Hämmentävimmät kuvat Instagram-historiassani

kommentoi
–
randomTags:

Liityin Instagramiin neljä vuotta sitten, syksyllä 2013. Muistan miten jännityksissäni ja innoissani olin. Hankin älypuhelimen huomattavan paljon muita myöhemmin, joten myös Instaan rantauduin verrattain myöhään.

Tuuttasin tietysti tilin täyteen melko harkitsemattomia puhelinkuvia. Pitkäänhän Instagram olikin monelle bloggaajalle nimenomaan ”pääsy kulisseihin”, behind the scenes -materiaalia varsinaisista blogikuvista.

Lähiviikkoina vanhoista IG-kuvistaan ovat kirjoittaneet ainakin Arttu, Sara ja Annika. Heitän soppaan oman historiani huvittavimmat ja hämmentävimmät kuvat. Olkaa hyvä!

Artsua sen olla piti. Kuvateksti on kyllä kokonaisuuden noloin.

Ja näyttää maanantailta! Herttainen etenkin tuo nuhjuinen, vanha kakkupala.

SkiExpo-messuilla marraskuussa 2013. Jonnet ja mä.

Älä hyvä ihminen lähde vaeltamaan duffel-kassin kanssa.

Kiva sommittelu. Kivat rutut.

Olen taatunvarma, että filtteri on Hudson!

Tämä kuva huutaa: minulla ei ollut laittaa mitään kunnollista kuvaa instagramiin, mutta halusin silti laittaa jotain.

Kiva poju, kiva kukkakimppulajitelma, kiva tarra.

Koko kuva hohkaa mandariinin väreissä.

Oikeinkirjoitus on ääliöille. Kirppitorit rulaa!

Taisin olla kyllästynyt Jannen naamaan?

Harkitun ja asetellun näköinen vaatekuva. NOT.

Huokuuko kuvasta, että meillä oli ihanaa, rentoa, hauskaa?

—

Moni seuraaja haikailee menneisiin vuosiin ja aidompiin kuviin. Joskus kyllä tuntuu, että aika on kullannut muistot. Itselläni näitä katsoessani ensimmäinen ajatus on, että miten kukaan on voinut näistä joskus ilahtua? Toisena tulee tietysti ilo siitä, että valokuvataidot ovat todella parantuneet.

Aitouden puolesta liputan kyllä ehdottomasti. Mutta monet näistäkin tilanteista ovat vielä melko kirkkaina mielessä, ja tiedän niiden olleen oikeasti paljon kauniimpia tai vaikka valoisampia kuin näissä kuvissa. Valokuvaustaitojen kehittyessä on oikeasti mahdollista tallentaa tilanteita sellaisina kuin ne ovat. Ja monethan näistä vanhoista eivät ole tilanteita ollenkaan: kuva lampusta, kuva jalasta, kuva kädestä…

Muutos on pysyvää, enkä aio seistä tiellä. Saa nähdä miten makeasti nauran neljän vuoden päästä nykyisille kuvilleni.

-Henriikka

Ps. Idalle tuhannesti sydämiä siitä, että kuvien perusteella hän on tukenut minua niin hyvinä kuin huonoina instahetkinä.

Vuoden ensimmäiset pikkujoulut

8
–
astiat, ruoka ja juoma, sisko, yhteistyöTags: ,

Kaupallinen yhteistyö: Earth Control & Asennemedia

Vietimme eilen vuoden ensimmäisiä pikkujouluja. Hauskinta oli, että ne pidettiin puolen tunnin varoitusajalla.

”Moi. Tuutko meille juomaan glögiä ja herkuttelemaan vähän? Olis kiva nähdä”, soitin siskolleni. Hän saapui paikalle lähes seuraavalla raitiovaunulla.

Ajattelen koko ajan mielessäni sanaa ”pikkujoulupäiväkahvit”, vaikka kahvin sijasta tarjolla olikin glögiä. Glögin rinnalle mantelia ja rusinoita, mandariineja, siemennäkkäriä, brietä ja avokadoa. Ihan tosi simppelisti. Pöydän kruununa lakritsitaatelit, joihin olen aivan koukussa.

Pikkujoulut olivat vuoden ensimmäiset, enkä tiedä onko sellaisia tulossakaan, jos en itse aio järjestää lisää (totta kai aion!) Glögimukillisetkin olivat Roosaliinan ja Jannen vuoden ensimmäiset, ja kyllä niistä nautittiinkin. Ja ihanaa, mandariinikausi. Murhekäyrät lähtevät tasaiseen laskuun samaa tahtia, kun mandariinien maku paranee.

Mutta niistä pikkujoulupöydän kruunanneista lakutaateleista vielä vähän: lakritsimaustetut taatelit ovat Earth Controlin uutuus. Olen ostanut pusseja jo muutamalle ystävälleni ja koukuttanut makuun yhtä monta. Taatelin ja lakun yhdistelmä on ihan taivaallinen!

