Älä koskaan lopeta etsimistä, älä lopeta matkaa

Kaupallinen yhteistyö: Olympus

Pahin pelkoni on, että elämästäni loppuisi seikkailu. Etten saisi enää kulkea silmät ja sydän avoinna, uutta etsien ja ympärillä olevasta innostuen ja kiinnostuen. En halua koskaan lopettaa etsimistä, en halua koskaan lopettaa matkaa.

Elämässä itseäni ajaa eniten eteenpäin uteliaisuus. Olen luonnonlapsi, seikkailijamieli. Minusta elämä ja arki on kokonaisuudessaan matkaa, ei siihen tarvita välttämättä siirtymää toiseen paikkaan. Kaikesta tästä kertoo myös tämä loppukesällä Lammassaaressa kuvattu video.

En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut valokuvaamisesta. Sen sijaan olen aina ollut äärimmäisen kiinnostunut maailmasta ja ympärillä tapahtuvasta, sekä sen ymmärtämisestä ja havainnoimisesta visuaalisin keinoin. Kuvan ja liikkuvan kuvan avulla elämä ja ihmiset ovat selkeytyneet ja molempiin on saanut lisää kerroksia: kameran kanssa tarkastelen asioita tarkemmin, kiinnitän huomiota asioihin monipuolisemmin ja jään hetkiin pidemmäksi aikaa.

Muistan edelleen elämäni ensimmäisen valokuvan: otin sen 5-vuotiaana junassa matkalla Helsinkiin. Olimme äitini, ystäväni sekä hänen äitinsä kanssa tyttöjenreissulla Korkeasaaressa ja Linnanmäellä, ja tallensin filmikameralle vastapäisissä penkeissä nauravat äitimme. Kohteet ovat vähän hassusti kuvan sivussa, mutta tunnelma on tallennettuna. Minusta se on tärkeintä. Se oli minusta silloin ja se on minusta edelleen hyvä kuva.

En ole niinkään kiinnostunut luomaan kamerallani mitään uutta, vaan tallentamaan meneillään olevan tilanteen, hetken, tunnelman tai tunteen.

Perheemme sai ensimmäisen digikameran ollessani 7-luokkalainen. Kavereiden kanssa vertailtiin montako megapikseliä kenenkin perheen kamerassa on. Muutamilla oli omat kamerat, mikä aiheutti pientä, sievää ihailua ja suurta kateutta. Me 6-henkisessä perheessä neuvottelimme kuka sai kameran milloinkin käyttöönsä. Oli esimerkiksi melkoisen työn tulos, että sain puhuttua sen mukaani 10-päiväiselle riparille. Siellä sitä sitten räpsittiinkin: salakuvia söpöistä pojista, ihkuja yhteiskuvia uusista ystävistä ja paljon tärähtäneitä kuvia jalkopallokentältä. Kameran liikkuvan kuvan moodi ei ollut vielä aivan yhtä hyvä kuin nykyisissä kameroissa.

Olin kyllä tottunut kameroihin ja kuvaamiseen jo lapsena. Äitini kantoi filmikameraa ahkerasti mukana ja meitä lapsia aseteltiin milloin mihinkin jonoihin ja leikkisiin muodostelmiin kuvia varten. On kuvia kun heräämme teltasta, on kuvia kun nukahdamme sinne. On synttäripotretit ja kuvia joulutansseista. On kuva, kuinka isoveli pitelee minua sylissään rakkaudella, ja kuva siitä, kuinka minä pitelen ensi kerran pikkusiskoani. Minulla on tallessa yli kymmenen isoa albumia täynnä onnellisia muistoja. Surullisia muistoja minulla ei lapsuudestani juuri edes ole.

Hämmennyn aina, kun joku tituleeraa minua valokuvaajaksi. Valokuvathan ovat minulle ikään kuin välttämätön paha. Blogini kuvia kuvaajat lisäksi usein myös muut ihmiset kuin minä. Olen alkanut kuvata, jotta saisin kirjoituksiini, tarinoihini intensiteettiä ja vahvuutta. Enkä alkanut kirjoittaa sen vuoksi, että kuvani avautuisivat paremmin.

Toisaalta, nyt vuosia kuvattuani huomaan jääneeni siihen koukkuun. Ennen kirjoitin päiväkirjaa, nykyisin kirjoitan blogia. Tarina on niin paljon vahvempaa, kun siinä on kuva mukana. Vaikka luotankin sanojen voimaan, useamman aistin voimalla vain saa enemmän irti – niin tarinaa kokiessa kuin jakaessakin.

Jokapäiväistä, nopeatempoista tarinaa tallennan puhelimellani. Esimerkiksi Instagramin nopeat stoorit ovat pelkästään puhelintavaraa, mutta kuvat tallennan kamerallani, jonka tiimoilta kirjoitin ajatuksiani jo heinäkuussa, edellisessä Olympus Ambassador -kirjoituksessani.

Tuo Olympus OM-D E-M10 Mark III on vain niin  kaunis  kätevä ja helppo. Se tuntuu kaverilta, johon voin luottaa. Minä tunnen sen hyvin.

