Salvador Dalin ihmeellisessä kotitalossa

Kaupallinen yhteistyö: Nordic TB & Catalan Tourist Board

Salvador Dali syntyi 11.toukokuuta 1904. Häntä kutsuttiin taidemaalariksi, kuvanveistäjäksi ja elokuvakäsikirjoittajaksi, mutta minusta hän oli ennen kaikkea ylitsepursuavan luova, kaheli nero.

Kun toukokuussa vierailin Kataloniassa, pääsin vierailemaan myös Dalin kotitalossa. Se oli lomani varma kohokohta.

Kaikki se ihana outous, kaikki ne yksityiskohdat. Kaikki oli jätetty entiselleen, ja vaikka paikka on avattu vierailukohteeksi, niin sisällä tulee jännällä tavalla kieletty olo. Kuin ei aivan saisi hiippailla kodissa, ei katsoa ympärilleen kuin vikkelästi vain. Taiteilijan olemus on kaikkialla vahvasti läsnä.

Dalin talo sijaitsee Kataloniassa, pienessä kalastajakylässä nimeltä Cadaqués. Tai tarkemmin sanottuna Cadaquésin kyljessä, vielä pienemmässä Portlligatissa. Paikkaan pääsee reilussa parissa tunnissa Barcelonasta, kunhan jaksaa autoilla Costa Bravan rannikon kauniita, mutta kiemurtelevia vuoristoteitä ylös ja alas.

Dali on vahva myös muualla Cadaquésissa. Tuntuu hullulta ajatella, että hän käveli noita samoja teitä. Hän oli se outolintu, joka kulki helteessä valtava toppatakki päällä ja joka rakensi mielettömiä huoneita venäläissyntyisellä vaimolleen Galalle eli Elena Diakonovalle.

En voi edes kuvitella, kuinka paljon Dalin talossa pelottaisi nukkua yksin. Huoneet, huonekalut, sisustus ja pienesineet ovat samaan aikaan niin hurjia ja kiehtovia, että jokaista tekisi mieli toljottaa tuntikausia.

Seinällä lintuhäkin vieressä riippuu pienenpieni torakanhäkki. Pitäähän sillekin oma paikka löytyä. Vanhan antiikkiesineen vieressä saattaa olla pinkki, muovinen mainostaulu.

Huoneita kiertäessä tuli olo, että Dali olisi ymmärtänyt hyvin oudot kirppislöytöni.

Taloon päästetään vierailijoita vain vähän kerrallaan, joten etukäteisvaraus on välttämätön. Lippu pitää lunastaa viimeistään puoli tuntia ennen kierroksen alkua tai menettää lipun ja varausmaksun. Pääsymaksu on noin 10 euroa.

Vaikka omasta mielestäni parhaat palat olivat rakennuksen sisätiloissa, riittää ulkonakin nähtävää. Surrealismin mestari on laittanut parastaan ja laajentanut laajentamistaan vanhalta rouvalta hankkimaansa kotia. Epätavallinen koti on aivan yhtä outo kuin Dali itse.

Pihamaalla tönöttää munankuoriveistos, jonne vierailijat kiipeävät sisään poseeraamaan. Ylhäältä rinteeltä löytyy Dalin valtava kierrätysihmisveistos, ja kaunis maisema laskeutuu merelle.

Salvador ehti kuolla juuri ennen kuin minä synnyin, joten en päässyt ihme ja kumma itse tapaamaan neroa kummajaista. Ehkä hyvä niin. Useiden tarinoiden mukaan hän oli nimittäin sairaan rasittava jätkä. Lahjakkuuden määrä on kuitenkin ollut käsittämätön, ja poistuin porrasmaisemasta rakennuksesta paljon uusia ajatuksia mielessäni. Kuvitella, että jonkun ihmisen elämäntapa voi olla tuollainen taideteos!

Costa Bravassa ja Cadaquésissa riittää paljon muutakin nähtävää, joita kokoan toiseen Katalonia-kirjoitukseen myöhemmin. Dali-museo minun on itsekin koettava toisella kertaa.

