Eilen nousi kuume. Olin töissä ja päättänyt mennä duunipäivän jälkeen treeneihin ja siskon kanssa juoksemaan. Taistelin kuumeen tuntua vastaan. Vastahan olin tammikuun lopussa pienessä kuumeessa, en yksinkertaisesti voisi taas olla! Olen elännyt terveellisemmin kuin koskaan, paastonnut sokerista ja liikkunut paljon. Olen juonut jopa muutaman vihersmoothien! Miettinyt ruokavaliota ja levännyt kunnolla.
Kun nuha yltyi, peruin vastahakoisesti juoksulenkin. Puoli kuudelta töistä lähtiessäni hoipertelin työkaverin luokse, joka kokeili otsaani ja totesi sen olevan tosi lämmin. Pyöräilin kotiin, skippasin pitkin hampain treenitkin. Kaivauduin sohvaan villaviltin alle ja mutisin tuohtuneena. Sisko tuli meille, teki ruokaa ja valitsi leffan. Siinä sitten aikana purnasin, kunnes tyydyin kohtalooni. Kun äiti soitti, kerroin että menen jo aamulla töihin ja sain vastaani kunnon hyökkäyksen. Ei kuulemma pidä mennä kipeänä töihin, se on kaikilta pois. Muistin sanoneeni joskus niin itsekin. Tosin muille, en itselleni.
Aina kun sairastun, minusta tuntuu että olen heikko yksilö. Sellainen joka sortuu elon tiellä. Tiedän tämän olevan täynnä potaskaa, silti ajatus hiipii mieleeni. Kaikkina muina vuoden päivinä olen valmis ottamaan vastaan kaikki lahjat ja hellyydenosoitukset, mutta sairaana en kaipaa apua tai neuvoa keneltäkään. En haluaisi luovuttaa sairaudelle, en haluaisi jättää mitään välistä sen vuoksi. Ajattelen, että mielen voimalla voin kääntää kuumeen laskuun ja nenän valumasta. Vaan kroppani taitaa olla minua viisaampi. Ehkä täyslevolle löytyy sijansa tällaisen höyrypään luota vain silloin, kun kroppa vetää itsensä tilttiin. Nyt sitten köllitään hetki.
Yksi ilta ja yksi päivä toivon mukaan riittää. Ajattelin jo huomenna ottaa vauhtia arjesta ja polkea töiden ja muun maailman pariin. Jos sitä muistaisi kuitenkin kuunnella yhä tarkemmin kroppaa. Ja äitiä. Ne yleensä tietävät.
– Henriikka
Kuva: Stocksy
