tunnistaakohan hän meitä vielä ollenkaan. Luulen, että hän kyllä tunnistaa minun tuoksuni, ja puolison parran poskellaan. Välillä hän pötköttelee tyytyväisenä vaikka miten pitkään ja katselee ulos. Puoliso epäilee, että hän viihtyy oman päänsä sisällä niin kuin minäkin. Minä en uskalla arvuutella hänestä vielä mitään. Tuntuu, että kaikki muuttuu koko ajan niin kovaa vauhtia. Välillä hän nauraa unissaan, enkä malta odottaa, että se tapahtuisi myös hereillä ollessa. Hymyjä on ilmaantunut jo joitain, mutta luulen niiden olleen vasta vahinkoja. Kielen hän kyllä työntää ulos, jos minäkin.

Kaikki hänessä on niin pientä, kaikki hänessä on niin arvoituksellista. On vaikea muistaa, että hän on meidän luonaan vain hetken verran, ja sitten hän voi päättää, onko jatkossa. Toivottavasti on. On sydäntäsärkevä ajatus, jos ei tahtoisi olla.

Vauva on herättänyt minussa valtavan suojeluvietin. Olen raskausarpieni kanssa kunnon tiikeriemo. Kiintymyssuhde sen sijaan on vasta rakentumassa, sillä niin kuin juuri totesin puolisolle, enhän tunne häntä vielä yhtään. Päivä päivältä kiintymys on kasvanut, alun huuma on muuttunut ihmissuhteeksi, jota vaalin ja varjelen. Yritän olla turvallinen ja luottamuksen arvoinen. Yritän antaa hellyyttä ja huomiota, tehdä kaikkeni että vauva tuntisi itsensä rakastetuksi. Mutta sekin on totta, että hän on minulle vielä aivan vieras. Välillä katson vauvaa silmiin ja mietin, että tähän voisi varmaan vaihtua kuka tahansa, etkä edes huomaisi. Vaikka tiedänhän minä, että huomaisi. Vauva oppii vanhempiensa äänen jo kohdussa. On vaan niin erikoista, että täällä kotimme seinien sisällä on nyt kolmas tyyppi, johon vasta tutustumme ja joka ei käytännössä tee vielä juuri mitään.

Tuntuu, että asiat ovat sujuneet yllättävän helposti. Vauva nukkuu paljon, syö hyvin ja viihtyy. Hänen kanssaan on kiva supsutella salaisuuksia ja pötkötellä matolla. Niinä harvoina hetkinä kun hän ei nuku, syö tai kiukkua, on kiva tuijotella toisiamme, hellitellä sanoilla ja silitellä pehmeitä hiuskiehkuroita. Suurinta ajatustyötä meillä on vaatinut rutinoituminen. Olemme eläneet todella vähän rutinoitunutta elämää ennen tätä, ja yhtäkkiä kaikki toistuukin yllättävän kaavamaisesti. Se on toisaalta helpottavaa ja jopa kiinnostavaa, mutta samalla huomaan panikoivani kaiken rutinoitumista. Minulla on ollut ennen tätä kaksi rutiinia: hampaidenpesu ja pitkä aamiainen. Yhtäkkiä rutiineita onkin aivan valtavasti. Onneksemme olemme onnistuneet pitämään kaiken keskellä nuo vanhatkin. Ja nyt hiljalleen asioiden normalisoituessa huomaankin, että eihän rutiinit tarkoita sitä, etteikö niiden välissä voisi olla vaihtelua. Ensi viikolla menemme ehkä laavuretkelle, eilen otin kunnolla aikaa kirjoittamiselle ja nukuimme aamupäivällä yhteiset päikkärit. Viikonloppuna lähdemme isovanhempien luokse kokeileman matkasänkyä. Edelleen on vaihtoehtoa ja vaihtelevuutta, jos sitä vain itse toteuttaa.

Yritän päästä eroon tehokkuuden tavoittelusta ja keskittyä siihen, että tuo pieni, maailman söpöin tytär on noin avuton ja mini aivan pienen hetken vain. Minun mitättömät puhdetyöni voivat nyt hetken odotella sitä, kun vauvakupla puhkeaa. Aina sen pitääkin olla häiritsemässä, tehokkuus. Miten paljon mieluummin valitsenkaan nyt ne kahden tunnin päiväunet kuin saunan kaakelimaalin sävyn, kun siihen on kerran ainutlaatuinen mahdollisuus.

