Joskus menettäisin hermoni, nyt hymyilen salaa

1
–
kaverit, matkustusTags: ,

Istun kämäsessä, mutta tunnelmallisessa berliiniläisessä kuppilassa, jossa tuoksuu vanha, penkkeihin tarttunut tupakka ja hyllyillä liian pitkään odottaneet viinit. Tilasin turvallisesti vihreän teen sitruunalla ja istuin hetkeksi kirjoittamaan, ennen kuin siirryn seuraavaan kortteliin illalliselle. Tapasin aamiaisella iloisen, paikallisen naisen, joka suositteli kyseistä ravintolaa ja tein varauksen samantien.

Puhelimessa varausta tekevä henkilö kysyi: ”It was Alexander, right?” Naurahdin ja totesin, että eikun ihan Henriikka vaan. Saa nähdä millaista henkilöä hän odottaa.

Kuvissa kanssani poseeraa Florinn – berliiniläinen kolmekymppinen, joka kirjoittaa kestävään kehitykseen keskittyvää heads up! -nettilehteä ja kenet myös tapasin ensi kerran tänään. Osallistuin Green Berlin -kierrokselle, ja Florinn oli oppaanani koko iltapäivän. Yhtäkkiä neljä tuntia oli taas hujahtanut paikallisia kosmetiikkaputiikkeja, ruokakauppoja, toreja ja kivijalkakauppoja kiertäen.

Luulenpa, että parasta oli kuitenkin minun ja oppaani kemiat. Elämä yllättää niin usein ja niin puun takaa. Keskustelumme kulkivat maailman lempipaikoista kauniisiin romansseihin ja virtsatientulehdusten kautta takaisin reaalimaailmaan.

Viimeisen virallisen pysähdyspaikkamme jälkeen päätimme ottaa muutaman selfiet muistoksi, jolloin Florinn sanoi: ”Hei mä tsekkasin sun blogista, että säkin pystyt tekemään Michael Jackson -nenän!”

Kun olin lopettanut nauruni, imaisimme nenät hetkeksi suppuun ja otimme kuvan, jonka jälkeen nauroimme taas.

Äsken melkein pelkäsin, kun kävelin suorinta reittiä, pimeitä sivupolkuja pitkin perille. Mutta nyt kämäsen kahvilan lämmössä tuntuu mukavalta. Kaiuttimista tulee Cyndi Lauperin Time after time -biisin cover vähän liian venyvästi ja latautuneesti esitettynä. Naapuripöydän nuhainen mies sytutti tupakan, mistä yritän olla välittämättä, sillä tämähän on hyvänen aika Berliini. Ihmettelen kyllä, miksei hän niistä. On omituista kuulla, mitä hänen nenässään tapahtuu. Joskus menettäisin hermoni, nyt hymyilen salaa ja kätken sen punaiseen hihaani.

Teeni on loppu, ja illallisaika lähestyy. Ei ole lainkaan nälkä, mutta ehkä hypin pihalla muutaman haarahypyn, niin taas mahtuu.

-Henriikka

Matka on osa Nordic TB:n #citybreakgermany-kampanjaa

Olisipa elämä kuin Megazone

6
–
elämä

Pelasin eilen elämäni ensimmäistä kertaa laser-sotaa. Olimme viettämässä siskoni synttäreitä hänen kauniin ja komean kaveriporukkansa kanssa Salmisaaren Megazonessa.

Ai että se oli kivaa! Olin yrittänyt keksiä tekosyitä, ettei tarvitsisi mennä. Paineensietokykyni ja kilpailuhenkisyyteni tasapaino on niin kehno ja kieroutunut (siis ihan oikeasti), että pelkäsin saavani sydänkohtauksen.

Roosaliina ei kuitenkaan luovuttanut:

H: ”Asteikolla 4–10 kuinka tärkeää sulle on, että tuun?”
R: ”10.”
H: ”No pahus. Raahaatko mut sitten kentältä pois, jos en vaan kestä sitä painetta?”
R: ”Raahaan.”

Siellä sitä sitten oltiin. Lähdettiin laserliivit päällä, laser-asetta täysin voimin puristaen beissiltä taistoon.

Yhtäkkiä summerin soidessa olin tunnin kuin uudessa maailmassa. Hypin, vaanin ja hyökkäsin. Ammuin laseria ja punoin juonia. Pysyttelin selkä seinää vasten ja tulitin yllättäen nurkan takaa. Liittoudun Roosaliinan kanssa ja tuhosin vastustajien beissin. En ole varmaan koskaan hikoillut yhtä paljon, enkä todellakaan muistanut mitään mustan valotilan ulkopuolisesta maailmasta. Olin täysin peloton, intoa ja tunnetta täynnä.

(Meidän jengi voitti molemmat pelit. Mutta se on tietysti epäolennaista. Parastahan on reilu kilpa ja kivat kaverit…)

—

Jälkikäteen mietin ajatusmaailmalleni ominaisella aasinsillalla, miten Megazone-jännityksen voi skaalata melko helposti moneen, lähes kaikkeen, mitä teen elämässäni. Mutisen, vaikeroin henkisesti ja jännitän etukäteen, vaikka sydämessäni tiedän aikovani kuitenkin yrittää. Ja sitten kun yritän, hyppään hommaan samantien täysillä kiinni ja nautin joka hetkestä.

