Minä rakastan suomen kieltä. Rakastan sitä, kuinka se vääntyy ja kääntyy, kuinka sitä voi itse keksiä. Kuinka sanan unohtuessa tilalle voi heittää jotakin sinne päin ja tulee siitäkin huolimatta lähes aina ymmärretyksi.
Nautin siitä, kuinka sanat kuvastavat usein juuri prikulleen sitä mitä ne tarkoittavat: korista, lorista, litistä, lätistä, raakkua, vaakkua. Ja siitäkin, kun joskus sanat ovat aivan päästä kiskaistuja: rrrrrrrrrakastaa. Pidän rajusta ärrästä ja yhdestä ainoasta ässästä. Se voi suhista miten tahansa ja on silti aina S. Pidän salaisista asioista kirjainten ja sanojen välissä, joita on olemassa, vaikka väitetään, että suomea lausutaan juuri kuin kirjoitetaan. Hernekeitto, hernekkeitto.
Pidän kielen juurista, sen syntytarinasta. Pidän siitä, että sisukas kansanääni kuuluu, eikä kieli ole turhan fiini ja siloteltu. Ettei se ole sitä juuri yhtään. Pidän uhosta sanoissa, terävyydestä ja kovuudesta lauseissa. Ja toisaalta siitäkin, että välillä hempeillään huolella – kaipuuta illalla, kuunvalossa sillalla. Pidän siitä, että suomeksi on nähtävä vaivaa, jos haluaa olla romanttinen. Rrrrrrrromanttinen! Sana taklaa jo itse itsensä.
Opin melko myöhään lukemaan sujuvasti, toisella luokalla. Sen jälkeen pyöräilinkin lähes joka viikko kirjastoon ja kannoin valtavassa repussa pinoittain kirjoja kotiin. Muistan, kuinka adidas-reppuni saumat meinasivat aukeilla. Luin toisinaan niin suurella innolla, etten meinannut malttaa syödä. Vihreitä Variksia, Annoja, Tiinoja, Lasseja, Bertin päiväkirjoja, Pikku Vampyyreita, Susikoira Roita, Poliisikoira Rexejä, Viisikkoja… Luin toisinaan isoveljeni lainaamia kirjoja samassa tahdissa, kun hän sai niitä päätökseen. Oli upeaa, kun pystyi itse lukemaan. En miettinyt tiedonkeräämistä pätkääkään, mietin viihdettä: pääsin uusiin maailmoihin, nauraa hihitin ja liikutuinkin joskus.
Seitsemännellä luokalla koulussa luettiin Anna-Leena Härkösen Häräntappoase. Se oli kirja, jonka kautta tajusin jollain tavalla itseni ja maailman uudestaan. Se teki lähtemättömän vaikutuksen. Sanat soljuivat niin nokkelasti, teksti oli nerokasta. Tunteita kuvattiin tavalla, joihin lukemani lasten- ja nuortenkirjasarjat eivät olleet pystyneet. Ymmärsin kirjan kautta oikeastaan sen, miten vahvasti tunnen. Miten paljon tunteita minulla on sisälläni – sellaisiakin, joita en vielä tunnistanut. Sain alun sille, että opin sanoittamaan tunteitani.
(Parin vuoden päästä siitä luin kirjan uudestaan. Ei ollut erityisen hyvä. Sille oli kuitenkin selkeästi hetkensä.)
Häräntappoaseen jälkeen uskalsin mennä lainaamaan kirjoja aikuisten osastolta. Enkä nyt puhu mistään K18-osastosta, vaan kirjaston kaikista hyllyistä. Oli jollain tapaa huojentavaa tajuta, ettei lukuintoni ollutkaan karissut ala-asteen viimeisinä vuosina, en vaan jaksanut enää keltaisia kukkoja ja vihreitä variksia. Ymmärsin jo enemmän, halusin enemmän. Yläasteen muita vaikuttaneita teoksia olivat esimerkiksi Tiikerin lapsi (ja kaikki muut Torey Haydenin kirjat), Eikä yksikään pelastunut ja Appelsiinin tuoksu. Etsin kaunista, kuvailevaa tekstiä ja etsin yhä.
