Ystäväni katkeruus ja kateus

En haluaisi ajatella niin paljon omaa kehoani. Ainakaan sitä, miltä se näyttää. Mutta ajattelen.

Juuri kun olin päässyt siihen pisteeseen, että olin päässyt selkeästi kehosuhteessani tasapainoiseen tilanteeseen, tulin raskaaksi.

Nyt tutun vatsani tilalla on ollut jo pian pari vuotta aivan uudenlainen maha. Ensin hiljalleen pullistuva, sitten aivan valtava, minkä jälkeen hetkessä ruttuinen, arpinen ja tummunut. Napatyrällinen, kaiken päälle.

Toisaalta on hyvä, että aikaa kuluu. Alan hiljalleen unohtaa, miltä mahani ennen tuntui ja miltä se näytti. Yritän olla liikaa katsomatta vanhoja valokuvia. Katkeruus nostaisi helposti päätään.

Katkeruus nostaa päätään myös silloin, kun mietin tilastoja. Miten todennäköistä oli, että raskaudesta ja synnytyksestä palautuminen on yhtä hidasta ja haastavaa kuin minulla? Hyvin epätodennäköistä. Miksi minulle sitten piti käydä näin? Tuota lausetta olisi helppo jäädä pyörittämään mieleen ikuisiksi ajoiksi. Pyörittämään niin pitkäksi aikaa, että muodostuu itsesäälin kuoppa, josta ei noin vain nousta.

Olen katsonut mahaani niin monta kertaa ja miettinyt, että kenen ihmeen tuo on. Ei minun ainakaan.

Olin tottunut sellaiseen tavalliseen mahaan. Sellaiseen, jossa on napa. Olin 29 ja puoli vuotta tottunut minun mahaani. Katkeruus meinaa välillä ottaa vallan, kun ajattelen, että nyt tämä ruttukasa on minun mahani. Maha, jota tulen kantamaan loppuelämän. Etten tule saamaan takaisin sitä tuttua, sileää mahaa, vaan tilalla on tämä, jossa sisäelimetkin ovat aivan väärillä paikoilla.

Katkeruuden rinnalla taistelen kateutta vastaan. En olisi voinut kuvitellakaan, miten paljon kateutta herättää nähdä kuva navasta. Siis aivan minkälaisesta navasta vain. En ennen ajatellut napoja ollenkaan.

Kateus tulee helposti kaveriksi. Aivan oma lukunsa on nopeasti tai jopa aivan normaalisti palautuvat äidit. Sellaisetkin, joilla on vain joitain arpia tai vain jonkun verran roikkuvaa, ylimääräistä ihoa ja arpia. Vain pienet napatyrät.

Olen välillä kateellinen jopa heille, jotka ovat palautuneet keskimääräistä huonommin, mutta eivät kuitenkaan yhtä huonosti kuin minä.

Ja heille myös, jotka pystyvät tekemään kaikkea.

Ja sellaiset henkilöt, jotka pystyisivät mihin tahansa, mutta eivät tee mitään – ne vasta ovatkin vaikeita kohdata. Tekisi mieli mennä huutamaan päin naamaa, että miksi tätä ei käynyt sinulle, kun ethän edes tee kehollasi mitään.

Pahinta ovat ehkä ne somevaikuttajat, jotka kirjoittavat peiliselfieiden rinnalle kuvatekstiksi: ”3 kuukautta synnytyksestä. Mikä on sinun tekosyysi?” Oma kehoni ei ole varmaan ollut yhtä palautunut edes syntyessäni.

Tiedän hyvin, että nämä ovat hyvin rujoja, käsittelemättömiä ajatuksia. Sellaisia syvän sisimmän huutoja. Raakaversioita mielen kiemuroista. Päästän harvoin tällaisia keloja ulos edes itselleni, koska ne alkavat vain ruokkia itseään. Koska niistä ei ole mitään hyötyä.

Olen onneksi lähes koko ajan niskan päällä. Ja sitten välillä ryöppyää kuohahdus läpi järjen, suoraan jostain sopukoista, ja tunnen kaikki kamalat tunteet, kaikki hirveän rumat ajatukset.

Haluaisin ajatella itsestäni kauniisti, mutta aina en pysty.

Katkeruus ja kateus ovat tulleet tutuiksi viimeisten kuukausien aikana. Pystyn aika hyvin taistelemaan niitä vastaan, mutta en aina. Ehkä ajatukset muuttavat joskus muotoaan niin, ettei tätä tarvitse enää kutsua taisteluksi. Ehkä opin katsomaan itseäni lempeästi myös huonoina hetkinäni.

Eniten vihaan sääliä. Sitä että ihmiset katsovat minua säälien tai ajattelevat, että voi ei, kun sille kävi noin. Että ennen hän oli niin normaali, ja voi ei nyt. Voi ei. Välillä minulla menee myötätunto ja säälikin aivan sekaisin. Molempia taitaa olla vähän vaikea ottaa vastaan sellaisilta, jotka eivät yhtään ymmärrä, eivätkä ole kokeneet mitään vastaavaa.