Oloni on leikkauksen jälkeen yllättävän hyvä, vaikka välillä hatara. Sisäelimet etsivät takaisin vanhoille (tai mahdollisesti aivan uusille) paikoille, mikä aiheuttaa välillä kipuja. Jälkivuoto valuu verenä alas, ja sektiohaavaa tulee huuhdella päivittäin. Mahani on pullataikinaa, vielä täysin pullahtanut ulos ja yllättävän paljon rusinannäköinen. Vatsalihasteni erkauma oli niin raju, että sen palautumisessa voi kuulemma mennä todella pitkään. Mutta olen onnistunut katsomaan itseäni rakkaudella, antamaan kaikelle aikaa. Kehostani ei varmasti tule samannäköistä kuin ennen raskautta, mutta ei tarvitse tullakaan. Juuri tällä viikolla kätilö Porvoon äitiyspoliklinikalla sanoi, että puolisen vuotta saattaa hyvinkin mennä, kunnes voi esimerkiksi juosta tai kunnes kroppa on löytänyt itsensä uudelleen. Kärsivällisesti siis, päivä kerrallaan. Palautuminen on helppo hyväksyä, kun tuolla muutaman metrin päässä tuhistelee tuo pieni ystävä. Siellä hän nukkuu, aivan tyytyväisenä. Luullakseni alkaa olla kyllä viimeiset hetket kirjoittaa, sillä viimeistään noin 3 tunnin unien jälkeen hän on nälkäinen jälleen. Nyt ollaan jo ihan lähellä.

Otan kiitollisena ja mielenkiinnolla vastaan uuden elämänvaiheen. En olisi missään muussa tilanteessa mieluummin kuin tässä nyt. Enkä kenenkään muun kanssa mieluummin kuin Partasuun. Tuollainen pieni meistä syntyi maailmaan. Toivon mukaan hänestä kasvaa ihana – harmittavan ja helpottavan paljon se taitaa olla myös itsestä kiinni.

Nyt kuuluu kopasta tuhinaa. Se on meidän lapsemme joka siellä kutsuu. Käsittämätöntä. On vaikea muistaa, ettei hän ole meidän.

-Henriikka

Instagramin 9 tykätyintä kuvaa 2020 tarinoineen

Vuoden viimeinen päivä. Puuuh. En tiedä, miksi edes kirjoitin tuon “puuuh”. Enhän minä ole ollut mikään suuri kärsijä tässä vuodessa, jos kärsijä lainkaan. Kärsimykseni ovat rajautuneet vertaiskipuun, jota on muiden puolesta kokenut epävarman vuoden aikana. Toisaalta tarkemmin ajateltuna siksi ehkä sen halusinkin kirjoittaa. Välillä muiden epävarmuuden ja kivun sietäminen on vielä vaikeampaa kuin oman  – on niin kykenemätön olo auttaa tai sanoa mitään, joka voisi antaa edes hetken levon.

Omituisesta vuodesta huolimatta mieleni on tyyni. Olen aina pitänyt uudenvuodenaatosta. Se tarkoittaa uuden alkua ja sitä, että joitain asioita voi jättää edellisvuoteen. Joillekin syksyntulo on startin paikka. Itselleni se on ehdottomasti juuri uusi vuosi. Illaksi on varattu saunaa, kuohuvaa ja hyvää ruokaa, mutta ennen kaikkea uuden tuntu on pään sisällä. Mielen uudet virtaukset kulkevat kohisten.

Katsoin äsken läpi kuluneen vuoden suosituimmat Instagram-kuvat. Some on some, mutta aika hyvin tähän kollaasiin tiivistyy oma vuoteni: RAKKAUTTA, RAKKAUTTA, RAKKAUTTA ja pieni, ihana ihmisenalku vatsassa. Tämä vuosi on ollut elämäni vuosi, mikä nostaa kyyneleet silmiin. On ihan käsittämätöntä, että olen saanut kokea tällaista onnea rekkalavoittain, vaikka uskalsin haaveilla paljon pienempiä ja luullakseni myös pärjäisin hyvin paljon vähemmälläkin. Toivottavasti osaan jakaa omasta onnestani eteenpäin.

1. VAUVA! VAUVA!

Silloinen Helsingin koti
Syksy 2020

Kesällä istuimme Lapissa vuokrahuoneiston aamiaispöydässä ja teimme yhteisen päätöksen siitä, että vauva on tervetullut perheeseemme, jos sellainen meille siunataan. Istuimme sylikkäin ja itketti, ja vielä enemmän itketti heinäkuussa, kun raskaus varmistui. Olimme aivan häkeltyneitä ja kaikesta tunnekuohunnasta aika sekaisin.