Innostukseni kirjoittamiseen kulki käsi kädessä lukemaan oppimisen rinnalla. Aloitin ensimmäisen päiväkirjani ekaluokkalaisena, ja vaikka tekstit olivat tasoa ”koulusa oli ruokana manapuuroa”, niin ne olivat silti minun. Ainekirjoituksesta ei meinannut tulla mitään, kun jutut eivät ottaneet loppuakseen. Viidesluokkalaisena kirjoitin 24-sivuisen aineen Angelican ja hänen ystäviensä pyjamajuhlista kummitustalossa. Opettaja käski lopulta minun päättämään kirjoittamiseni kesken, sillä en osannut lopettaa sitä mitenkään. Kirjoituksissani ei usein ollut päätä eikä häntää, kynä vain kirjoitti kirjoittamistaan.
Yläasteella opin jäsentelyn. Opin alut, loput ja sain hommaan järjenhiventä. Hahmottelin kirjoituksiani ajatuskartoiksi ja suhtauduin teksteihin kunnianhimoisesti. Muistan 9-luokkalaisena jännittäneeni, kun kirjoitin erään aineeni runomuotoisella lauserakenteella. En tiennyt yhtään, miten sellaiseen päätökseen suhtauduttaisiin. Sain kirjoituksesta täydet pisteet ja pääsin lukemaan sen koko luokan edessä. Oli parasta, kun aineenpalautuspäivinä osa kirjoituksista luettiin koko luokalle – halusin joka kerta päästä eteen, vaikka sitä ei tietenkään saanut silloin paljastaa, urheiluluokilla kun ei ollut varsinaisesti sellainen kaunokirjallisuuden pariin kannustava ilmapiiri. ”Eiiiiii, mä joudun lukemaan. Eiiiiiii. Onks pakko?” ja päälle teatraalisen vastentahtoinen laahustaminen eteen, vaikka piilossa rinnan alla pamppasi ylpeä sydän.
Koko yläasteen ja lukion kirjoitin päiväkirjaa niin paljon ja niin suurella tunteenpalolla, että sydämeni oli usein vähän solmussa ja oikea ranteeni jännetuppitulehduksella. Sen lisäksi avasin Livejournaliin blogin kaltaisen sivun nimeltä ”Hassunkurisin” ja julkaisin anonyymina runojani rakkausrunot.comissa. Vaikka olisin salaa tahtonut olla vasenkätinen, oikealla oli helpompi kirjoittaa paljon, kun ei sotkenut kämmensyrjäänsä musteeseen. Hamstrasin vihkoja, täytin muistikirjoja kerta toisena jälkeen täyteen. Luojan kiitos ymmärsin parin vuoden uurastuksen jälkeen, ettei jok’ikista tekstiviestiä tarvitse kirjoittaa muistiin: Enni 21.3.2002 ”Tuutko tänään meille?”, Heidi 21.3.2002 ”Ei tullu mitään läxyy. Kerron huomen mitä tehtiin.”
Viimeinen lukion äidinkielenopettajani oli niin kannustava, että viimeistään silloin ymmärsin olevani kirjoittamisessa ihan hyvä. Hyvä. Tosi hyvä. Tajusin, ettei pilkkujen paikoilla tai ylioppilaskirjoituksilla ole merkitystä sen rinnalla, miten suuret mahdollisuudet kieli itsessään elämään antaa. Miten paljon sillä voi tehdä, saada ja vaikuttaa. Miten paljon se voi tuhota ja toisaalta rakentaa.
Hain ja pääsin opiskelemaan Jyväskylän yliopistoon suomen kieltä ja kirjallisuutta. Aloitin opiskelut välivuoden jälkeen. Parin kuukauden jälkeen tajusin turhautumiseni ja vuoden opiskelun jälkeen vaihdoin alaa tajutessani, ettei kieli kiinnosta minua itseisarvollisesti. Tajusin olevani pikemminkin kiinnostunut siitä, mitä sillä voi tehdä ja kuinka se elää rinta rinnan kieltä käyttävän ihmisen kanssa. Kirjallisuuden opinnot tosin kiinnostivat, mutten halunnut siitäkään ammattia. En halunnut lukea romaaneja työkseni.
Mutta kuvitella, minusta olisi voinut valmistua äidinkielenopettaja! Kunpa olisin ollut sellainen kannustava kuin se oma viimeinen opettajani.
Kiintymykseni suomen kieleen on tuonut elämääni väistämättä myös haasteita. On vaikeampi motivoida itseään oppimaan uusia kieliä, kun kokee oman persoonansa ja koko olemisensa olevan pitkälti kiinni niissä nyansseissa, joihin suomen kielellä pystyy. Koen verbaalisen ilmaisun olevan niin suuri osa itseäni, ja esimerkiksi huumoriani, että englanniksi, ruotsiksi tai saksaksi (saati amharaksi!) olen ollut aina ainakin 10 kertaa itseäni tyhmempi.