En halua tuhrata kuvaushetkiin liikaa aikaa. Haluan mieluummin napata haluamani kuvat samantien ja sitten keskittyä hetkeen ilman kameraa. On kuitenkin ihanaa tietää, että kuvat otettua hetkiin voi palata myös jälkikäteen ja kuvien avulla hetkiä tai asioita voi kertoa muillekin paljon aistikkaammin ja yksityiskohtaisemmin. Jos joku ei meinaa uskoa korviaan, niin ehkä hänen on helpompi uskoa korviaan ja silmiään.

Valokuvauksessa ehdottomasti parasta on se, kuinka se saa liikkeelle. Kun kamera on mukanani, avaan jotenkin automaattisesti silmiäni suuremmiksi, katseeni kääntyilee ahkerammin ja olen valppaampi. Kamera ja mielessä oleva kuva saavat minut toisinaan heräämään aamuyöllä ihailemaan usvaa tai kiipeämään vielä vähän korkeammalle vuorelle. Puhumattakaan siitä, kuinka moninkertaisesti saan nähdä ja kokea, kun minulla on useampia valokuvaajaystäviä, jotka etsivät yhtä lailla maailman kauneutta, rumuutta tai mielenkiintoisuutta.

Niin hienoja kuin kuvista usein tuleekin, kalpenevat ne kuitenkin niille muistoille, joita luodaan, kuin myös niille ajatuksille, joita kokemusten tai hetkien kautta syntyy. Tuntuu, että valokuvat jäsentävät mielessäni ja kropassani olevaa, 27 vuoden aikana kerättyä aisti- ja muistoarkistoa. Jos kuvia ei olisi, arkisto olisi villi ja vapaa, aivan liian villi ja vapaa. En ehkä muistaisi niin tarkastai, kuka olen ja miksi, mistä kaikki tunteet ovat luokseni löytäneet ja kuinka niistä voi päästä ehkä eroon.

Olen joskus kirjoittanut, että parasta elämässä on seikkailu, pussailu ja kahvi. Olen edelleenkin sitä mieltä ja toivon, että kunpa, voi kunpa saisin ainakin kahta ensimmäistäni elämässäni jatkaa, vaikka kahvi loppuisikin.

-Henriikka

Video: Kauas Creative / Olympus Suomi
Kuvat 10 ja 11: Sara Vanninen / Tickle Your Fancy
Kuvat 17 ja 18: Oskari Reinman / Vapaalla jalalla

Miksi nimeni on Henriikka?

Nimeni on Henriikka. Minusta se on kiva ja kaunis nimi. Se on persoonallinen (en ole vielä koskaan tuntenut toista Henriikkaa), muttei kuitenkaan nimi, jota kukaan koskaan hätkähtäisi. Sitä tarvitsee harvoin tavata ja se näyttää mukavalta kirjoitettuna. Se ei liity tiettyyn aikakauteen, vaan on ollut tasaisen epäsuosittu nimi kautta aikain. Sukunimen vaihdon jälkeen nykyisessä sukunimessäni ei myöskään ole R-kirjainta, mikä helpottaa lausumista kummasti. Ei valittamista.

Meni tosin melko kauan, että opin pitämään nimestäni tai että totuin edes tottelemaan sitä. Noin 20 ensimmäistä vuotta elämästäni elin aina lempinimelläni, kukaan ei käyttänyt oikeaa nimeäni. Todistuksenjaossakaan ei kuultu ristimänimeäni.

Otin Henriikka-nimen käyttöön oikeastaan kunnolla vasta vuonna 2011, kun perustin blogin. Lempinimen käyttö tuntui, ja tuntuu edelleen, liian läheiseltä. Ikään kuin oikean nimeni käyttö suojelisi jotenkin paremmin yksityisyyttäni – vaikka tilannehan on todellisuudessa juuri päinvastainen.

En ole edelleenkään kovinkaan monelle ystävälleni Henriikka, mutta nykyään se on jo tasavertainen nimi lempinimelleni. En välttämättä pistä merkille kumpaa nimeä käytetään ja minusta tuntuu Henriikalta.

Mistä nimeni sitten tulee? En voi uskoa, että meni 27 vuotta ennen kuin kysyin asiaa äidiltäni. Ja tarinan kuultuani, ei hymylle meinannut tulla loppua.

Äiti:
”Ihan ensiksi tykästyin Henriikka-nimeen, koska olin töissä B-mielisairaalassa, Julkulassa. Siellä oli Henriikka-mummo, sellainen aivan ihana mummeli. Oltiin siskoni kanssa molemmat siellä töissä ja tykästyttiin molemmat häneen. Kuvittelin, että pari kuukautta aiemmin syntyneestä serkustasi tulisi tietenkin Henriikka, mutta ei sitten tullutkaan, vaikka olin ihan varma, että sisko antaisi tytölleen sen nimen. Henriikka oli kiva, pieni mummo, joka istuskeli sohvalla, heilutteli jalkojaan ja lauleskeli. Häneltä sinä olet saanut nimesi.”

