Mikä on puhtaan ja normaalin kauran ero?

Kaupallinen yhteistyö: Vuohelan Herkku & Asennemedia

Olen viettänyt viikonlopun Jannen vanhempien luona. On aina ihana saapua sinne, kun joka kerta tuntee itsensä tervetulleeksi: pieni villakoira meinaa revetä liitoksistaan, kun on niin innoissaan, ja jääkaappi on täynnä ihanaa yllätysruokaa. Saunaan saa mennä koska tahansa ja jos ei ole itse muistanut kaulahuivia mukaan, voi lainata anopilta kivaa vaaleanpunaista. ”Minä olen sen sinulta saanut!”, sanoi hän. Onpa minulla hyvä maku.

Kivaa, jos näin nyt saa sanoa, on se, että myös anopilla on keliakia. En tietenkään riemuitse hänen sairaudestaan, vaan siitä, että se luo ymmärrystä omaan tilanteeseeni: minun ei tarvitse selittää, mitä voin syödä ja miten. Voiveitset tajutaan pitää erillään, vehnäjauhot ovat aisoissa ja kaiken lisäksi keittiössä valmistuu kaikkia ihania gluteenittomia leivonnaisia. Tänä viikonloppuna syötiin marjapiirakkaa.

Varsinkin neljä vuotta sitten, keliakiani alkaessa, sain tosi paljon neuvoa anopiltani sairauteeni liittyen. Joitain yhdistää yhteinen harrastus tai mielenkiinnonkohde, meillä se nyt sattuu olemaan sairaus. Ilo irti siis siitäkin.

Aloitan tällä kirjoituksella vuoden mittaisen yhteistyön Vuohelan Herkun kanssa. Kun minua pari kuukautta sitten kysyttiin mukaan yhteistyöhön, oli helppo vastata kyllä. Vuohelan Herkku oli nimittäin nimenomaan se gluteeniton brändi, jonka vuoksi aloin uskoa, että gluteenittomat tuotteet voivat olla yhtä hyviä kuin gluteenillisetkin. Varsinkin aluksi oli haastava alkaa etsiä tuotteita kaupasta ja alkaa käydä läpi tuntemattomia, epämääräisiltä vaikuttavia tuotteita. Keliaakikkoveljeni vinkkasi jossain vaiheessa kaura-porkkanasämpylöistä, minkä kautta löysin Vuohelan Herkun tuotteet laajemminkin.

Näissä kuvissa käsissäni on Kotitalon kaurasämpylöitä (ei, en hengaile yleensä sämpylöiden kanssa pihamaalla, vaan nämä kuvat otimme vain kuvituskuviksi tähän juttuun, hah). Omasta mielestäni aivan tosi hyviä. Vuohelan Herkun perustaja on itsekin keliaakikko, minkä vuoksi hän tuntee gluteenittoman maailman haasteet. Spesiaalia on, ettei tuotteissa koskaan käytetä gluteenitonta vehnätärkkelystäkään. Gluteenittomuuden lisäksi nämä sämpylät ovat lisäksi maidottomia, laktoosittomia, soijattomia ja kananmunattomia. Ton-ton-ton-ton-maailma hallussa.

Olen huomannut, että monien harhaluulo on, että keliaakikolle sopii mikä tahansa kaura. Tämä ei pidä paikkaansa. Mitä eroa on sitten gluteenittomalla, puhtaalla kauralla verrattuna tavalliseen?

Puhdas kaura on viljelty, korjattu, kuljetettu, varastoitu, valmistettu ja käsitelty niin, että kaura ei missään vaiheessa joudu kosketuksiin vehnän, ohran tai rukiin kanssa. Vuohelan Herkun kohdalla kaura on aina suomalaista, eikä siihen sekoitu myöskään muita gluteenittomia viljoja, mikä on olennaista niille, jotka ovat esimerkiksi allergisia jollekin toiselle gluteenittomalle viljalle.

