Café Regattan keskisormi

Kello läheni kuutta ja pääsin laulutunniltani. Päässä soi korvamatona harjoittelubiisimme, Beatlesin Let it be. Järjettömän hyvä biisi kaikessa yksinkertaisuudessaan, vaikkei minun laulamanani aivan yhtä timanttinen.

Mustassa nahkarepussa oli omena evääksi ja toiveena hyvä kahvi. Olimme päättäneet toverini Joonaksen kanssa mennä avaamaan Café Regattan kahvilakauden, vaikka meinasin ensin mamistella sisäilmakahvilaehdotuksin. Kalevankadun Gran Delicato tekee niin hyvää kahvia ja tarjoilee niin hyvää palvelua, että sinne tekee mieli luikkia joka päivä. Myöskään Kokon kahvi ei ole vielä pettänyt, eikä suosikkilounaspaikkani Cafferino Oban.

Mutta mitä! Regatta on kiinni huoltotöiden vuoksi ja toivottelee alla olevan kuvan kyltillä iloista päivää. Kun on ottanut illan tehtäväkseen vaeltaa Töölön rannalle istumaan, tuntuu hyväntuulinen tervehdys lähinnä keskisormenheilutukselta. Hah.

 

Mutta lempeästä keskisormesta huolimatta korvamato jatkaa kulkuaan: ”Let it be, let it be, let it be… whisper words of wisdom, let it be…”.

Eiköhän tässä olla yksi jos toinen synnytty Luojan lellikkilapsiksi. Jos kahvilanovet joskus sulkeutuvat nenän edestä, voi toisen kahvilan ovet hyvinkin aueta samalla hetkellä.

Regatta, I love you.

-Henriikka

Tästäkin talvesta selvittiin

_MG_1912 kopio

Sanokaa mitä sanotte, mutta minä tuuletan jo talven taittumista. Selkäkipujen vuoksi jouduin peruuttamaan parin viikon päässä odottaneen lumilautailureissun Tärnabyhyn, Ruotsiin, mikä tietysti harmittaa vietävästi (kiitos mielettömästi kaikista eilisistä tsemppiviesteistä!). Olen kuitenkin päättänyt keskittää energiani mieluummin kevään riemuun ja ajatella myönteisesti: tämän vuoden kylmät lumijutut olivat nyt sitten tässä.

Pärjäsin talven yli kuvissa olevan takin, vahvan kahvin ja kesän mökkikuvien avulla. Harmaa parkatakki näkyikin ainakin Tuusulan ulkoilukuvissa, mutta vielä en ole siitä mitään kertonut. Tyylikäs, yksinkertainen, kaupunki- ja metsäuskottava ja kaiken lisäksi ihan superlämmin. Sain takin alkuvuodesta Haglöfsiltä eikä ole tarvinnut hytistä villakangastakissa pakkasilla sen jälkeen.

_MG_1859 kopio_MG_1894 kopio

Jos joku asia on muuttunut merkityksellisesti viimeisen kymmenen vuoden aikana, niin se, etten jaksa enää palella. En yksinkertaisesti jaksa. Työmatkani ei ole tätä nykyä edes kilometriä, mutta vuoraudun silti huolella. On niin ihana kulkea kylmässä tuntematta kylmää.

On minulla porsaanreikiä pukeutumistoiminnassani: saatan kulkea pää paljaana ja pitkät kalsarit puen vain ääriolosuhteissa. Pitkä takki on minunlaiselle pukeutujalle must. Tällaisella laiturintapilla ei jää paljon kinttuja paljaaksi, kun on kunnon kengät ja pidempi takinhelma.

Toinen muuttunut seikka on määrän korvaantuminen laadulla. Yritän löytää vaatteita, jotka toimivat mahdollisimman monessa tilanteessa: niin metsäretkellä räntäsateessa kuin kaupunkivilinässä ja asiakastapaamisissa. Siljan-parkatakki kestää tuulta ja vettä, siinä on huppu ja reilusti erilaisia taskuja. Tarrat hihansuissa on mukava yksityiskohta.

EDIT: Ystäväni kyseli takin huonoja ominaisuuksia ja ajattelin kommentoida asiaa tännekin, jos joku miettii takin ostoa. Jos jotain pitäisi kaivamalla kaivaa, niin päänsuu on aika tiukka, jos vetskari on kiinni ja sisäkangas on värillinen/kuosillinen, jos etsii yksiväristä. Molemmat ominaisuudet nähdään käyttäjästä riippuen varmasti joko huonoina, neutraaleina tai hyvinä ominaisuuksina.

