Ensimmäiset viikot äitinä

On mennyt pari viikkoa siitä, kun pieni ihminen syntyi sisuksistani maailman tälle puolen. On tunteita riittänyt, voin kertoa.

Ensimmäiset päivät meni lääkehuuruissa ja mielenhuuruissa. Kaikki oli niin uutta, että mielellä oli vaikeuksia pysyä perässä kaikessa, sillä mielenpohjalta ei löytynyt minkäänlaisia muistijälkiä, joihin nämä uudet voisi yhdistää. Kaikki rakentui alusta.

Kuvasin puhelimellani vauvan joka hetken, vaikka hän lähinnä vain nukkui, ja lähettelin kuvia perheelle ja ystäville. Imetin lakkaamatta ymmärtämättä, että tissit olivat aivan tyhjät. Hurmaannuin kaikesta hänessä. Ajatuksenhäivähdyksen kokoisista varpaista, koko kehon valtaavista haukotuksista, pulleista vauvanposkista.

Kolmen päivän jälkeen lääkäri totesi painon tippuneen niin paljon, että on aloitettava korvikeruokinta. Hätäännyin täysin ja ymmärsin rintavarastoni tyhjyyden. Koin hämmentävänä kaiken, sillä olin ajatellut, että tietysti asia onnistuu. Vähän niin kuin olin ajatellut synnytyksenkin olevan yksi voimaannuttava kirpaisu vain, ja minun olevan luontainen alatiesynnyttäjä, vaikka toisin kävi. Todellakin toisin: neljän päivän käynnistyksen jälkeen sektioon. Tosin toisin kuin olin ajatellut, olin todella tyytyväinen kaiken jälkeen.

Pari päivää vauva sai pullosta korviketta, ja vierottui imetyksestä kokonaan. Homma oli yhtäkkiä pelkkää raivohuutoa vain, ja minä yhtä suurta kysymysmerkkiä. Kun Porvoon neuvolan terveydenhoitaja tuli kotikäynnille heti seuraavana päivänä kotiin saapumisestamme, puhua pälätin paniikinomaisesti taukoamatta varmaan puolitoista tuntia. Harjoittelimme hänen avullaan rintaruokintaa uudelleen ja se alkoi jälleen sujua. Rentouduin, ja maito löysi tien relanneisiin rintoihini. Imetys on sujunut sen jälkeen hyvin, mikä on ihanaa, sillä se oli oma toiveeni.

Edelleen taistelen toisinaan niitä jälkensä jättäneitä muistikuvia vastaan, jotka raivonnut vauva jätti. Uskomatonta, että pari vuorokautta voi jättää niin vahvoja tunnejälkiä mieleen, vaikka en ole edes mitenkään korvikevastainen. Oli vain täydellisen outoa katsoa huutavaa vauvaa ja ymmärtää, etten pysty auttamaan häntä mitenkään. Ja että hän vain huutaa, vaikka yritän kaikkeni. En ole vieläkään mitenkään erityisen kiinnostunut imetysasioista, mutta ainakin nyt tiedän, miten suuria ja tunteikkaita asioita ne voivat olla. Olin ajatellut, että sehän on vauvan ruokailua vain.

On ihana katsella lastamme. Nauraa hänen älyttömille pieruilleen ja miten sinnikkäästi hän taistelee päätään ylös leikkimatolla. Miten raivokkaasti hän käyttää kynsiään, joita saa onneksi pian alkaa leikata. On hauska arvuutella, mitä hänen mielessään liikkuu, ja että tunnistaakohan hän meitä vielä ollenkaan. Luulen, että hän kyllä tunnistaa minun tuoksuni, ja puolison parran poskellaan. Välillä hän pötköttelee tyytyväisenä vaikka miten pitkään ja katselee ulos. Puoliso epäilee, että hän viihtyy oman päänsä sisällä niin kuin minäkin. Minä en uskalla arvuutella hänestä vielä mitään. Tuntuu, että kaikki muuttuu koko ajan niin kovaa vauhtia. Välillä hän nauraa unissaan, enkä malta odottaa, että se tapahtuisi myös hereillä ollessa. Hymyjä on ilmaantunut jo joitain, mutta luulen niiden olleen vasta vahinkoja. Kielen hän kyllä työntää ulos, jos minäkin.

Kaikki hänessä on niin pientä, kaikki hänessä on niin arvoituksellista. On vaikea muistaa, että hän on meidän luonaan vain hetken verran, ja sitten hän voi päättää, onko jatkossa. Toivottavasti on. On sydäntäsärkevä ajatus, jos ei tahtoisi olla.