Tuntuu ehkä tyhmältä ajatella, että asia olisi näin tarkka, mutta näin tarkka minun tulee ihan oikeasti olla. Joskus se rasittaa, mutta olen jo tottunut siihen, eikä se juuri vaikuta elämääni. Mutta nyt olen kyllä huomannut kämppis- ja vähän kontrolloimattomammin metsäelämää eläessäni, että naamaani ilmestyy välillä ihokeliakia-laikkuja. Ja näin käy siltikin, vaikka olen yrittänyt olla aivan supertarkka kaiken kanssa. En siis missään tapaukessa viitsi rasittaa suolistoani ja elimistöni enempää syömällä vielä tuotteita, joissa on koko ajan olemassa kontaminaatioriski gluteenillisista viljoista.

Aivan järkyttävä nälkä tulee, kun kirjoittaa tätä. En ole vielä syönyt edes lounasta ja kello lähestyy kahta. Pelkillä kaurasämpylöillä en viitsi koko päivää elää, joten on lähdettävä ruoan metsästyshommiin.

Illalla kutsuu taas Nuuksio, jonne suuntaamme kahden luokkakaverin kanssa vähän ennakkoon. Huomenna muu porukka tulee aamuksi paikalle ja vietämme kansallispuiston maisemissa vielä toisenkin yön. Luvassa on ensimmäinen koko porukan yö puolijoukkueteltassa. Korvatulpat on pakattu matkaan, samoin ihana, paksu makuupussi. Olen iloinen päästessäni taas luontoon, olemaan ajattelematta yhtään mitään ja stressaamatta yhtään mistään.

Ja hei! Olisi myös kiinnostaa ja kiva kuulla kommenttipoksissa, jos teillä on omakohtaisia kokemuksia siitä, että puhtaan kauran ja normikauran sekoittaminen olisi aiheuttanut teille haasteita arkeen. Joko ruoan syöjänä, tarjoajana tai sivustaseuranneena.

Rauhallista sunnuntaita kaikille!

-Henriikka

Ps. Aiheeseen täysin liittymätön seikka: pitäisi selkeästi nukkaharjata tuo merinovillapaita!

Kohtaaminen bussiasemalla

Kuuntelen Hectorin Mandoliinimiestä ja istun Tampereen bussiasemalla. Ostin aseman kahviosta paprika-kurkku-juustovoileivän, banaanin ja pullon kivennäisvettä. Maustamatonta. Ruoka jo loppui, mutta juomista on onneksi vielä. Odotan vielä tunnin verran kyytiä.

Tuntuu turvalliselta, mukavalta ja tutulta. Olen ollut täällä ja tällaisissa paikoissa ennenkin: ihmiset lähtevät ja tulevat, toiset kiireellä ja toiset kiireettä, joku koiran kanssa, joku eväspussi kainalossa, yksi salassa hymyillen, toinen haikean oloisena itkeskellen. Osa kulkee porukoissa, jotkut kaksin kainalokkain, ja yllättävän moni yksin. Klassisin ihmisesimerkki täältä on poissaolevan, väsyneen näköinen aikuinen, joka raahustaa rutiinilla reittiään eteenpäin.

Tulin Kangasalle ja Tampereelle viikonlopuksi. Mukanani minulla on iso duffelikassi selkään heitettäväksi ja pienempi reppu täynnä tärkeitä tavaroita, joita ei ainakaan sovi hukata. Näiden lisäksi vihreässä kestokassissa on kilottain sieniä. Eilinen maastopäivä meni taas vähän överiksi: keräsin kymmenisen kiloa punikkitatteja, herkkutatteja, kehnäsieniä ja lampaankääpää. En tiedä olinko omimmillani, kun paloittelin keskiyöllä sieniä rasioihin ja yritin samaan aikaan tankata tietoa tietokoneenruudulta tämänpäiväistä sienitenttiä varten. Ainakin hetki kertoi jotain minusta (ja tenttikin meni läpi).

Luokkatovereitani on myös naurattanut vähän, kun kerään kaikki vähän matoiset ja etanaisetkin sienet matkaan. En tietenkään mitään huonokuntoisia, mutta kelpuutan helposti keskinkertaisetkin. Muutama reikä tai mato sinne tai tänne. Eilen kämppikseni risti minut sienien pelastajaksi, kun sanoin, että suren jokaista metsään jätettyä sientä. Minua ei haittaa jakaa eväitäni suloisten matojen kanssa ja tuntuu, että sammaleen keskellä nököttävät herkut ovat sinne jäädessään hävikkiruokaa.