Oi miksi miksi minun pitää siis käydä tuo vaikerointivaihe läpi? Enkö vaan voisi tarttua uuteen ja kiinnostavaan, vaikka vähän jännittäväänkin, heti sata lasissa?

Voisin ottaa käyttöön sellaisen henkisen välineen, että kuvittelisin summerin soivan. Summerin äänestä lähtisi peloton ykkösvaihde päälle. Toimisikohan?

-Henriikka

Ps. Kuvat eivät nyt aivan tue Megazone-ajatusta, mutta niissä on kuitenkin samaa intoa mukana. Tyttöjen päivän toinen aktiviteetti laserhommien lisäksi oli retkeily Liesjärven kansallispuistossa, jossa Eeva taas ikuisti unelmakuvia.

Kuvat: Eeva Mäkinen

Julisteet ja taulut: vaikeinta ja ihaninta sisustuksessa

8
–
sisustus, taide, yhteistyöTags: ,

Kaupallinen yhteistyö: Desenio & Asennemedia

Pahinta ja parasta sisustuksessa: taulujen laittaminen seinälle.

Siinä missä sohvapöydän lykkää paikoilleen ja vaihtaa jälkiä jättämättä, jättää taulu yleensä reiän seinään. Sen vuoksi meidänkin kotimme lattialistan rajaa ovat kaunistaneet jo pian pari vuotta seiniin nojaavat taulu- ja taiderykelmät.

Rakastan kuitenkin taidetta nimenomaan seinällä, tai niille muuten mietityillä paikoilla, ja vihdoin on tullut aika löytää tauluille paikkansa. Tilanne on jo nyt siinä pisteessä, että taideteokset ja julisteet löytyvät, ja ystäviltä on lainassa iskuporakone ja rakenneilmaisin. En malta odottaa.

Tykkään taiteesta kaikissa sen muodoissaan ja yhdistän mieluusti seinille sekä julisteita että ”alkuperäisiä” taideteoksia. Viime viikolla löysin eräästä lehdestä kuvan, jonka leikkasin irti. Se oli niin upea, että se on varmaan pakko kehystää.

Taiteen hankkiminen on minulle huomattavasti helpompaa ja mieleisempää kuin teosten kehystys. Pari viikkoa sitten otin kuitenkin itseäni niskasta kiinni, mittasin Jannen kanssa kaikki kehystystä kaipaavat työt ja tilasin ison satsin kultaisia, puisia, mustia ja metallisia kehyksiä Deseniosta. Mietimme jokaisen työn kohdalla erikseen, minkä väriset kehykset toimisivat parhaiten.

Kaikilla töillä on nyt kehyksensä ja ylimmässä kuvassa näkyy, kun mallaan töitä kehyksiin. Tämä on kokonaisuudessaan valtava, mutta niin palkitseva projekti.

Kehystystään odottaneiden teosten rinnalle tilasin vielä julisteita ja niille sopivat kehykset. Olin ihan jännityksissäni, kun rullasin julisteet toimitustuubistaan ulos: on aina ihan eri asia nähdä asiat livenä kuin kuvassa.

Kahdessa ylemmässä kuvassa näkyy mustavalkoinen Whisper ja kirjoituksen toisessa kuvassa erottuvat selkeimmin Artichoke ja White Mountain.

Suunnittelen sänkymme päälle isokokoista taiderykelmää, jossa sulassa solussa olisivat niin isovanhempien perintötaulut kuin modernit, kehystetyt julisteet. Kontrastit ovat niin sisustuksessa kuin vaatetyylissäkin minua eniten kiehtova asia, ja usein uusi ja vanha toimivat parhaiten onnellisessa, sopivan harkitussa sekamelskassa.

Kaikille oman elämänsä sisustajille ja taidekeräilijöille yllätys loppuun: Koodilla AAMUKAHVILLA25 saa 25 % alennusta kaikista Desenion julisteista, lukuun ottamatta handpicked-merkittyjä julisteita. Tarjous on voimassa kolme päivää, 10.–12.10.

Oma taideprojektimme etenee (jesjesjes!) ja tulen kirjoittamaan ja kuvaamaan valmiin lopputuloksen, kunhan iskuporakone on ensin tehnyt tehtävänsä. Janne on antanut minulle taulujen asettelun suhteen vapaat kädet ja mielen, mutta haluan antaa ajatusteni jantua vielä hetken, ennen kuin lykin kaikki seinään. Eivätkä taulut näköjään näytä yhtään hassumalta tuossa lipaston päälläkään.

Iloa ja inspiraatiota sateiseen tiistaihin!

-Henriikka

Teosten taiteilijat: Suvi Sysi, Sanna Turunen, Tiitus Petäjäniemi, Monika Weiss, Jenni Emilia

1 … 190 191 192 193 194 195 196 … 818