Kesät on kyllä aina yhtä vetistelyä. Onhan se hienoa, mutta kyllä se myös rasittaa. Koko ajan pitää ihan yhtäkkiä olla haukkomassa henkeä, tirauttamassa ja kulkea henki salpautuneena. Valon myötä näihin muutamaan kuukauteen saadaan Suomessa säästä riippumatta tiivistettyä sellainen tunnelma, etten ole missään maailman kolkassa kokenut koskaan mitään vastaavaa.
Muistan, kuinka joskus teineinä katsoimme iltamyöhällä vanhempien olohuoneen telkkarista kaveriporukalla Lord of Dogtownin. Elokuvan loputtua olimme nostalgisessa skeitti- ja nuorisojengiläishuumassa (tiedäthän ilmiön, että esim. tanssileffan jälkeen luulet, että olet oppinut tanssimaan katsomalla).
Lähdimme lyhyissä sortseissa ja huppareissa pyöräilemään vauhkona asuinalueella kuin mikäkin jengi. Kaikkialla oli valoisaa, vaikka oli yli keskiyön. Ilmassa tuoksui kesä, eikä paljailla reisillä ollut lainkaan kylmä, mutta hupparikaan ei ollut liian kuuma. Muistelen usein tuota yötä ja hetkeä, kun haluan saada hetkessä mieleeni, mitä Suomen kesä on parhaimmillaan.
Nämä kuvat ovat launtaiyöltä. Kello on noin yksi yöllä. Olimme saapuneet autolla Kolille, Vaarinkallion vuokramökille, jossa muut jo odottivat. Seuraavana päivänä oli Jukolan viestin aika. Sauna oli lämmitetty ja maanittelin parhaalla osaamisellani muitakin tyttöjä uimaan. Onneksi Elina ja Veera taipuivat paineen alla.
Tunnen ehkä oloni kaikkein suomalaisimmaksi, kun saan uida järvessä. Kahlaan rauhallisesti veteen, laskeudun portaita tai hyppään pommilla laiturin päästä – kaikki käy. Vesi on aina vähän (tai paljon) liian kylmää ja laittaa veren liikkeelle. Rannalla pyyhkeessä voi hytistä hetken rauhassa, ennen kuin hipsii takaisin saunaan. Varpaissa ja sormissa kihelmöi, järvi seisoo kauniina ja tyynenä.
Parhaita asioita kesässä. Korjaan – parhaita asioita elämässä.
-Henriikka
Suurin osa kuvista: Elina / Endorfiinikoukussa