Onneksi Kataloniassa on niin hyvää ruokaa, että se jo itsessään on hyvä syy palata.

-Henriikka

Teki mieli halata. Mutta en sitten tohtinut.

Erityisen svengaava päivä takana. Voi kunpa voisin lähettää teille kaikille sen tunteen, mikä minulla on nyt. Hymyilyttää ilman syytä, kesä kutittaa vatsassa, ja aurinko laskee, minkä vuoksi vastapäinen talo hohkaa vaaleanpunaisena. Fiilis on näin erinomainen vajaa 15 päivää vuodessa. Tietysti toivon, että teillä on jo valmiiksi tällainen olo.

En tiedä mikä on syytä ja mikä seurausta. Kävelin illalla Hietaniemen Kauppahallista ostetun raparperijäätelön kanssa vakiokahvilani ohi ja päätin hakea kupillisen mukaan. Myyjä kaatoi tuttuun tapaan kahvia reilusti pahvimukiin ja totesi: ”Tänään sun ei tarvitse maksaa mitään.”

Teki mieli halata. Mutta en sitten tohtinut.

On sellainen olo, että tekisi mieli varata kalenteri täyteen kesäseikkailuja. Tapasin iltapäivällä viime kesältä tuttua ystävää ja suunnittelimme jo uutta kesäreissua samalla porukalla. Lähes koko lähi- ja ystäväpiirini on ilmoittanut halukkuutensa telttailla kanssani kesällä, joten minun ei tarvitse kuin pitää teltta kainalossa ja toivoa sopivaa säätä.

Tuntuu, että maailma lymyilee leveintä hymyään, nauraa suorastaan. Keksin eilen vihdoin kolmen kuukauden pohtimisen jälkeen yritykselleni korvaa ja silmää miellyttävän nimen, mikä sekin sai sydämeni vähän rauhoittumaan.

Aamupalaksi söin ihanan paksua riisipuuroa kanelilla. Lounashetken jaoin ystävän kanssa, joka muuttaa aivan pian perheensä kanssa Havaijille. Kuuntelin pian toteutuvasta haaveesta kuin saaden itsekin unelman täytettyä.

Myöhemmin tapasin sattumalta tyttöä, joka oli ala-asteella ikään kuin koulukummilapseni. Itse valittu sellainen! Elämä on tuonut meidät takaisin samoille pelikentille.

Pään päällä lentelivät kovaääniset hävittäjät pitäen ilmashowtaan. Minä en niistä niin välittänyt, olisin mieluummin kuunnellut katusoittajia ja kuinka vihdoin puihin puhjenneet lehdet pitävät omaa, hiljaista ääntään. Mutta lapset (ja isät) katsoivat taivaalle silmät ja suut niin auki, ettei voinut hermostua melusta.

Lähes nilkkoihin saakka ylettyvä kauluspaita oli kuvienottohetkellä jo ihan rutussa, ja kasvot heijastelivat hyvin päivän aikana koettua intoa. Mutta mitäs noista, on sitä olennaisempaakin.

Nyt kuuntelen Kalevauvaa, joka on juuri julkaissut levynsä. Bändi soittaa biisejä, joiden kaikki sanat on napattu Vauva.fi:stä. Nämä ovat juuri sellaisia lauluja, joiden kuuntelua ei pitäisi myöntää, mutta nauran silti katketakseni. Tiedän, että äitinikin nauraisi, vaikka ei haluaisi. Nuhtelisi minua välillä, kun nauran, ja nauraisi taas. Isä katsoisi meitä nauravia hymyillen, päätä pudistellen ja tuhisten.

”Mies syö lapsen vanukkaan. Miten voi olla noin itsekäs ja typerä?”
”Vakavissaan etupyllystä? Pyllyjä ei ole kuin yksi ja se siellä selän puolella, muita pyllyjä ei ole!”
”Mikä on nolointa mitä sinulle on käynyt vieraillessasi jonkun kotona?