Vauva on herättänyt minussa valtavan suojeluvietin. Olen raskausarpieni kanssa kunnon tiikeriemo. Kiintymyssuhde sen sijaan on vasta rakentumassa, sillä niin kuin juuri totesin puolisolle, enhän tunne häntä vielä yhtään. Päivä päivältä kiintymys on kasvanut, alun huuma on muuttunut ihmissuhteeksi, jota vaalin ja varjelen. Yritän olla turvallinen ja luottamuksen arvoinen. Yritän antaa hellyyttä ja huomiota, tehdä kaikkeni että vauva tuntisi itsensä rakastetuksi. Mutta sekin on totta, että hän on minulle vielä aivan vieras. Välillä katson vauvaa silmiin ja mietin, että tähän voisi varmaan vaihtua kuka tahansa, etkä edes huomaisi. Vaikka tiedänhän minä, että huomaisi. Vauva oppii vanhempiensa äänen jo kohdussa. On vaan niin erikoista, että täällä kotimme seinien sisällä on nyt kolmas tyyppi, johon vasta tutustumme ja joka ei käytännössä tee vielä juuri mitään.

Tuntuu, että asiat ovat sujuneet yllättävän helposti. Vauva nukkuu paljon, syö hyvin ja viihtyy. Hänen kanssaan on kiva supsutella salaisuuksia ja pötkötellä matolla. Niinä harvoina hetkinä kun hän ei nuku, syö tai kiukkua, on kiva tuijotella toisiamme, hellitellä sanoilla ja silitellä pehmeitä hiuskiehkuroita. Suurinta ajatustyötä meillä on vaatinut rutinoituminen. Olemme eläneet todella vähän rutinoitunutta elämää ennen tätä, ja yhtäkkiä kaikki toistuukin yllättävän kaavamaisesti. Se on toisaalta helpottavaa ja jopa kiinnostavaa, mutta samalla huomaan panikoivani kaiken rutinoitumista. Minulla on ollut ennen tätä kaksi rutiinia: hampaidenpesu ja pitkä aamiainen. Yhtäkkiä rutiineita onkin aivan valtavasti. Onneksemme olemme onnistuneet pitämään kaiken keskellä nuo vanhatkin. Ja nyt hiljalleen asioiden normalisoituessa huomaankin, että eihän rutiinit tarkoita sitä, etteikö niiden välissä voisi olla vaihtelua. Ensi viikolla menemme ehkä laavuretkelle, eilen otin kunnolla aikaa kirjoittamiselle ja nukuimme aamupäivällä yhteiset päikkärit. Viikonloppuna lähdemme isovanhempien luokse kokeileman matkasänkyä. Edelleen on vaihtoehtoa ja vaihtelevuutta, jos sitä vain itse toteuttaa.

Yritän päästä eroon tehokkuuden tavoittelusta ja keskittyä siihen, että tuo pieni, maailman söpöin tytär on noin avuton ja mini aivan pienen hetken vain. Minun mitättömät puhdetyöni voivat nyt hetken odotella sitä, kun vauvakupla puhkeaa. Aina sen pitääkin olla häiritsemässä, tehokkuus. Miten paljon mieluummin valitsenkaan nyt ne kahden tunnin päiväunet kuin saunan kaakelimaalin sävyn, kun siihen on kerran ainutlaatuinen mahdollisuus.

Oloni on leikkauksen jälkeen yllättävän hyvä, vaikka välillä hatara. Sisäelimet etsivät takaisin vanhoille (tai mahdollisesti aivan uusille) paikoille, mikä aiheuttaa välillä kipuja. Jälkivuoto valuu verenä alas, ja sektiohaavaa tulee huuhdella päivittäin. Mahani on pullataikinaa, vielä täysin pullahtanut ulos ja yllättävän paljon rusinannäköinen. Vatsalihasteni erkauma oli niin raju, että sen palautumisessa voi kuulemma mennä todella pitkään. Mutta olen onnistunut katsomaan itseäni rakkaudella, antamaan kaikelle aikaa. Kehostani ei varmasti tule samannäköistä kuin ennen raskautta, mutta ei tarvitse tullakaan. Juuri tällä viikolla kätilö Porvoon äitiyspoliklinikalla sanoi, että puolisen vuotta saattaa hyvinkin mennä, kunnes voi esimerkiksi juosta tai kunnes kroppa on löytänyt itsensä uudelleen. Kärsivällisesti siis, päivä kerrallaan. Palautuminen on helppo hyväksyä, kun tuolla muutaman metrin päässä tuhistelee tuo pieni ystävä. Siellä hän nukkuu, aivan tyytyväisenä. Luullakseni alkaa olla kyllä viimeiset hetket kirjoittaa, sillä viimeistään noin 3 tunnin unien jälkeen hän on nälkäinen jälleen. Nyt ollaan jo ihan lähellä.

