Asioita jotka tuntuvat noloilta, vaikka eivät oikeastaan ole

Kun leipoo kirsikkapiirakan ja syö sen vimmaisesti pala palalta kahdessa päivässä.

Kun tulee niin nälkäisenä kotiin, ettei edes riisu takkiaan tai kenkiään, vaan jää eteiseen syömään juuri kaupasta ostamiaan ruokia.

Kun yliarvioi omat voimansa ja kävelee kotoa bussiasemalle rinkan, duffel-bagin ja repun kanssa otsasuoni pullistellen, kokovartalohiessä. (Ja piiloutuu tuttujen vastaan tullessa rinkan taakse, etteivät he näkisi, että nenästäsi valuu pisaroita.)

Kun sitten jotenkin onnistuu pääsemään perille, istuu Onnibussiin ja tajuaa liimautuvansa lyhyissä sortseissa tiukasti kiinni tekonahkapenkkiin.

Kun tapaa uusia ihmisiä ja saa heiltä kyydin kotiin, mutta rättiväsyneenä nukahtaa takapenkille ja tuhisee siihen saakka, että kuski herättää lempeästi: ”Takapenkin unikeko, tässä olisi sun pysäkki…”

Kyllä. Kaikki tapahtuneet itselleni tällä viikolla.

Mutta pitää muistaa, että lopulta juuri mikään muu ei ole noloa kuin huono käytös.
Iloa viikonloppuun!

-Henriikka

Mitä opiskella, jos ei halua olla tyhmä?

Pahin pelkoni yrittäjäksi jäämisessä oli ja on, että en enää kehity. Että jään tieto- ja taitotasoltani tällaiseksi kuin nyt olen, kun en ole enää osa keskustelevaa ja sopivan haastavaa työyhteisöä. Oman osaamisen kanssa pyristelee hetken, mutta pidemmän päälle kannattaa hakeutua itseään fiksumpien ja erityisesti itsestään poikkeavien ihmisten seuraan. Silloin yleensä oppii eniten.

Tiedän, ettei pelkoni ole kovin realistinen. Tapaanhan arjessani koko ajan erilaisia ihmisiä, olen mukana erilaisissa ja entistä monipuolisemmissa työ- ja blogiprojekteissa, seuraan mediaa, luen ja pyrin pitämään aistit auki uudelle. Huomaan kuitenkin, että esimerkiksi ajankohtaisista asioista tulee keskusteltua huomattavan paljon vähemmän, kun ei ole kollegoita ympärillä viittä päivää viikossa. Lisäksi blogihommissakin tai esimerkiksi omassa ystäväporukassa on usein ympäröity samanhenkisillä ihmisillä, mikä jo sinänsä kaventaa keskustelun monipuolisuutta. Tulee hahmotettua vähemmän näkökulmia, jos kukaan ei ympärillä argumentoi vastaan tai eri tavalla.

Haluaisin opiskella. En uskonut sanovani tätä vielä pitkään aikaan, mutta näin se vain on. En haluaisi opiskella valmistumista varten, en tutkinnon saamista varten, en tutkimuksen tekemistä varten, vaan yksinkertaisesti oppiakseni lisää.

Opiskelun ei tarvitsisi olla perinteistä yliopisto- tai ammattikorkeakouluopiskelua, mutta jonkunlaista systemaattisuutta ja seuraa kaipaisin. En usko itseeni riittävästi, että pystyisin aloittamaan jokaisen päiväni yksin kirjatankkauksella tai katsomalla luentoja Youtubesta.

Mikä ala kiinnostaa? Lähinnä kiinnostaa kaikki.

Sattumanvaraisesti lueteltuna opiskelisin mieluusti sosiaalipsykologiaa, kirjallisuutta, puheviestintää, metsätiedettä, kauppatiedettä, sosiaali- ja kulttuuriantropologiaa, kehitysmaatutkimusta ja käytännöllistä filosofiaa. Futurismi on myös salainen kiinnostuksenkohteeni, vaikken tiedä onko siihen mitään opinhaaraa oikeasti edes olemassa.

Haluaisin myös sellaisen peruskattauksen liikuntaa, fysioterapiaa ja terveystieteitä, että ymmärtäisin ihmistä ja ihmisen kehoa paremmin. Sen lisäksi haluaisin käydä uudestaan lukiokurssit vähintään historiasta, yhteiskuntaopista, biologiasta, maantieteestä ja uskonnosta ja kirjoittaa joskus lyhyen venäjän.

(Voi, miten monta alaa ja asiaa taatusti unohdan!)

Tiedän, ettei tehokkainta oppimista itselleni ole sellainen perinteinen massaluentomeininki. Kaipaan niiden rinnalle omitoimiopiskelua ja kirja- ja keskustelupiirejä. Olen myös oppinut monista asioista ihan vain satunnaisissa seminaareissa, joihin on saanut mennä kuuntelemaan ilman tietoa tulevista tenteistä. Rakastan esimerkiksi futuristien luentoja. Ne ovat lähes aina supermielenkiintoisia. Tentit taitavat ylipäänsä lamauttaa pitkäaikaista oppimistani aika lailla.