Eniten on auttanut se, että on valjastanut oman kehonsa niin sanotusti keskustelun aiheeksi, palautuvien hyväksi, koko kansan ruttumahaksi. Mutta on tämäkin välillä ihan kamalaa. Tässä on aika haavoittuvassa asemassa.

Eräs ystäväni sanoi, että ei haluakaan enää tulla raskaaksi sen jälkeen, kun on nähnyt mitä minulle kävi. Että hän aloitti jälleen ehkäisyn käytön. Sanoin ääneen, että ymmärrän, että on tämä aika raskasta. Todellisuudessa meinasin purskahtaa itkuun ja valua pienenä myttynä maahan.

Ihan karseaa ja toisaalta myös tosi pelottavaa jakaa omasta vatsastaan kuvia. Vaikka olenkin saanut tuhansia ihania viestejä, kyllä mieleen jäävät kummittelemaan myös ne kommentit, joissa lukee, että hyi helvetti, tai ne, joissa todetaan, että en kyllä panisi edes takaapäin. Keskustelupalstoilla on oikeasti arvioitu sitäkin, että voisiko kanssani harrastaa enää seksiä. Ajatelkaa! Ikään kuin se olisi heistä kiinni.

Ja sitten kuitenkin huonoina hetkinäni mietin, että jos nyt eroaisin,
niin haluaisiko minua enää kukaan.

-Henriikka

Eväät

Kävimme eilen ystäväni Terhin kanssa retkellä tunturissa. Tarkemmin sanottuna kyseessä taisi kyllä olla tunturiselänne, Äkäskero, josta tuli kertaheitolla suosikkejani.

Voi kyllä olla, että olen joskus ennenkin käynyt siellä. Tuppaan kuitenkin aina unohtamaan uskollisesti lähes kaikki vierailemani paikat, joten olen saattanut ristiä tämän suosikikseni jo joskus aiemmin.

Noniin, tein pikaisen googlauksen ja KYLLÄ. Olen käynyt Äkäskerolla aiemminkin. Muutama vuosi sitten elokuisella reissulla siskoni kanssa kävimme ihailemassa kerolla auringonlaskua. On se hyvä, kun on itse suositellut kohdetta blogissaan ja silti menee paikan päälle kuin ensikertalainen.

Tarkoitukseni oli kuitenkin kirjoittaa siitä, että aina kannattaisi jaksaa tehdä eväät. Retki ilman eväitä ei ole retki, vaan ulkoilua.

Olen laiska eväiden tekijä. Eilen puhuimme Terhin kanssa, että jaamme tämän haasteen molemmat. Eväät on maailman ihanin asia, mutta niiden tekeminen tuntuu usein vaikealta – ja usein aivan syyttä.

Eilen kävimme matkan varrelta hakemassa mukaamme laskiaispullat, ja olin keittänyt kahvia termariin. Ei vaiva ollenkaan. Ei minkäänlainen. Mutta miten ihanaa onkaan kaataa höyryävää juomaa tunturin (tai tunturiselänteen) huipulla kuksaan ja ottaa tauko. Minimaalinen vaiva, maksimaalinen nautinto.

En tiedä miksi eväiden tekoon on aina niin suuri kynnys. Välillä huomaan, että jopa take away -mukiin kahvinkeitto ja mukin mukaanotto kävelylle tuntuu vaivalloiselta. Saati sitten kunnon retkileipien kääräisy mehiläisvahakääreeseen ja reppuun sujauttaminen. Sille ei ole mitään järjellistä perustetta, miksi eväisiin on niin korkea kynnys, sillä jo parissa minuutissa saa aina loihdittua jotain.

Eilen mietimme ääneen, että pitäisi kyllä taas ryhdistäytyä termarin kanssa. Tehdä useammista ulkoiluista retkiä, ihanista hetkistä vielä ihanampia. Nautiskella.

Tämä olkoon siis pieni lähitulevaisuuden tavoite: Tee eväät.
Niiden vaiva-ilo-suhde on aina räiskyen plussan puolella.

Katson aina @retkiruokaa-Instagram-tiliä kuola valuen. Siellä loihditaan vaikka minkälaisia outdoor-eväitä. En kuitenkaan laita rimaa niin korkealla, vaan enemmänkin tällaiselle pulla+kahvi-tasolle.

Sitten voin termarini kanssa jälleen piipahtaa Äkäskerolle ja todeta, että täällä en olekaan koskaan ollut, tästä tulikin ihan lempparini.

-Henriikka

Pieni perhe tunturissa

Välillä sitä hätkähtää itsekin, missä elämä oikein kulkee.

Reilu vuosi sitten, 5. tammikuuta, kirjoitin blogiin näin:

Lauteilla istuessamme sanoin ääneen unelmani. Sellaisen unelman, joka ei tunnu vielä tällä hetkellä realistiselta, mutta jonka toteutumiseen uskon lujasti.

Haaveeni on asua kesät saaristossa ja talvet tunturissa.

