Yhteistyössä Asennemedia ja IF
Moi olen Henriikka, olen someriippuvainen. Se tuntuu tosi nololta. Tekee mieli selitellä, että lähes kaikki muutkin ovat, että oma häpeä tuntuisi kevyemmältä. Mutta minä olen vain omista teoistani vastuussa ja vähintään myönnän sen. Ja ei, en tärise tai natise liitoksissani, jos en pääse katsomaan uusia Instagram-tykkäyksiäni tai Facebookin inboxiin jätettyjä viestejä. Internetin ja sosiaalisen median käytön rajoittaminen on vain minulle hankalaa, lähes mahdotonta.
Siksi otin vastaan haasteen: Seuraavat kuusi viikkoa olen offlinessa joka päivä klo 22–07 välisen ajan. En katso puhelinta, en tietokonetta, en whatsappaa enkä lue sähköposteja. En kirjoita blogia, viestittele ystävien kanssa tai päivitä Instagram-feediä. En nukahda puhelin kädessä enkä vietä päivän viimeisiä hetkiä sinisen valon äärellä.
Kaikki liittyy IF:in offline-aika-unikokeiluun, johon minut haastettiin mukaan. Mukana on myös muita someriippuvaisia: Mikko Leppilampi, Roope Tonteri ja meistä bloggaajista lisäkseni Jenni, Ida ja Jonna. Kokeilun keskiössä on univajeen ongelma. Univaje heikentää terveyttä ja aiheuttaa onnettomuuksia. Nukumme vähemmän kuin koskaan ja yksi syy on näyttöruutujen valo, joka häiritsee kehon luonnollisen unihormonin, melatoniinin, tuotantoa.
Kampanja on saatu liikkeelle näkyvästi: eilistä Hesaria koristi etusivun mainos, telkkari- ja Spotify-mainokset pyörii. Olen tästä todella innoissani, sillä ollaan erittäin tärkeän aiheen äärellä. Yhtäkkiä lähes kaikki ovat niin somekoukussa, että on ihan ok olla laittamatta rajoja. Siinä missä 90- ja 2000-luvulla vielä mietittiin päiväkohtaisia näyttöaikasuosituksia, on tällainen rajoittaminen nykyään vain ääri-ihmisten touhua. Saatan itsekin olla ruudun äärellä yli 10 tuntia päivässä. Ihan kamalaa.
Tänään, keskiviikkona, on haasteen kolmas päivä. Hävettää kertoa, että tämä on paljon vaikeampaa kuin osasin koskaan kuvitella. Tunnen itseni niin tyhmäksi: juuri sellaiseksi tosi-tv-tähdeksi, joka kertoo julkisesti miten vaikeaa hänellä on, ja telkkarin ääressä olevan ihmiset nauravat, miten mitättömästä asiasta telkkarin sekopää on tehnyt itselleen ongelman.
Lähdin projektiin mukaan henkseleitä paukutellen. Kerroin muille, että eihän minulla ole tässä mitään ongelmaa. Käyn lähes aina viimeistään klo 23 nukkumaan ja otan puhelimen tosi harvoin iltaisin sänkyyn.
Kuinka väärässä olinkaan? Olen tajunnut, että juuri silloin kymmenen jälkeen vilkuilen puhelintani jatkuvasti. Teen kyllä jotain muutakin, syön iltapalaa tai juttelen päivän kuulumisista Jannen kanssa. Mutta olen koko ajan online. Viestitän ystäville, vastailen työmaileihin, katson snäpistä nopeasti muutaman videon. Maanantaina kävin nukkumaan jo klo 22, mutta miten vaikeaa olikaan eilen, kun vietin somettoman tunnin ennen unta. Käsi hakeutui luurille ja mieli kiemurteli levottomana.
Huolestuttavan ja usein täysin turhan ilta-somettamisen lisäksi tajusin herääväni joka aamu luuriin valon avulla. Käyn läpi yön aikana tulleet viestit ja vastaan välillä jo ensimmäisiin sähköposteihinkin, kun vielä pötkötän silmät sirrissä peiton alla. Luurin valo aktivoi aivot taas ajattelemaan. Mutta kai minä nyt haluan, että mieluummin luonnonvalo, vieressä pötköttävä mies tai vaikka musiikki on luurin sijasta ensimmäinen aivoni herättävä asia?
Varmaan arvaattekin: Haastan teidät kaikki mukaan. Offline-aika klo 22–07. Itse aion olla kuusi viikkoa, mutta voit aloittaa vähemmällä, jos viikkomäärä kauhistuttaa.
Ja tiedän, että tekosyitä riittää. Tosi monelle se on se, että ”en minä ole lainkaan pahimmasta päästä. Joku tarvitsee tuota haastetta paljon minua enemmän”.
Minä luulin ihan samoin. Luulin, ettei tällainen aktiivinen ulkoilmaihminen ja kovissa tietokonerajoissa lapsuutensa viettänyt voisi olla näin onlinen orja. Olen kauhuissani miten väärässä olin.
-Henriikka