Otan kiitollisena ja mielenkiinnolla vastaan uuden elämänvaiheen. En olisi missään muussa tilanteessa mieluummin kuin tässä nyt. Enkä kenenkään muun kanssa mieluummin kuin Partasuun. Tuollainen pieni meistä syntyi maailmaan. Toivon mukaan hänestä kasvaa ihana – harmittavan ja helpottavan paljon se taitaa olla myös itsestä kiinni.

Nyt kuuluu kopasta tuhinaa. Se on meidän lapsemme joka siellä kutsuu. Käsittämätöntä. On vaikea muistaa, ettei hän ole meidän.

-Henriikka

Reilu kuukausi laskettuun aikaan

Vauvan laskettuun aikaan on pian kuukausi jäljellä.

Se tuntuu ihanalta. Ne pienet varpaat ja kaikki uusi ja ihmeellinen. Se uskomaton ajatus, että sieltä se vauva saapuu maailmaan kohdustani ja ryömii reaktiona rinnalle. Se, kun hän katsoo ensimmäisen kerran. Se, että hän ylipäänsä on pian hän, eikä se. Tuntuu ihmeelliseltä ajatella miltä hän näyttää. Onko hän ruskeasilmäinen ja tummahiuksinen, vai onko hän niin kuin minä olin lapsena – monta vuotta kalju ja loppuun saakka vaalea. Meidän saaristolapsemme.

Odotan synnytystä yllättävän kiinnostuneena, vaikka en vielä tiedä siitä vielä juuri mitään. Olen tulevina viikkoina ajatellut ottaa vähän selvää. Luulen, etten kuitenkaan ole mikään fanaattisin tiedontankkaaja. Sellainen kohtuullinen määrä valmistautumista tuntuu hyvältä. En ajatellut katsoa synnytysvideoita tai lueskella synnytystarinoita sen koommin. Muutaman varmaan. Sen sijaan haluan kyllä tietää perusasiat ja saada käsitystä siitä, miten voisin omalla toiminnallani tehdä kaikesta vähän helpompaa. Tietää kuinka keho toimii ja kuinka sitä voi auttaa.

Toisaalta olen vähän kauhuissani. Meidänkö pitäisi pitää huolta avuttomasta ihmisyksilöstä? Välillä pelkään, että hermostun vauvan avuttomuuteen. Tiedän olevani huono avuttomuuden kanssa, ja sitähän hän juuri on. Aivan täysin avuton päästä pieniin varpaisiin saakka.

Välillä on tullut sellainen olo, että haluan perua kaiken. Etten haluakaan koko lasta. Että haluan elämämme jatkuvan yhtä autuaana kuin se on nyt ollutkin. Meillähän on ollut niin ihanaa, täysin vapaata ja spontaania. Sellaista ei tule olemaan pitkään aikaan, jos koskaan. Vanhempana pysytään aina, loppuun saakka.

Suurimman osan ajasta olen kiinnostuneen odottavainen ja muutamia henkisiä murtumisia huolimatta luottavainen. Tiedän hyvin, että lapsensaanti mullistaa koko elämän ja ajatukset, ja muuttaa kaiken. Mutta tiedän myös, että ”vanhan elämän” sijaan saamme kokea jotain aivan uutta. Lumikammivaellukset muuttuvat ehkä metsäretkiksi lähimiljööseen ja vapaalaskupäivät hidastahtisempaan ulkoiluun, mutta elämyksiä saamme taatusti kokea tulevaisuudessakin. Välillä ne varmasti tylsistyttävät eivätkä taatusti tarjoa samanlaisia tunteita, mutta sen sijaan voimmekin kokea jotain aivan uutta rinnalla elämistä ja innostumista.