On vaikea ennen vauvan tuloa miettiä, millaiseksi arki sen jälkeen muodostuu, minkä takia emme pidä vielä minkäänlaista hoppua haaveen kanssa. Vähän niin kuin lumenluonnissakin: ei kannata höntyillä. Mutta näemme suunnitelman silti varsin mahdolliseksi, ainakin niinä vuosina, kun koulunkäynti ei ole vielä alkanut. Tietysti tämä kaikki vaatisi vaikka minkälaista järjestelyä, mutta niinhän unelmat yleensäkin.

Voi olla, että haave haihtuu ilmaan yhtä kevyesti kuin lumi laskeutui Porvoon saaristoon. Sellaistakin sattuu. Voi olla, että tajuammekin, ettemme halua lähteä kotoa minnekään, milloinkaan, ja sekin on tosi ok.

Mutta niin kauan, kuin haave pysyy mielessäni, aion ottaa sen tosissani ja kuunnella sitä. Ties vaikka se lennättäisi meidän pienen perheen tunturiin.

Tänään, vuotta ja kuukautta myöhemmin, istun pienessä, punaisessa aurinkotorpassamme Äkäslompolon kylässä. Ympärillä nousee lempeät tunturit ja mieli on tyyni. Haave on toteutunut, yhtäkkiä ja ikään kuin huomaamatta.

Monille haaveistani käy juuri näin. Ne toteutuvat huomaamatta. Kun sanon ne ääneen, alan alitajuisesti työstämään elämääni siihen suuntaan, että tilanne ja puitteet olisivat haaveelle otolliset.

Kun syksyllä kerroin isälleni, että olemme käyneet ruskaretkellämme katsomassa kahdesti pientä tupaa pohjoisessa, hän vastasi: ”En tiennyt edes, että ihan tosissanne etsitte sieltä paikkaa.”

Vastasin, että en tainnut aivan tietää itsekään.

Toki hakuvahti oli ilmoittanut Kolarin ja Muonion alueen mökeistä ja taloista jo kotvan aikaa, mutta se oli tuntunut sellaiselta kevyeltä hupsuttelulta. Kunhan nyt tässä katselemme. Ja sitten yhtäkkiä, puffff, seisomme naama virneessä Äkäslompolo-järven rannalla koko pieni perhe ja suunnittelemme, että ensi kesänä lähdemme melomaan tai soutelemaan järvelle omasta pihasta.

Toki aikajänteemmekin uusille ajatuksille on noin kymmenen kertaa nopeampi kuin vaikka isälläni, mutta kyllä se silti yllätti meidätkin.

On unelmia, joihin ei voi itse vaikuttaa millään tavalla. Niin kuin vaikka lapsen saanti. Joo, tietysti sitä voi pyrkiä penetraatioon mahdollisimman useasti ja mahdollisimman kiihkeästi, mutta sen jälkeen ei ole omissa käsissä, kuinka ihmisenalulle käy tai on käymättä. Enkä tiedä, onko kiihkeydelläkään osaa ja arpaa sopassa. Tuskin.

Mutta tällaisiin unelmiin, joiden kulkuun voi itse vaikuttaa, olen tottunut sörkkimään usein. Mielestäni asiat alkavat useimmiten tapahtua silloin, kun niistä alkaa hölistä ääneen. Silloin nimittäin herkästi myös huomaa, jos ei ole haaveensa kanssa aivan tosissaan. Silloin hölinä vikkelästi loppuu. Mutta esimerkiksi nämä Lapin kakkoskoti -ajatukset vain jatkoivat kulkuaan mielessä ja aamupalapöytä-keskusteluissamme. Annoimme niille sijaa, ja ne ottivat paikkansa.

Vuodessa ehti tapahtua merkittävästi ajatustyötä huomaamatta, vaikka tosiasiassa paljon oli kyse vain siitä, että olimme avanneet ovet haaveelle ja kutsuneet sen sisään.
Välillä haaveiden toteutumisen tiellä on sitten kaikkia tylsiä käytännönjuttuja. Niin kuin vaikka se, että emme meinanneet saada lainaa, tai se, että rasitustodistukselle oli unohdettu kirjata ikivanhat panttikirjat, joita olikin hups vain koko talon arvosta.

Olin ostanut mökki-innostuspäissäni Matti Pikkujämsältä pienen kuvitus-originaalin, joka näytti ihan meidän pieneltä punaiselta talolta. Ehdin jo kirota, että nyt on sitten typerä taideteoskin muistuttamassa kuolleesta unelmasta.

No, lopulta vahat panttikirjat todettiin olemattomiksi ja kuoletettiin. Ja lainakin saatiin sitten sydämellisen oloisen pankkivirkailijan kautta. Mutta olisi voinut mennä toisinkin.

Inhoan syvästi sanaa ”manifestoida”, mutta tätä se taitaa olla. En silti suostu käyttämään tuota termiä ihanien haaveitteni rinnalla.

Sen sijaan muistutan itseäni, että kannattaa vähän sumuisinakin hetkinä muistaa haaveilla. Tai vähintään avata haaveille ovet mielessään, jotta ne pystyvät tekemään työtään meissä.

-Henriikka