I am not the same, having seen the moon shine on the other side of the world.
– Mary Anne Radmacher

Istun Rooman lentokentällä, takanani kolmisenkymmentä tuntia matkustusta. Edessäni on valtava, musta, kiiltävä flyygeli, jota ohikulkijat voivat halutessaan soittaa. Olen mykistynyt, miten paljon pianisteja tuntemattomien matkalaisten joukosta löytyy. Vähän väliä joku käy kauniilla sormillaan kuljettamassa jonkun laulun eheästi loppuun saakka: elokuvamusiikkia, Coldplayta, vähän klassistakin.

Vaikka kotimatka on pitkä ja yöunia kahdelta viime yöltä minimaalisesti, kuulen musiikin kirkkaasti. Ehkä kirkkaammin kuin täysissä voimissani kuulisin.

Löysin tuon kuu-sitaatin joskus Pinterestissä. Miten täydellisesti se voikaan osua näihin kuviin, joissa uudenvuodenaattona hymyilen onnellisena täyden kuun alla, Sansibarin saarella? Kuu on saanut Intian valtameren karkaamaan, ja ranta on paljastanut. On enemmän tilaa kuljeskella.

Monena matkamme iltana kuu oli hupsusti väärään suuntaan kellallaan. Tuntui juuri tasan siltä kuin asian laita olikin: sitä vain katsoi maailman uudelta laidalta.

Ja toisaalta täysikuun aikaan se oli taas se sama ja tuttu kuu. Sama kuin lapsuudessa, sama joka paistaa ikkunastamme sisään Helsingissä. Tuntuu hullulta, että Tansanian lapset ovat nähneet koko ajan saman kuun kuin minäkin.

Jollain oudolla tavalla kuu tuntuu kaikkien yhteiseltä, vähän niin kuin tuo flyygeli edessäni. Tässä muutamassa hetkessäkin sitä ovat soittaneet lukuisat ihmiset, joilla ei ehkä muuten olisi mitään yhteistä.

Illuusiotahan se vain on – flyygelin omistuspaperit eivät kuulu matkustajille, ja vielä vähemmän kuu kuuluu kenellekään. Mutta ehkä nämä tällaiset ovat sellaisia asioita, jotka saavat muistamaan, että on ympäristö, maanosa, ihonväri tai tausta mikä tahansa, ihminen on oikeastaan aika sama.

Minusta matkustus, tapahtuu se sitten Afrikan saarille tai lähikaupunkiin, rikastuttaa enemmän kuin mikään muu. Kun saa nähdä ja ymmärtää edes vähän sitä kuuta toiselta puolelta katsovan perspektiiviä, ei koskaan palaa entiselleen.

Silti tänä vuonna ei ole kulunut päivääkään, etten olisi miettinyt voinko matkustaa näin, voinko matkustaa näin usein. Että jos jotain matkojen kautta rakennankin, niin tuhoanko joka tapauksessa enemmän?

Ihanan turvallinen mustavalkoisuus jäi suurimmaksi osaksi nuoruuteeni ja toisinaan olisi taas ihana tarrata siihen. Näistä ajatuksista lähden suunnittelemaan uutta vuotta, ja uutta matkustusvuotta 2018. Nyt on ihana palata kotiin.

-Henriikka

mekko/Tansanian tuliainen, hattu/Kreikan tuliainen, kengät/Vagabond