Tämän asenteen olen onneksi saanut korjattua itseltäni viime vuosien aikana. Olen ymmärtänyt eri kielien ja niiden myötä kosketettavien kulttuurien nostavan vain eri piirteitä esiin. Olin ja olen tottunut ja tykästynyt itseeni suomeksi, mutta uudet kielet, niin kuin paikatkin, nostavat ihan uusia mahdollisuuksia löytää itsestään, muista ja ylipäänsä elämästä esiin aivan uusia puolia. Välillä huomaan palaavani taas ajatukseen ”kunpa voisin tutustua tähän tyyppiin suomeksi”, kunnes tajuan, ettei rikkaus piile aina siinä, että pystyy aina heti ja mahdollisimman helposti sukeltamaan syvään päähän.
Toinen todellinen haaste itselleni suomen kielen kanssa on mielikuvituksen ja todellisuuden rajan hälveneminen. Kun kirjoitan, meinaan toisinaan pakahtua sanoista, joita olen vasta löytänyt tai oppinut käyttämään, tai jotka juolahtavat mieleeni jostain kaukaa menneestä. Kun kirjoitan, niin kirjoitan toisinaan niin intensiivisesti, että on vaikea pysyä kiinni siinä, mikä on totta. Liioittelen, väritän, kuvittelen ja kuvailen – kirjoitan niin uppoutuneesti esimerkiksi tunteistani päiväkirjaani, etten toisinaan tiedä, kumpi muokkaa kumpaa enemmän. Kirjoitanko todella tunteistani vai kirjoitanko tunteitani? Pystynkö ikään kuin kirjoittamalla muokkaamaan sitä, mitä tunnen ja jos pystyn, johdanko omia tunteitani harhaan? Jälkikäteen päiväkirjaa lukiessani en välttämättä aina tiedä, onko tunne ollut sama jo ennen kynään tarttumista.
Tästä syystä läheiseni eivät voisi missään olosuhteissa lukea päiväkirjojani. En nimittäin ole aivan varma, onko niihin kirjoitettu asia edes todenperäistä vai jotain mieleni toisen tason maailmaa, jota luon sanoillani kirjoitushetkellä. Joskus tuntuu, että voisin helposti tulla hulluksi, kun kirjoitan. Päädyn kuitenkin aina siihen, että tulen helpommin hulluksi, jos en.
Minä rakastan suomen kieltä. Kuinka se kätkee niin suuria salaisuuksia, kuinka se kuiskii luonnon kauneutta ja kuinka se kantaa mukanaan Suomen historiaa. Minä rakastan, kuinka se muuttuu, kuinka sen annetaan muuttua. En aio asettua poikkipuuksi, vaikka tuleva sukupolvi laittaisi sen aivan uusiksi. Kielihän kehittyy aina niin, että se palvelee paremmin. Kieli on ihmistä varten, ei toisinpäin.
Toivon, etten milloinkaan unohda, miten mukavalta m-kirjan tuntuu huulilla, kun tavataan marjapiirakkaa, ja miten suloisesti sisiliskon ässä suhahtaa. Ja kyllä minä toivon, että jos vanhukseksi asti pääsen, niin sanavarastoni on kasvanut niin suureksi, ja verbaaliset ja nonverbaaliset kielelliset kykyni hiotuneet niin kelvollisiksi, että pystyn helposti ilmaisemaan vanhainkodin nuorille ja päteville likoille ja pojille, miltä milloinkin tuntuu. (Sillä sehän on turha toivo, että he ymmärtäisivät kaunokirjaimiani, kun nykyiset 15-kesäisetkään eivät.)
Ja kun he sitten ovat tarjoilleet iltapäiväkahvin, niin minä vain keinuttelen kiikkutuolissani ja luen kaikki kirjat, joita en koskaan ehtinyt lukea. Imen itseeni kaiken kielellisen taidon ja kauneuden, jota ilman olen joutunut elämään. Ja kirjoitan kaiken päätteeksi sen novellikokoelman, kun on vihdoinkin riittävästi elämänkokemusta, josta ammentaa. Eikä pelkoa siitä, että todelliset tunteeni paljastuisivat tekstini kautta, sillä pianhan siitä minun päiväkirjanikin jäävät seuraavien sukupolvien ihmeteltäviksi ja kauhisteltaviksi. Minun mieleni toisen tason maailma.
-Henriikka
