Elämässä tulee hetkiä, kun joku kysyy yllättäen kuulumisia, eikä yksinkertaisesti jaksa vastata.

Tekee mieli huokaista. Tulee vain olo, että en jaksa mennä tähän, mulla ei ole voimia tähän.

Viimeiset kuukaudet ovat olleet juuri sellaisia.

Imen energiaa muiden kuulumisista. Kyselen kaikkea, varsinkin pintapuolista, opin uutta ja pysyn perillä läheisten elämästä. Lähettelen whatsapp-viestejä ystäville, että mitä heille kuuluu, miten heidän parisuhteissaan menee, miten heidän haaveet, onko arki mukavaa. Ootteko lukeneet tämän uutisen, mitä mieltä? Kenen puolella olette? Mitä meinaatte syksyllä, lähdettekö reissuun?

Ja sitten saan paluuviestinä, entäs mitäs sulle. Enkä vastaa mitään. Tai jos vastaankin, että ei-nyt-niin-hyvää ja sitten saan tarkentavan kysymyksen takaisin, niin lopetan viestit viimeistään sitten.

Tänään olin juhlissa ja pari tuttua ihmistä kysyi kuulumisia. He olivat onneksi niin turvallisia, että pystyin vastaamaan rehellisesti: ”Ei mennä jooko siihen. Mä en nyt jaksa avata sitä lipasta.”

En vaan jaksa. En jaksa käydä raskaita kuulumisia läpi. Tuntuu, ettei siitä saa kukaan mitään. Samat, kuukausia vanhat kelat, ei mitään uutta auringon alla.

Voin hyvin jutella päivän poliitikasta (köh, tai no vähintään kuukauden), muiden ihmisten asioista tai vaikka siitä, mitä tapahtui, kun korona-pandemia alkoi. Mutta kun tullaan omiin tunteisiin ja nykyhetkeen, iskee kuormitus päälle.

Ei jooko. Ei jooko mennä siihen.

En yhtään ihmettele, että elämän suvantovaiheissa voi kadottaa suuren osan tai vaikka kaikki läheisistä ihmisistä. En usko, että olen ainoa, joka työntää huomaamattaan muita ihmisiä kauemmas. Ihan läheisimmät saattavat pysyä kyydissä mukana, mutta se seuraava ihmisaalto on kyllä heikoilla. Kuka haluaisi elämäänsä ihmistä, joka työntää pois? Työnnän kaikkia etäämmälle, loitommas itsestäni ja tunteistani. Sulkeudun omaan kuplaani.

En tiedä johtuuko se siitä, että lähellä itseä tuntuu kipeimmältä. Siellä on helpompi olla yksin tai maksimissaan muutaman ihmisen kanssa. Vai johtuuko se siitä, että muiden onni ja tuuri, muiden iloiset elämät ja omat haaveet muiden toteuttamana vahvistavat omaa kipua.

”Ton ikäinen lapsi meillä pitäisi olla nyt.”

En tiedä pääseekö ajatuksesta koskaan eroon.

Ihan tavallista mulle kuuluu. Menkkakramppeja.

-Henriikka