Yksi kaikkien aikojen kysytyimmistä kysymyksistä täällä blogissa on, kuinka blogitekstini syntyvät? Olen kirjoittanut ylös itselleni esitettyjä kysymyksiä, joihin ajattelin nyt kaivautua: Miten kirjoitusprosessini toimii? Kuinka kuvat tulevat teksteihin? Luonnosteletko vai teetkö kaiken yhdellä rysäyksellä valmiiksi?
Nämä kysymykset kuulostavat niin hienoilta, että ensiajatuksella tulee sellainen olo, etteivät nämä edes kosketa itseäni. Minähän kirjoitan vain blogia.
Vaan kyllä se on niin, että kirjoittamista se on nopeatempoisuudestaan ja alustasta huolimattaan tämäkin. Ja kirjoitusprosessi se on sekin, vaikka olisi vain keskimäärin A4-mittainen.
Mutta ollaanpa nyt ihan rehellisiä. Viime vuonna kirjoitin 297 blogikirjoitusta. Se tekee keskimäärin kuusi kirjoitusta viikkoon. Ei, en syvenny jokaiseen kirjoitukseen mielettömällä energialla ja panostuksella.
Blogini on pitkälti ajatuksenvirtaa, kevyt hipaisu siitä kaikesta, mitä mielessäni tapahtuu. Osa kirjotuksistanihan on aivan täyttä kuraa. Tai ei täyttä kuraa, mutta on vain kepeää viihdettä: Ei jätä jälkeä, ei kosketa, ei herätä ajatuksia, ei aseta samaistumispintaa. Eikä varmasti muistu mieleen jälkikäteen, ainakaan hyvällä. Sellaistakin tosin tarvitaan! Netflixin kilpailijoita.
Vaan sitten on myös niitä onnistuneita tekstejä, joista muistan esimerkiksi parin viikon takaisen Minä rakastan suomen kieltä, huhtikuun Milloin mielettömyydestä tuli ainoa motiivi?, viime vuoden Puhu hyvää selän takana ja elokuun 2015 Muuttolintuja. Näistäkin kaikki ovat syntyneet ajatuksenvirralla, mutta se ei tarkoita, ettenkö silti olisi ajatellut niitä paljon. Erityisesti kolmea ensimmäistä yhdistää myös se, että olin pyöritellyt aihetta niin paljon ja intensiivisesti omassa mielessäni, ja kirjoitus on ollut ikään kuin kaiken avaaminen luettavaan muotoon.
Mutta tietysti laitan myös toisiin kirjoituksiini valtavasti paukkuja. Teen taustatutkimusta, haen oikeita linkkejä, luen asiat moneen kertaan läpi. Matkavinkkien kokoamisessa on usein hirveä homma. Lokakuussa 2016 kirjoitin Silpomaton-kampanjaan liittyvän kirjoituksen Naisilla on oikeus päättää kehostaan. Tekstin kirjoittaminen vei sen tärkeyden ja aiheen syvyyden vuoksi tuntikausia.
Parhaita postauksiani yhdistää yksi asia: ne lähtevät aina tekstistä. Korjaan! Kirjoitus kantaa niitä kaikkia. Yksikään omasta mielestä onnistunut postaus ei ole onnistunut sen vuoksi, että kuvat olisivat todella hyviä. Joskus kuvat ovat kyllä ensin ja antavat aiheen tekstille, mutta teksti on lopulta aina se, joka kannattelee.
Usein onnistuneimmat postaukset syntyvät myös silloin, kun ottaa aikaa postaukselle ja keskittyy siihen täysillä. On intohimoinen jutun suhteen ja yrittä kaikkensa, että saa asiansa sanotuksi.
Blogini perustuu kuitenkin paljon visuaalisuudelle ja kuville, joten kuvat ovat kyllä lähes aina postauksen lähtökohta. En ehdi joka päivä kuvata, eikä ehdi Jannekaan, joten kuvia käytetään toisinaan varastosta. Nämäkin kuvat ovat parin kuukauden takaa, kun päätin vihdoin kirjoittaa tästä aiheesta. Niin kuin näkyy, niin vaikka usein juttuni syntyvät nopeasti, ei turhan nopeasti onnistunut tämäkään.