Viikolla 12 napa pumpsahti ulos, ennen kuin muu vatsa oli edes alkanut näyttää merkkejä kasvusta. Vietin viikkoa Oloksella ja lähetin paniikkinaurun sekaisia viestejä äitini, siskoni ja minun yhteiseen Whatsapp-ryhmään.

Vauva sai työnimekseen Tikku. Meidän pikku-Tikku. Kaikki on onneksi mennyt hyvin, ja koko ajan innostus vain kasvaa. Luulen, ettei itkulle tule sitten loppua, kun saamme toivon mukaan huhtikuussa aarteen maailmaan.

(Marraskuussa vauva-uutistista kirjoittamani teksti taisi olla vuoden suosituimpia, ellei suosituin.)

2. Uusi koti vihdoinkin löytyi

Pallas (matkalla Taivaskeron huipulle)
Kesä 2020

Tämä kuva on kesältä, työreissulta. Etsimme koko viikon keskiyön aurinkoa, mutta sumuisesta ja sateisesta viikosta johtuen se oli vähän kiven alla. Tämän selfien hetkellä oli onnellinen olo pivistä huolimatta. Näköjään hetki ja tunturituuli on saanut silmäni valumaan niin, että anorakillekin on lentänyt pisaroita.

Olimme sähkö-fatbikeilla liikenteessä, tavoitteena päästä aamuyötä viettämään tunturinhuipulle. Uskomatonta ajatella, että tuolloin aamukahdelta saattoi näyttää noin valoisalta, kun tällä hetkellä valoa riittää päivässä muutaman tunnin verran. (Tänään ne taitavat valua ohi täällä sisällä istuessa.)

Kuvan suosion syy johtui kuitenkin kuvatekstistä. Kerroin, että tarjouksemme hyväksyttiin ja että muutamme parin kuukauden päästä Porvoon saaristoon. Oli muutenkin todella väsyttävä tarjousvääntö, jota kesti useamman päivän. Tarjosimme aluksi 50 000 alle pyynnin, mikä ei onneksi jäänyt liian alhaiseksi, vaan myyjä antoi vastatarjouksen.

3. Hyvää itsenäisyyspäivää rakas Suomi!

Kolin huippu, Kolin kansallispuisto
Kesä 2017
Kuva: Eeva Mäkinen / Suomen luonnon päivä

Minulla on kolmen vuoden syklille aivan oma aikakäsitykseni. Esimerkiksi tätä kolme vuotta sitten otettua kuvaa ajattelen, että “olin silloin pikkusiskoni ikäinen”. En tiedä, miksei isoveljiini kohdistu samanlaisia laskukaavoja, mutta kolme vuotta sitten tapahtuneisiin asioihin huomaan ajattelevani aina, että “niin kuin Roosaliina on nyt.”

Tämä Suomen Luonnon päivälle kuvattu kuva on yksi suosikeistani, joihin olen itse päässyt, ja myös kuvaushetki oli monella tapaa ikumuistoinen. Kello lienee neljän maissa aamulla. Kasvojeni seesteinen ilme on varmaankin väsymystä. Hauska yksityiskohta on se, että tänä vuonna ihokarvojen trendatessa sääreni olivat jo tuolloin vallan luomut. Säälittävä hento untuvakerros näkyy jaloissani hienosti valoa vasten.

Tänä vuonna julkaisin kuvan onnitellakseni rakasta Suomea itsenäisyyspäivänä. Kotimaasta tulee vuosi vuodelta aina vaan rakkaampi. Minulla ei ole mitään tarvetta päästä täältä minnekään.

4. Mä rakastan mua

Silloinen Helsingin koti
Kevättalvi 2020
Kuva: Dorit Salutskij

Kirjoitin heinäkuussa kehosuhteestani ja julkaisin ensimmäistä kertaa vähäpukeisia kuvia, joissa en sen kummemmin poseerannut. Olin vain.

Olimme kuvanneet Doritin kanssa jo alkuvuonna, mutta koronan astuessa kehiin tuntui turhalta kirjoittaa mistään muusta kuin siitä. Kukaan ei yksinkertaisesti ollut pariin kuukauteen kiinnostunut mistään muusta.

Tämä oli itselleni alun alkaen suuri juttu, mutta kuukausien vieriessä muuttui koko ajan pienemmäksi ja pienemmäksi. Lopulta katsoin kuvia ja mietin, että mikä tässä kaikessa olikaan niin ihmeellistä ja rohkeaa. Miksi kuvien katselu tuotti alun alkaen vaikean olon? Kuvat on mielestäni edelleen ihania. Niitä on helppo katsoa tuntematta sen kummemmin mitään.