Lakumausteen ja taatelin lisäksi tuotteissa on vain auringonkukkaöljyä. Lakritsisten lisäksi myynnissä on myös kaakaokuorrutteisia taateleita ja jouluksi myyntiin tulevat myös kanelitaatelit.

Ostan ihan taatusti tuleviin pikkujoulupöytiin vähintään näitä lakuversioita.

Rakastan tätä yllä olevaa kuvaa! Kaksi rakasta ihmistä nauramassa sydämen kyllyydestä. Spottaa myös mandariini, jonka karsin tarjoilupöydästä liian vähäisen kypsyysasteen vuoksi.

Meidän spontaanit päiväpikkujoulut kestivät pari tuntia. Kun ovi pamahti kiinni sisaren lähdettyä, iski päälle se stressi, josta eilen kirjoitin. No mutta itse herkkuhetken ajan kaikki oli hyvin, kaikki oli mysigt. Ja onneksi glögiä sai litkiä vielä pitkin päivää, ja pöydän riipiäisiä riitti. Voi, kultainen joulunalusaika.

       On totta tosiaan ensimmäinen vuosi, kun minulla ei ole firman pikkujouluja. Mutta teenkin juuri nyt aamutuimaan päätöksen, että pidän itse itselleni firman pikkujoulut. Yksi päivä, tai vähintään puolikas, töistä vapaaksi ja jotain ihanaa ohjelmaa. Ehkä nukun pitkät unet tai käyn vaikka keilaamassa. (Nyt alkoi naurattaa ajatus minusta yksin keilaamassa keilakengät jalassa, cocktail-sateenvarjolla koristeltu drinkki kädessä.)

Mutta nyt kun tarkemmin mietin, niin kyllä pikkujouluajatuksia on ollut ilmoilla vaikka kenen kanssa. Nyt pitäisi vaan lyödä päiviä kalenteriin ja ottaa ilo irti tulevasta kaudesta.

Ihanaa viikkoa.

-Henriikka

Stressi.

8
–
elämä, oma tyyli

Yhtäkkiä se iski – lamauttava, typerä sunnuntaistressi. Pelko siitä, ettei saa kaikkea valmiiksi, ettei pysty kaikkeen, ettei onnistu. Pelko, ettei riitä.

Jo eilen se hiipi ajatuksiin. Parin rennon päivän jälkeen avasin vielä ennen nukkumaanmenoa kalenterin katsoakseni, miltä se näyttää tulevina päivinä. Olin merkinnyt sunnuntain, siis tämän päivän, työpäiväksi.

Ja tänään en saanut kaikkea (puoltakaan) valmiiksi siinä aikataulussa, kun olin ajatellut. Stressi löi kunnolla päälle ja söi puolet tehoista. Hetken pyöriskeltyäni oli parempi lähteä hetkeksi ulos.

Kävelimme rauhassa. Ilta pimeni. Haimme kahvit suosikkikahvilastani, ja minulla lienee kahvilanpitäjän kanssa jo telepaattinen yhteys, sillä juuri tänään hän ymmärsi ehdottaa: ”Otatko kahvin kanssa vielä ekstrakonvehdin?”

Pysähdyin välillä ja yritin vetää keuhkoihin mahdollisimman paljon happea. Tuntui, ettei se onnistunut liikkeessä. On outoa, kun stressitasojen ollessa korkealla, tuntuu ettei ilmaa yksinkertaisesti mene keuhkoihin yhtä paljon kuin yleensä.

Ulkona oli kamalan kylmä, vaikka olin merinovillapaidassa. Kietouduin huiviini, kun tuuli tuiversi sisään kauluksesta, lahkeista ja hihansuista.

Tämä on juuri sellaista stressiä, joka ajaa pitkittyneenä uupumukseen. Ärsyttää tajuta se. Juuri sellaista stressiä, jota ei kenenkään, saati 26-vuotiaan, kuuluisi tuntea.

Kenenkään henki ei ole kyseessä, stressi ei ole kenenkään muun kuin itseni aiheuttamaa. Itse olen omat tavoitteeni asettanut, itsepä yritän olla ja tehdä kaikkea kaikille koko ajan.

    Tämä ei ole stressiä, jota sairaanhoitaja tai vaikka kätilö tuntee, kun joutuu tekemään liian paljon töitä ilman, että voi vaikuttaa asiaan. Tai stressiä, jota joku tuntee yt:eiden alla, kun työpaikka on vaarassa ja lapset elätettävänä.

Minun stressini on hyväosaisen kitinää, omien voimavarojen yliarviointia ja optimistista ajanhallintaa. Luuloa siitä, etten tarvitse viikkoon vapaapäiviä.

Voin osoittaa itse itseäni sormella ja syytellä. Vaan tuskinpa se sama armottomuus ja vaativuus itseään kohtaan toimii edelleenkään.

-Henriikka

1 … 183 184 185 186 187 188 189 … 818