Aivan ihana juttu, lauleskeleva Henriikka-mummo! Reetta oli toinen nimivaihtoehtoni. Siitä vanhempani pitivät ilman sen ihmeempiä taustakertomuksia.

Käytän aikaani myös usein pohtien, minkä nimisiltä ihmiset näyttävät. Tuntuu, että joskus nimi on kuin prikulleen kantajansa, kun taas toisinaan nimi ja henkilö eivät kohtaa ollenkaan.

Kun kysyin Jannelta ja siskoltani minkä nimiseltä minä heidän mielestään näytän, he miettivät pitkään ja tiputtelivat sitten joitain nimiä: ”Lotta. Malin. Ehkä Emma.” Kun nyt huikkasin vieressä pötköttävälle kämppikselle saman kysymyksen, hän vastasin minun voivan olla Elisabeth. Se oli kuulemma sopiva nimi vaalealle, reissaavalle flanellimimmille. Ensin hän oli pohtinut Annaa, mutta kaikki kuulemma näyttävät Annalta. ”Voisit olla myös Margaret. Silleen, että se kirjoitettaisiin Margareth. Mutta Elisabeth on kyllä paras! Toisaalta sun nimi vois kyllä olla jollain tavalla vanhoillisempi kuin Henriikka. Niinku vaikka Liina!” Nimet olivat ihmeen ruotsalaisvaikutteisia ja myös kovin kaukana nykyisestä nimestäni. Toisaalta en ihmettele yhtään, sillä mielestäni en näytä enkä vaikuta erityisen paljon Henriikalta. Näytän paljon enemmän Reetalta. Ja oikeastaan näytän aika paljon myös Lotalta. Jos olisin itse itselleni tuntematon, niin veikkaisin nimekseni ehkä Eevi tai Amanda.

Koetteko itse näyttävänne nimiltänne? Entä näytänkö minä teidän silmäänne Henriikalta?

Toivottavasti jalkojaan heiluttelevalla, lauleskelevalla mummo-Henriikalla on kaikki hyvin. Kiitos nimestäni hänelle.

-Henriikka

Ps. Kämppiksen lisäselostusta: ”Mieti jos sä olisit Liina ja sit sun sisko on Roosaliina. Vähän kuin kehitetty versio susta.” Kiva, kiitos.

Suojat alhaalla

On omituista, kun joskus jollain porukalla pääsee henkiseen tilaan, jossa on auki ja aseeton, suojat alhaalla. Se on luottamuksen tila, jossa ei tarvitse pelätä, mutta jos pelkääkin, sen pystyy kertomaan avoimesti. Voi tuntea mitä tuntee, olla mitä on ja vapautua ulkoisista paineista.

Yksin, kaksin tai muutaman hengen läheisissä piireissä tällaista tapahtuuu toisinaan. Isoissa ryhmissä näitä hetkiä on oikeastaan tosi harvassa, jos juuri koskaan.

Olimme opiskeluporukan kanssa Nuuksiossa maanantain ja tiistain (ja itse asiassa karkasin kahden heistä kanssa paikalle jo päivää ennen). Ja kun kotimatkalla Tammelaan mietimme kuluneita päiviä autossa, totesimme yhdessä, että pääsimme juuri yllä kuvailemaani tilaan, jos kaikki olivat laskeneet kilpensä.

Kuulostaa kuvailtuna kovin korkealiitoiselta, mutta sitä se ei kyllä yleensä ole.

Se on sellaista, että voi sanoa suoraan kaikille luontolauluharjoituksessa, etten tiedä kamalampaa kuin tämä nykyinen hetki, etten todellakaan aio esilaulaa teille nyt mitään hoilotuksia tai karjankutsuntahuutoja, vaikka kaiku olisi miten mahtava, vaikka ei olisi yhtään loogista, että tämä hävettää, vaikkei minua hävetä tippaakaan laulaa autossa täysillä radion päälle Robinin hula-hulaa ja tanssia samalla.

Se on sitä, ettei tarvitse hävetä, kun alkaa itkettää tai liikuttuu. Että voi istua saunan lauteilla yhdessä rennosti, ilman että tarvitsee olla mahdollisimman pienessä mytyssä, jalat sylissä. Että voi heittää myös sellaisen vitsin, jota ei varmasti tiedä hauskaksi. Että voi nuotion rätistessä todeta, että rakastaa-sanan käyttäminen tuntuu vaikealta. Että voi sanoa kesken keskustelun, että tuo minua kyllä jää harmittamaan, tuo minua kyllä vähän loukkaa.

Suojaton, mutta vapaa oleminen on sellaista, että pötkötellään Haltian Luontokeskuksen näyttelytilassa erilaisten eläinten pesiä kuvaavissa onkaloissa ja koloissa. Ryömitään yhdessä toiseen, kontataan toisesta ulos, ja unohdetaan yhdessä klaustrofobia. Ja sitten kun yksi ei meinaa enää mahtua, niin hihkaistaan, että kun tulet lusikkaan, niin vielä mahdut. Ja niin mahdunkin.

Suojat alhaalla -olotila taitaa olla henkinen lusikka.

-Henriikka