Ärsyttävän tarttuvia melodioita. Sitä en kestäisi, että aloittaisin hoilaamisen kassajonossa: ”Oon piilotellut pökäleitä roskiin ja heitellyt pihalle ikkunasta, syyttänyt jotain toista ja koittanut tökkiä tukosta auki.”

Huomenna voi olla taas kehnompi päivä, jolloin editoin tekstiä huolella. Nyt nautin kuitenkin suunnattoman säkenöivästä päivästä.

-Henriikka

Voiko luovuutta harjoitella?

Haluaisin ruokkia luovuuttani enemmän. Saada pyörät päässäni pyörimään, kelat liikkeelle ja mielen liitämään.

Ihmiset ovat harvoin todella luovia, jos puhuvat luovuudesta. Ihmiset eivät ole juuri koskaan luovia, jos kutsuvat itseään luoviksi.

Mutta kai sitäkin ominaisuutta voi jotenkin tietoisesti harjoittaa?

Luin eilen jalkahoidossa Trendi-lehteä (teki mieli alkaa selitellä, etten usein käy jalkahoidossa, että tämä nyt oli vain ainutkertainen juoksutreenikauden jälkeinen spesiaalisuperyllätyshetki, mutta tajusin, ettei ehkä tarvitse selittää, vaan voin rauhassa käydä jalkahoidossa) ja siellä oli kirjoitettu samasta aiheesta. Moni vinkki vaikutti turhanpäiväiseltä, mutta joukossa oli myös kiitettäviä ja erinomaisia.

Erityisen hyvin muistan erään professorin vinkin: lue tietokirja aiheesta, josta et tiedä mitään.

Professorin vinkistä tuli heti kaksijakoiset fiilikset:

A) Joo! Todellakin luen. Vaikka curlingista tai rubikinkuutioiden ratkaisemisesta. Tai jostain matemaattisesta kaavasta, parkettilattioista tai antibiooteista. Tai ehkä siitä, millaista elämää hyönteiset elävät.
B) Ei! Ei, missään tapauksessa. En kestä ajatusta, että käyttäisin kallisarvoista aikaani johonkin, joka ei suoraan hyödytä minua tai josta en ole kiinnostunut. Miksen samantien lukisi tietokirjaa aiheesta, joka koskettaa työtäni tai jotain kiinnostuksenkohteistani? Tai jonkun ihanan romaanin.

Ajatukset johtivat suoraan johtopäätökseen: Vaihtoehto A saattaa ruokkia luovuutta, vaihtoehto B oman navan syvempää kaivamista ja oman kuplan reunojen varovaista koputtelua.

Luovuudelle on oltava aikaa. Jopa sellaista aikaa, joka saattaa mennä hukkaan.

Istun usein illalla väsyneenä ruokapöytämme ääreen kirjoittamaan. Istun tuolillani näyttöä tuijottaen. Kulmat ovat kurtussa, kun alan pohtia, mistä kirjoittaisin. Tänäänkin meinasin kirjoittaa kuvia katsoessani aiheesta: ostamani valkoiset liljat ovat kauniita ja tuoksuvat tosi hyvältä.

Kirjoitin jo muutaman rivin, kunnes pyyhin kaiken pois. Oli tulossa aivan surkea kirjoitus. Tästäkö minä haluan tänään jakaa? Tiedättekö sellaisen tilan, jossa vain alkaa tuijottaa ympärillään olevia asioita ja ajatella niitä, eikä pysty keskittymään muuhun: valkoiset liljat, lamppu, pöytä, tietokone, haarukka… Olin juuri siinä tilassa.

Nousin hetkeksi ylös, pyöräytin hartioita, hain kuplavettä. Yritin tyhjentää tietoisesti mieltäni ja antaa ajatuksien virrata vapaasti. Istuin uudestaan alas vähän kirkkaimmin ajatuksin. Syntyi tämä teksti luovuuden ruokkimisesta. Ei tämä mikään Puhdistus ole, mutta jos nyt edes joku tuntemattomampi runonpätkä.

-Henriikka