No, oli miten oli, niin tuossa ne sienet nyt istuvat kanssani omalla tuolillaan. Toivon mukaan appivanhempani pitävät sieniruoista (tai ovat ainakin hyviä näyttelemään).

Päivän, ehkä koko kuukauden, merkittävin kohtaaminen oli äsken aseman vessajonossa. Raahauduin kamppeineni yleisövessoille saapuessani Tampereelle. Euron kolikkoa ei löytynyt lompakostani, joten käännyin jo lähteäkseni kahvioon hakemaan polettia. Muuan lempeännäköinen mummo oli tullut myös jonoon ja sopersi reippaasti perääni: ”Hei! Minulla on täällä euroa, niin minä sitten pidän sinulle ovea auki, kun olen käynyt.” Palatessaan hän vielä vaati, että saa jäädä katsomaan tavaroitteni perään, ettei minun tarvitsisi ahtaa niitä koppiin. (Kyllä, olen juuri sellainen tyyppi, joka ei epäile tällaisia aseman mummoja.)

Palattuani kävelimme yhdessä takaisin ja juttelimme vähän. Hän kysyi olinko lähdössä retkelle, ja kerroin että olen oikeastaan tulossa. Kerroin eräopasvuodestani ja sienistä mukanani. Hän innostui kaikesta ja kyseli lisää. Hän kertoi, ettei ollut koskaan oppinut tunnistamaan punikkeja ja sanoin, ettei se ehkä haittaa, koska vaikka ne ovat suurta herkkua, niin ne ovat paistettaessa kamalan rumia. Nauroimme. Mummo kertoi, että odottaa pojanpoikaansa, joka on metsähommissa. Toinen pojanpoika oli sattumalta opiskellut myös eräoppaaksi ja johtanut kehitysvammaisten erityisryhmiä maastossa. En yhtään ihmettele, että juuri tämän mummon pojanpoika tekee niin hienoa työtä.

Minä katsoin mummon ryppyisiä silmäkulmia, olemattomiksi muuttuneita silmäripsiä, vaaleanvihreitä silmiä, jotka olivat veikeän syvällä silmäkuopissaan. Katse oli niin avoin ja lämmin, että liikutuin melkein kyyneliin asti. Emme vaihtaneet kuin muutaman hetken yhdessä, mutta kun lähdin niin huikkasin perään, että oli niin mukava tavata. Luulen, että hänestä tuntui samalta. Hymyilimme molemmat leveästi.

Kunpa olisin tajunnut antaa rasiallisen punikkeja matkaan.
Hän olisi varmasti paistanut niistä kauniita.

-Henriikka

Kuvat: Terhi Tuovinen / IG: @terhituovinen

Ihanat aamut yksin

Kaupallinen yhteistyö: Risenta & Asennemedia

Ketään ei varmasti yllätä, että aamu on lempivuorokaudenaikani. Olen saanut ihan riittävän monesti sitä toitottaa, sanella nousevan auringon upeudesta ja aamu-usvan mystisyydestä. Kun vain saan itseni jalkeille, tulee harvoin olo, ettei nouseminen ollut sen arvoista.

Tälläkin hetkellä tätä kirjoittaessani, kello näyttää 06:20 ja ympärilläni on pimeä hirsikoti. Kaikki muut nukkuvat ja ympärillä kaikuu pehmeitä uniääniä. Olen jättänyt valot tahallisesti laittamatta päälle, sillä pian isoista ikkunoista alkaa hiljalleen kajastaa valoa ja sitten näen, kuinka koti taas täyttyy aamusta. En halua, että keinovalo on viemässä tilaa siltä.

Ihanat aamut yksin. Runsas ja kauniisti katettu aamiainen, ympärillä heräävä maailma. On harvoja asioita, jotka pystyvät nämä hetket päihittämään.

Näissä kuvissa syön päivän toista aamiaista saaristossa, Hiittisissä. Vietimme ystävän suvun saaressa rauhallista viikonloppua viikko sitten neljän hengen kokoonpanolla. Viikonloppuun mahtui ihan kamalasti unta, hyvää ruokaa, kirjoja ja keskusteluita, eikä sitten juuri muuta. Ainiin, saunoimmehan me kerran. Ei sillä, että kukaan olisi kaivannut yhtään mitään muuta. Kun vene hyppi laineilla laituriin, tuntui että oli kunnolla aikaa nollata.