En halua kiirehtiä tai taltuttaa oppimisintoani ensi metreillä, vaan tarttua oppimishaasteisiin pala kerrallaan. Sitä paitsi voi olla, että otan nyt vielä jonkun aikaa rauhassa, kun täyspäiväistä yrittäjyyttäkin on takana vasta puolisen vuotta ja tässä paljon opittavaa.

Tänä syksynä olen kuitenkin päättänyt aloittaa ainakin venäjän kielen opinnot aivan alkeista. Olen katsellut sopivia kursseja kansalaisopistoilta ja muilta vastaavilta tahoilta ja luulen pääseväni niiden avulla hyvin uuden kielen oppipolun alkuun.

Mutta kuulisin mieluusti teiltä vastauksia valtavan laajaan kysymykseen: miten te opitte ja kehitytte parhaiten?

Luetteko kirjoja, seuraatteko tiettyjä medioita, opiskeletteko koulussa tai kursseilla, käyttekö kirja- tai keskustelupiireissä, ehkä seminaareissa tai muissa tilaisuuksissa? Hakeudutteko oppineiden seuraan vai opitteko itse opettamalla ja ottamalla selvää? Mikä on oppimisenne salaisuus? Etsittekö illanistujaisistakin ihmisiä, joilla on uutta annettavaa vai löydättekö itsenne vahingossa uutta synnyttävien tai vanhaa syventävien asioiden ääreltä?

Olen itse vähän kyllästynyt sellaiseen ajattelumalliin, että ihminen oppii vain yliopistossa, vain professoreja kuunnellen ja on tuore tutkintopaperi kädessä viisaimmillaan. Tai että kirjat perinteisessä muodossaan olisi paras ja ainoa opinlähde.

Näin laaja aihe tänään. Minunkin pääni meni omista ajatuksistani sekaisin.

A well-read woman is a dangerous creature.
-Lisa Kleypas

-Henriikka

Ps. Lue myös toukokuun jutut:
Maailman koomisin YO-todistus
Opiskelupaikkojen hakuhistoriani

Hetken mielijohteen Pulp Fiction -teemailta

Hetken mielijohteen idea pääsi heti kokeiluun, kun päätimme eilen Bean kanssa tehdä jotain spesiaalia kesän kunniaksi.

Olin kirjoittanut kesälistalleni haluavani nähdä Pulp Fiction -elokuvan pitkästä, pitkästä aikaa ja vedimme homman sopivasti överiksi: ostimme halvat peruukit, maalasimme huulet ja sonnustauduimme mustaan. Jopa kaulakorut ja tanssiliikkeet olivat teemanmukaiset.

Elokuvan hengen mukaisesti leivoimme amerikkalaista kirsikkapiirakkaa – vaikka se meneekin vähän Twin Peaksin reviirille. Pulp Fictioniassa kun puhutaan ainoastaan sitruunapiirakasta ja mustikkapannukakuista. Ja viiden dollarin vaniljapirtelöstä, jota olen himoinnut tänään koko päivän.

Olin nähnyt elokuvan viimeksi 12 vuotta sitten, alaikäisenä. Isoveljeni kuuli silloin minun katsoneen sen, kanteli äidilleni, ja sain kolme päivää kotiarestia. Silloin K18-merkitty oli nyt K15. Kärsin siis taannoin turhaan.

Tosin ymmärrän arestituomion nyt hyvin. Elokuvahan on aivan järkyttävä! Siis äärimmäisen hyvä, mutta silti. Dialogi on nerokasta, kuvat ja kohtaukset usein henkeänsalpaavan hyviä. Mutta verta ja aivoa siellä sun täällä, laukauksia tuhannesti enemmän kuin suudelmia ja huumettakin koko Hollannille.

Muistan silloin 12 vuotta sitten ajatelleeni, ettei elokuvassa ollut mitään ihmeellistä, enkä voinut ymmärtää ikärajaa. Paljon melua tyhjästä. Nyt katsoin puoli elokuvaa käden takaa kurkkien, odottaen tulevaa piinaa tai hyökkäystä.

Tosin nyt voisin katsoa elokuvan uudestaan, kun muistaisin, koska tarvitsee pelätä henkihieverissä ja koska voi nauttia sydän levossa.

Elokuva loppui yhdeltä yöllä ja hipsimme vielä Helsingin kaduille ottamaan muutaman kuvan muistoksi. Twistasimme ja mietin, miten sopivan kahelin kaverin olenkaan saanut rinnalleni. Twistasimme lisää.

En nähnyt painajaisia, en saanut keneltäkään kotiarestia. Kerrassaan menestyksekäs ilta.

-Henriikka