Olen valmistautunut myös siihen, että tunteita tulee ja menee. Aivan varmasti tunnen välillä harmita siitä, etteivät spontaanit kuohuvalasilliset ole välttämättä enää yhtä simppelin puhelinsoiton päässä tai ettei kiitollisuus lapsesta välttämättä aivan joka kerta peittoa kiukkua siitä, mistä joutuu luopumaan. Silti uskon kyllä, että tulen rakastamaan perhe-elämää. En varmasti joka hetkeä ja kaikkea siinä, mutta kokonaisuutta. Sitä että meistä tulee pieni perhe, että saamme kokea vanhemmuuden ja vieläpä yhdessä. Sitä että voin laulaa samoja lauluja iltaisin lapsellemme, joita äitini meille lauloi. Sitä että voimme ihmetellen katsoa, kuinka lapsemme kasvaa omaksi itsekseen, meistä erilliseksi ja aivan omanlaisekseen. Sitä että perheemme ja ystävämme tutustuvat pieneen, ja hän heihin. Että maailmaan saa syntyä uusi ihmisyksilö, joka rakastetaan aivan rajattomasti.

Luulen, että tulevaisuudessakin tulee hetkiä, kun koko homman haluaisi perua. Siis nimenomaan hetkiä. (Ystäväni mukaan noin kerran pari viikossa, hah.) Mutta tunteita nyt tulee ja menee. Ja ymmärtääkseni vanhemmuus tuo melkoisella voimalla tunteita pintaan. Tunteet ovat onneksi rikkaus ja ne ovat kaikessa voimakkuudessaankin meitä varten. Ohjenuorana elämässä ja helpottamassa omien arvojen mukaista elämää. Kukaan ei onneksi huku tunteisiin, vaikka välillä siltä tuntuisikin.

Yritän pysyä joka hetkessä tunteilleni ja ajatuksilleni rehellisenä. Uskon, että ne pysyvät niin paljon paremmin hallinnassa, kuin piilotellen ja säikähdellen: ”Apua! Mitä minä nyt tuollaistakin tunnen?” Eräs ystäväni kertoi, että hänen teki mieli joskus vaikeina aikoina lasten kanssa laittaa nämä pakastimeen ja sulattaa kevään tullen, kun olisi jo hetken levännyt. Ystäväni ei tietenkään pakastanut lapsiaan, ei mitään sinne päinkään, mutta minua ajatus lohdutti: Kaikki tunteet ja ajatukset ovat sallittuja, olennaista on, mitä niillä teemme ja kuinka niihin reagoimme.

Uskon kyllä myös, että kaiken muutoksen keskelläkin elämämme jatkuu tosi monella saralla ihan tavallisesti. Tiedän, että vanhemmuuskuplaan sukeltaminen voi olla syvä sukellus – että yhtäkkiä sitä onkin koko elämä vain vauvaa ja perhettä. Toivon kuitenkin, että minusta jäisi myös Henriikka. Että minulle puhuttaisiin vauva-asioiden lisäksi myös kirjoista ja elokuvista, parhaista jälkiruoista ja jäätikkövaelluksista. Ja että myös minä osaisin puhua niistä muille.

Ajattelin puoli tuntia sitten, tätä tekstiä aloittaessani, että en ole vielä yhtään valmis koko hommaan. Nyt kuitenkin huomaan (kyllä, olen vikkelä mielenliikkeissäni), että enköhän sittenkin ole.

Jos vauva nyt pari viikkoa jaksaisi pysyä vatsassa, niin voisin vähän vielä katsella leffoja, nukkua ja jynssätä kotimme kaakelit, sekä pedata vauvansängyn valmiiksi. Mutta kevään kurkkiessa sisälle ikkunoihin, on vauvakin yhtä lailla tervetullut uuden vuodenajan kanssa käsikädessä. Kevätlapsemme. Tiedä sitten, pitäisikö olla vaatimattomampi, mutta uskon kyllä, että pärjäämme hienosti. Emme varmasti ilman apua tai kömmähtelyjä, mutta pärjäämme. Emme varmasti niin kuin oppaissa sanotaan, mutta pärjäämme. Ja se tuntuu täysin riittävältä. Joskus tulevaisuudessa sitten riman voi taas asettaa jonnekin korkealle, mutta vauva-ajan ajattelin tavoitella sellaista ihan tavallista, hyvää elämää.

Pari päivää sitten totesin ääneen kotona, että olisi kiva laittaa lisää linnunpönttöjä. Puoliso totesi, että niin olisi, mutta vielä ei voi. Että sitten vasta rakennetaan linnuille koteja yhdessä, kun Tikkukin voi osallistua.

Sellaista elämää minä odotan.

-Henriikka