Joskus valitsen aiheen, josta haluan kirjoittaa. Sen rinnalle pyrin ottamaan kuvat tai löytämään jo otetuista sopivat. Joskus katson jo ottamiani kuvia ja ne tuovat kirjoituksen aiheen tai aiheita mieleen. Joskus hädässä liitän vähän kehnosti tekstiin sopivat kuvat postaukseen, mikä on kyllä aina nihkeää. Pahinta on, kun ei ole aikoihin päivittänyt blogia ja haluaa julkaista jotain ikään kuin pakon edessä (vaikka kukaan ei edes pakota), mutta mitään julkaistavaa ei ole. Ne jutut ovat usein niitä kurakakkuja.
En ajasta kirjoituksiani juuri koskaan, vaan ne syntyvät siinä hetkessä. Se sopii minulle. Kuvia saatan hyvinkin käsitellä ja valita ennakkoon. Tietokoneeni työpöytä onkin täynnä kansioita postauksille: oikeassa yläreunassa on kuvasarjoja, joihin ei ole vielä teksti-ideaa. Vasemmassa yläreunassa on tulevien yhteistyöjuttujen otettuja kuvia. Keskellä on kuvakansioita valmiista ideoista, joiden tekstiaiheen olen kehitellyt jo mieleeni.
Kirjoitan lähes aina kaiken ykkösellä purkkiin, lähes aina suoraan WordPressiin, jonka jälkeen luen tekstin uudelleen nopeasti läpi oikolukien sen samalla. Usein korjaan muutaman typon, vaihdan ehkä vähän sanajärjestystä. Jos Janne on paikalla, hän lukee toisen kierroksen puolestani, sillä hän lukisi tekstini joka tapauksessa.
Toivoisin olevani parempi suunnittelija. Tiedän monilla bloggaajilla olevan julkaisukalenterit ja suunnitelmat, joihin he merkitsevät mitä milloinkin on tulossa ulos. Jotkut kirjoittavat koko viikon juttunsa valmiiksi yhden päivän aikana! Minulla ei ole kuin tarkat tai löyhät päivämäärät yhteistyökirjoituksille. Toisaalta ehkä hetkessä oleminen on aina ollut yksi blogini vahvuuksiakin.
Joku keskitien ratkaisu varmaan sopisi parhaiten – saisin itsestänikin enemmän irti. Iltaisin väsyneenä ilman suunnitelmaa on niin paljon helpompi tarttua johonkin kevyeen parin kuvan juttuun kuin kantaaottaavaan satiiriin.
Blogin kirjoittaminen on minulle kuin puhumista. Näppäimistölle ennättää vähintään yhtä paljon asiaa kuin ehdin ääneen sanoa. En siis juurikaan koe writer’s blockia, vaikka ehkä kerran puolessa vuodessa saatan tuskastella muutaman hetken.
Tosin tiedän, että vältyn siltä myös paljon sen vuoksi, että nimenomaan bloggaan. Ja että bloggaan aktiivisesti. Jos julkaisisin vain kerran viikossa, saati jos kirjoittaisin jotain kuukausittaista kolumnia, miettisin paljon enemmän ja ahdistuisin. Paineet kasvaisivat, kun kirjoituksia ehdittäisiin odottaa. Kirjoitan monille asiakkailleni esimerkiksi tiedotteita ja tottahan toki viilaan ja suunnittelen niitä aivan eri tavalla kuin blogipostauksiani. Se olisikin aivan toinen tarina, miten joku muu teksti syntyisi.
Tässä juoksevaa ajatusta blogitekstieni synnystä. Saa kysyä, jos joku asia jäi mietityttämään.
Se on kuitenkin varmaan, että kaikkein vaikeinta on keksiä hyvä Instagram-kuvateksti.
-Henriikka