_MG_1939 kopio _MG_1883 kopio

Urheilun ja ulkoilun myötä löytää niin paljon brändejä ja tuotteita, jotka tukevat myös ihan perusarkea. Päivistä tuntuu tulevan automaattisesti aktiivisempia, kun vaatteet ovat kunnossa. Olin pitkään sellainen, että panostin vain urheiluvaatteisiin siitäkin huolimatta, että työ- ja arkivaatteissa vietän moninkertaisesti enemmän aikaa.

Ja taas paljastan porsaanreiän: Kesä saa tosin olla sitä huolenta aikaa, jolloin päällä voi olla joku hippihiutulamekko ja jaloissa narusandaalit, jos niitäkään.

Kesää ja vaatekapinointia odotellessa. Selän paranemista odotellessa.
-Henriikka

Saisinpa selkäni takaisin

sykkyra

Turhautumiseni on pian räjähtämässä käsiin. Olen ollut nyt helmikuun alusta lähtien puolikuntoinen ja kieltämättä tuntuu, että sen aikaa tätä elämää on elänyt vain puolikas minä. Tuntuu, etten ole pystynyt tekemään mitään kivuttomasti moneen, moneen viikkoon. Selkäkivut alkoivat salakavalasti ja voimistuivat muutaman päivän ajaksi sietämättömiksi. Kävin hierojalla ja fysioterapeutilla. Viime viikolla kaksi lääkäriä diagnosoivat selässäni välilevyn pullistuman.

Kun säteilevä kipu alkoi, ajattelin sen olevan vain jotain lihasjumitusta. Olin flunssan vuoksi sairaslomalla ja seisomapöytään tottuneelle muutaman päivän istumis- ja pötköttämisloma pakotti paikkoja. Kun kipu äityi niin pahaksi, että pystyin hädin tuskin kävellä, varasin akuutin ajan hierojalle. Hän teki tutkimuksensa ja uumoili kivun menevän ohi parissa päivässä. Vaan ei mennyt. Seuraavaksi fysioterapeutille: tunnin jumppa- ja tutkimussessioilla paljastui yhtä ja toista, muttei selkäkivuilleni syytä: ”Otat nyt rauhassa ainakin viikon verran.”

Olen ottanut rauhassa pian kaksi kuukautta. Se on pitkä aika, kun on tottunut tekemään kaikenlaista ja urheilemaan vähintään neljästi viikossa. Viimeviikkoinen lääkäri totesi rauhallisena, että välilevyssä on ongelmaa, tarkemmin sanottuna pullistuma, ja määräsi tulehduskipulääkekuurin lisäksi täyttä lepoa urheilusta ja kaikesta, joka tuo painetta selkään.

Ja minä vain huudan: Antakaa selkäni takaisin! Antakaa aktiivinen elämäni takaisin! Haluan kivuttoman kenkien laiton ja vessassa käynnin. Haluan mennä pelaamaan kössiä, haluan juosta. Haluan takaisin trampoliinikurssille ja lukea sohvalla hetken kirjaa kivutta. Haluan herätä taas niin, ettei heti ensimmäiseksi satu.

Mistä tällainen johtuu? Vaikea sanoa. Mitään tapaturmaa ei ole taustalla. Ehkä huonoista patjoista, joilla nukuimme muuton jälkeen? Ehkä asentovirheistä, joita toteutan töissä tai urheillessa? Ehkä ei mistään erityisestä. Selkäni rakenteet ovat vain päässeet heikentymään.

Mitä tämä eniten vaatii? Pään lujuutta. Olen ollut mielestäni urhea, mutta pikkuhiljaa alkaa rakoilla. Kipu on hirveää, mutta sen kanssa pystyy elämään. Jos tietäisin kivulle takarajan, ei olisi mitään paniikkia. Pahinta on, kun päähän luikertelee ajatus siitä, että joudun elämään puolikkaana koko lopun elämää. Että kipu ei koskaan lähdekään. Neuvoja on jokaisen asiantuntijan lisäksi jokaisella vastaantulijalla: kaikki mielestään oikeassa ja kaikki keskenään aivan eri mieltä.

Ja minä vain huudan: antakaa selkäni takaisin!

-Henriikka

Kuva: River of Bones