yhteistyössä Kiasma ja Suomen Blogimedia
A-a-a-aauuuu! Kiasma on palannut puolen vuoden remppalomaltaan takaisin kansaa ilahduttamaan. Huomenna ensimmäistä päivää auki oleva Robert Mapplethorpen näyttely on vakuuttava aloitus uudistuneelle Kiasmalle. Kävin katsastamassa uudet tilat ja näyttelyn eilen ennakkoon ja tuuttaan nyt teille innostunutta kuva- ja tekstisisältöä aiheeseen liittyen.
Olenhan minä jo Kiasmaa ehtinyt kaivatakin. Käyn säännöllisen epäsäännöllisesti vaeltamassa läpi Kiasman näyttelyt, joskus ajatuksella, joskus vähemmän ajatuksella. Paikka on kuitenkin itselleni aktiivisimmassa käytössä kohtaamispaikkana: Kiasman kahvilaan on tullut sovittua monet teehetket ystävän kanssa, joskus jopa joku työpalaveri.
Kiasmassa on helppo hengittää. Tuntuu, että ajatus lähtee siellä herkästi juoksuun. Ja juuri sellaiseen juoksuun kuin sen kuuluukin. Ei ahdistuneeseen, poukkoilevaan paniikkiraviin, vaan kepeään, sopivan ennakoimattomaan pyrähdykseen. Koko rakennus on taidetta ja ajatuksia pullollaan.
Keskiössä museovisiitillä oli tietysti Robert Mapplethorpen näyttely, joka ei muuten ihan pieni näyttely olekaan. Yli 250 teosta tarjoavat Kiasmassa laajan katsauksen taiteilijan uran merkittävimpiin vaiheisiin ja näyttely on laajin koskaan museossa esitetty Mapplethorpen kokoelma.
Yhdysvaltalainen valokuvataiteilija Robert Mapplethorpe (1946–1989) eli intohimoisen elämän keskellä New Yorkin 70- ja 80-lukujen rock- ja undergroundelämää. Kauneutta, erotiikkaa, tuskaa, nautintoa ja kuolemaa. Ennakkoon olin kuullut eniten pippelikuvista, mutta loppujenlopuksi eroottiset kuvat olivat murto-osa koko näyttelystä. Eniten itseeni vaikutti symmetrisyys ja sen löytäminen ihmiskehosta. Ihminen oli kuvissa inhimillinen ja toisaalta esitetty kuitenkin kuin esine.
Mapplethorpe kuvasi myös kuuluisia ystäviään, kuten Patti Smithia, Andy Warholia ja Richard Gereä. Näin viime kesänä Patti Smithin Pori Jazzeilla ja lähemmäs 70 vuotta täyttävä artisti sai keskittymään keikan alusta loppuun. Nyt näen saman artistin Mapplethorpen kuvissa, suurimpana muusana. Mielettömiä kuvia, vahvasti kiinni ajassaan, mutta kuitenkin ajankohtaisia.
Olen yltiöpäisesti hehkutetun taiteen kanssa usein myös lähtökohtaisen skeptinen: yritän etsiä virheitä ja todistaa hehkutuksen liioitelluksi. Tällä kertaa pyrin karistamaan tämän turhan taakan ja se teki hyvää. Vaelsin mustavalkoisten teosten joukossa ja hykertelin (Pohdin totta kai, niin kuin erityisesti nykytaiteen äärellä usein pohditaan, että osaisinko tehdä saman. No en osaisi, voin kertoa).
(Huom! Jos haluaa sukeltaa todella Robert Mapplethorpen maailmaan ennen näyttelyvierailua, suosittelen lukemaan Patti Smithin ”Ihan kakaroita” ennakkoon. Se tuo näyttelykokemukseen ihan uuden ulottuvuuden)
Kiasman merkitystä Helsingin kaupunkikulttuurissa ei voi suotta korostaa. Kiasma järjestää näyttelyitä, kartuttaa kansallista nykytaiteen kokoelmaa ja tuottaa esitystaiteen ohjelmistoa. Mielipiteitä leiskuu Kiasman seinien sisäpuolella niin paljon, että koko rakennus on alati tulessa. Ja tuntuu, että se sallitaan. Nykytaide, mikä ihanan kamala taiteenmuoto! Aika usein olen tuijottanut jotain taideteosta aivan turhautuneena maailman typerimpiin ideoihin. Toisaalta vielä useammin katsonut tai kuunnellut huuli pyöreänä mestariteoksia. Ei ole helppo laji tämä.
Nykytaide kauhoo ympäriltään, ajastaan, ihmisistään. Mitä upeampia itse olemme, sen upeampaa on taidekin. Jatkuva vuoropuhelu yleisön, ympäröivän yhteiskunnan, taiteilijoiden ja taidemaailman kanssa onkin koko homman pohjarakenne.
Vähän liiankin läheltä sydäntäni liippaava aihe. Innostuinko vauhkoamaan? Yritän tässä varovaisesti kehottaa kuluttamaan taidetta ja hankkimaan kokemuksia nykytaiteen piiristä.
Jos kynnys on korkea, voi ensin istua Mannerheimin heppapatsaan kulmalla ja katsella keväisiä skeittipoikia. Ja sitten seuraavalla kerralla kurkata sen Kiasman kahvilan ja samalla museokaupan. Muutaman kahvituokion jälkeen uskaltaa mahdollisesti kipuamaan näyttelyihin ja hiipimään valkoisessa talossa. What say you? Vai onko Kiasma jo monen valmis lemppari?
Tällaiset aurinkopäivät saa mielen keveäksi. Ja nykytaide sopivasti sekaisin.
– Henriikka