Oli ilo tajuta, millaisen valovuosien päähän oman kehon kanssa on päässyt, vaikka taisteluitakin on riittänyt. (Erityisesti nyt taas raskausaikana, mutta en avaa sitä lipasta tässä kohtaa.)

5. Ihan rakastunut

Kuhmon korvessa mökillä
Kevät 2020
Kuva: Oskari Reinman

Kaikki loput kuvat ovatkin yhtä rakastumisen multihuipentumaa. Olen nauttinut rakastumisen tunteista kyllä aivan antaumuksella, oikein heittäytynyt sen vietäväksi. Jossain kohtaa yritin muka vähän himmailla, kunnes totesin, että miksi ihmeessä? Ei näitä tunteita turhan usein koe, joten haluan tuntea joka hetken täysillä.

Tässä venekuvassa olemme hiukset märkinä saunan jäljiltä veneilemässä mökkirannassamme. Isoveli valitti pilke silmäkulmassa, kuinka hempeilemme, mutta suostui silti ottamaan pari puhelinkuvaa. Jäät sulivat kokonaan tuon toukokuisen helatorstai-viikonlopun aikana. Siinä missä torstaina vielä uimme avannossa, oli sunnuntain aamu-uinnilla vastassa avovesi.

6. Aurinko löytynyt

Kuusamo
kevättalvi 2020

“You came and changed the weather.
~
Sä oot aurinko.”

Tämän kuvan julkaisu jännitti aivan hirveästi. Sydän pamppaili omiaan. Samaan aikaan kaiken halusi pitää itsellään ja toisaalta kuuluttaa megafonilla koko maapallon väelle ja mielellään sen ulkopuolellekin.

Nykyinen linja on sopinut meille hyvin. Partasuu on osa elämääni, ja näkyy nimettömänä luonnollisesti paloina mukana ilahduttaen naamanlevyisellä hymyllään, mutta ei sen kummemmin osallistu someeni. Enkä oikeastaan jaa sinänsä mitään syvempää parisuhteestamme. Tämä tuntuu hyvältä näin.

7. Uuden kodin avaimet taskussa

Hiidenvesi
syksy 2020
Kuva: Joonas Linkola

Kahden seuraavan kuvan välissä on ehkä 5 minuuttia välissä. Olimme pikkuporukalla Joonaksen mökilla marraskuun alussa, ja Joonas ehdotti, että voisi ottaa meistä maha- ja rakkauskuvia. Suostuimme tietysti (jopa Partasuu, joka ei nauti lainkaan kameran edessä olemisesta), sillä Joonaksen jälki on usein melko maagista.

10-minuuttisen kuvaushetken aikana syntyi kymmeniä ihania kuvia, joita tekisi mieli teettää muistuttamaan ajasta, jolloin odotimme herkeämättä esikoistamme maailmaan ja tukeuduimme toinen toiseemme aivan kaikessa. Toivon mukaan jälkimmäinen jatkuu hamaan tappiin.

8. Löysin hänet, kun etsin itseäni

Hiidenvesi
syksy 2020
Kuva: Joonas Linkola

Tämä kuva on niin ihana! Ilmeeni kertoo kaiken. Olen turvassa ja kaikesta tulevasta niin innoissani.

Tässä viikonlopussa oli spesiaalia sekin, että herätessämme kumpaankiin aamuun reilusti muita aiemmin, jäimme pötköttelemään huoneeseemme. Sunnuntaiaamuna valon kajastaessa ikkunaverhojen läpi, tunsi tuleva isä ensimmäistä kertaa lapsensa potkut vatsani läpi.

9. Satatuhatta tunnetta sekunnissa

Suomenlinna
Syksy 2020
Kuva: Dorit Salutskij

Lokakuisella työ- ja rentoutumisreissullamme Suomenlinnassa aurinko laski aivan käsittämättömän upeasti. Dorit oli Manda-mäyräkoiran kanssa lenkillä ja otti meistä talteen hetken vasten aurinkoa.

Siinä me nyt olemme, molemmat yhtä täynnä tunnetta ja molemmat kiitollisia tästä hullusta vuodesta, joka toi meille onnen, vaikka murskasikin monen muun elämää. Toivottavasti kärsineet ja murtuneet saavat uuden vuoden myötä parempia uutisia elämäänsä, uutta toivoa ja vain kaikkea hyvää.

Riemullista, toivontäyteistä uudenvuodenaattoa ja erityisesti uutta vuotta teille, superseuraajat!

– Henriikka

Katso edellisvuosien tykätyimpien kuvan kollaasit ja tarinat:
Vuosi 2019

Vuosi 2018
Vuosi 2017