Kaupallinen yhteistyö: Arabia & Asennemedia
Lempiaineeni? Liikka ja kuvis. Lempivärini? Keltainen. Lempiruokani? Makaronilaatikko. Näin kuului rimpsuni ala-asteen täytettyjen ystäväkirjojen sivuilla.
Päätin yllättää rakkaan suomenlinnalaisen ystäväni lapsuuden lempiruoallani viime viikolla: ”Mitä jos tulisin teille torstaina ja toisin lounaan mukanani? Voin tuoda niin reilusti, että pojillekin riittää.”
Ilahtunut Dorit suostui tarjoukseen.
En ollut tehnyt makaronilaatikkoa kai yläasteen kotitaloustuntien jälkeen. Arjessa syön usein lounaani ulkona ja illalliseksi teemme harvoin mitään suurta ruokaa, usein vain salaattia tai sellaista. Suoraan sanoen en ole ollut viime vuosina mikään kodin, saati keittiön, hengetär.
Torstaina asian laita oli kuitenkin toinen. Lähdin heti herättyäni kauppaan ostamaan laatikkotarpeita. Ettei saapumiseni Suomenlinnaan jäisi valjuksi, päätin leipoa samaan syssyyn mustikkapiiraankin, toisen vahvan lapsuusmuiston. Ollessamme lapsia äiti lupasi usein leipoa piirasta, jos vain kävisimme itse poimimassa mustikat. Näin marraskuussa pakkasmarjat tuntuivat kuitenkin ihan hyvältä vaihtoehdolta sellaiselle luksukselle.
90-luvun version jauheliha vaihtui soijarouheeseen, ja normaali makaroni gluteenittomaan. Päätin kuitenkin tehdä klassisen muna-maitoliuoksen ja juustokuorrutteen. Mausteita saisi nyt olla enemmän, hankin sipulia ja valkosipuliakin ruokaa varten.
Olin optimisesti arvioinut, että klo 11 mennessä olen leipaissut niin laatikon kuin piirakan, eikä mitään hoppua tule. Totuus oli, että puoli kahdentoista maissa lähdin kotoa unohtaen arviolta kaikki tavarani kotiin, kantaen valtavaa, vielä lämmintä makaroonilaatikkoa ja vielä paistamatonta mustikkapiirasta. En ollut hoksanut, ettei neljälle ihmiselle tarvitse suinkaan tehdä 12 hengen laatikkoa. Nyt juoksin raitiovaunuun hiki päässä ehtiäkseni klo 12 lauttaan. Kuumuuttani ei helpottanut sylissä monta kiloa painava, uunin kuumuutta hohtava vuoka ruokineen.
Voin kertoa, että niin raitiovaunukuskia kuin kanssamatkustajia nauratti. Niin ratikassa kuin lautassakin ympärilläni leijaili lisäksi lapsuudesta tuttu tuoksu. Jouduin laskemaan laatikon aina tasaisin väliajoin johonkin puistonpenkille, kun voimani ehtyivät. Kun pääsin taakkani kanssa vihdoin perille Doritin tuttuun pihaan, päivän käsitreeni oli todellakin tehty. Purskahdimme nauruun molemmat.
Valmistin mustikkapiiraaseen vielä täyteseoksen ja sujautin sen uuniin. Doritin koulusta kotiin saapuvat pojat olivat jostain syystä huomattavan paljon kiinnostuneempia jälkiruoasta kuin makaroonilaatikosta. Heille aika ei ole kullannut muistoja makaroonivuoan ihmeellisyydestä.
Isossa osassa torstain lounashetkeä olivat myös astiat, jotka omalta osaltaan loivat siltaa lapsuuteen. Niin laatikko kuin piiras oli tehty Arabian Uunikokki –sarjan vuokiin; makarooni oli vuoassa, ja mustikkapiiras luonnollisesti piirasvuoassa. Jos olisin ollut järkevä, niin olisin todellakin tehnyt vähän pienemmän laatikon, mutta pitipä nyt koittaa sisulla tuota uutta 2,5-litran vuokaa. Mutta olisipa se käsitreeni jäänyt sitten tekemättä. Ja nyt sain kaiken lisäksi ruokaa moneksi päiväksi.
Noita Uunikokki-sarjan vuokia on lähes aina ollut taloudessa, jossa kulloinkin olen elänyt. Elin vuoden Jyväskylässä pienessä yksiössäni, ja siellä minulla ei ollut ainoatakaan, eikä liioin ulkomailla elellessäni, mutta muuten. Valkoiset, tutun näköiset ja nostalgiset vuoat tuovat mieleen juuri lapsuuden ruoat: kinkkukiusauksen, lihamurekkeen, makaronilaatikon, lukuisat makeat ja suolaiset piirakat sekä monet joululaatikot.
Vanhempieni kotoa löytyy edelleen useampi vuoka, niin pyöreä kuin neliskanttinen, ja itsellemmikin on kertynyt viime vuosina taas erikokoisia versioita eri käyttötarkoituksiin. Nostalgiset reseptit haluaa tietysti säilyttää, mutta niiden rinnalle on alkanut kerääntyä omia suosikkeja, esimerkiksi uuniriisipuuro ja nachomättö. Olen tehnyt myös pieniin Uunikokki-annosvuokiin jotain suloisia jälkiruokia, niin kuin sitruuna-marenkipaistosta.
Meillä oli ihana, rento päivä. Vaihdoimme pitkästä aikaa kunnolla kuulumisia, nauroimme Manda-koiran hönöilylle ja suunnittelimme taas kerran, mitä kaikkea upeaa ja taianomaista saamme tulevaisuudessa aikaan. Oli kyllä varsinaista retroa, kun piirtelimme ketsupilla raitoja annostemme päälle ja nautimme jälkiruokaamme vaniljajäätelön kanssa.
Tällaisia kunnon kotiruokahetkiä pitäisi järjestää ystävien kanssa useamminkin – näissähän on monesti enemmän hehkua ja itua kuin noudetussa lounasruoassa.
Ensi kerrallahan Dorit voi kantaa minun luokseni vaikka 20 hengen uunipuuron. Että varmasti riittää.
-Henriikka
Kuvat: Dorit Salutskij