On tärkeää, että tällaisina rauhan viikonloppuina voi olla myös yksin yhdessä. Yleensä hyvät ystävät tunnistaakin siitä, että se on ylipäänsä mahdollista. Näissä kuvissa syön päivän toista aamiaista. Ensimmäisen nautin puolen päivän aikaan, tämä lipsahti jo iltapäivälle. Tällä kertaa en siis missään tapauksessa nähnyt aamun valkenemista, mutta aamujen ja aamiaisten ihanuus piilee siinäkin, ettei kukaan muu voi tulla kertomaan, koska sinun pitää ne kokea.

Naurattaa vähän nämä kuvat. Oli tarkoitus syödä ulkona, mutta ulkona oli joku päivän pieni myrsky meneillään. Meren ääreen, laiturille kävellessäni tuuli meinasi riepottaa minut meren aaltoihin ja meinasin rylliä maan tasalle monta kertaa, kun liukastelin kumisaappaillani eteenpäin. Ja vaikka tuulensuojaisia paikkoja olisikin löytynyt, taivaalta tipahteli jääpuikoilta tuntuvia vesipisaroita niskaan. Ei auttanut keltainen sadetakki, eikä lakkikaan, vaikka yleensä ne pelastavat kaikelta pahalta.

Luovutin nauraen ja nautin aamiaiseni saateen suojassa terassilla ja lopulta mökin lämmössä.

Kulhossa oli soijajugurttia, vadelmia, persikkaa ja Risentan gluteenitonta rusina-viikunamysliä, vanhaa suosikkiani, jota olen ennenkin blogissa nostanut. Höyryävässä kupissa (katsokaa nyt yltä, miten ihanalta se näyttää!) oli kuumaa vettä, johon pikakahvi sötkötettiin. On hauskaa, että olen lähivuosina juonut niin paljon pikakahvia kaikissa ihanissa tilanteissa, että makukin on muuttunut suussani. Siinä missä se ennen toi sopuratkaisun tunteen suuhun, maistuu se nyt seikkailuilta, reissuilta ja yllätyksiltä. On uskomatonta, kuinka mieli ja muistot vaikuttavat aisteihin.

On muuten ihanaa, että Risentalta on tullut tuon rusina-viikunamyslin rinnalle toinenkin gluteeniton mysli, mansikka-manteli. Nämä ovat molemmat niin hyviä. ”Normaaleille” ihmisille valikoimahan on ihan superlaaja. En laittaisi yhtään pahitteeksi, jos saisin maistella vaikka kvinoa-mustikka-omena- tai taateli-rusina-karpalomysliä.

Kohta kun tästä nousen uuteen päivään, taidan pukeutumisen ja kasvojen pesun jälkeen tehdä itselleni taas samanlaisen jugurttiannoksen. Persikan ja vadelman sijaan heitän kuitenkin sekaan karpaloita, joita kämppis (tai siis ihan vain ystäväni? Kämppisystäväni? Kämppis, jota pidän ystävänäni?) löysi eilen tuosta parin kilsan päästä. Olin luvannut maksaa hänelle saaliista, jos sitä jäisi minullekin asti. Jääkaapista löytyikin eilen kotiin palattuani pakasterasia, jonka päällä oli lappu: ”Simojoki, 100€.” Halpaa on!

Kämppiksiin liittyy myös viimeinen kuva. Jannella meinasi mennä hermo kuvia ottaessani, kun sain koko ajan yhteiseen WhatsApp-ryhmäämme viestejä. Olivat liian hauskoja, ja nauroin siksi katketakseni. Siinä on nyt siis kämppätovereitteni vitsit kasvonilmeeseeni tallennettuna.

Kyllä nyt on noustava, vatsanpohja tuntuu olevan lattianrajaa alempana. Maha kurnii niin kovaa, että unenäänet ympärillä peittyvät. Ja tiedättekö mitä? Päivä on valjennut ympärilläni, mutta se on harmaa kuin mikä. Tiedä sitten, oliko herääminen heräämisen arvoista. Onneksi ihana aamiainen yksin odottaa.

-Henriikka