Viikonloppu oli ja meni. Vaikka teinkin sekä lauantaina että sunnuntaina vähän töitä, tuntui päivät ihanemmilta kuin aikoihin. Pitkiltä, rentouttavilta, ilahduttavilta. Sellaisilta, että ilo kasvaa ja voimat lisääntyy.

Tätä kirjoittaessani kello on puoli yhdeksän aamulla, ja verhon alta pilkottaa jo valoa. Uskomatonta, että voimien rinnalla  lisääntyy myös valo.

Toverit, se oikeasti tapahtuu, pimeys on voitettu jälleen kerran. Vuoden pimein aika alkaa taittua kevättalveen.

Siitä ilahtuneena tässä pari viikonlopun suosikkia:

Junat

Lähdin torstaina pariksi yöksi Turkuun junalla. Kahvia take away -kuppiin ja liikkuva lounas mukaan. Rakastan junassa oloa, sitä kepeää etenemistä ja vihreitä teippejä junan kyljessä. Sitä, kun löytää oman paikkansa ja tietää, ettei sitä kukaan ennen määränpäätä tule sinulta viemään.

Viereisellä penkkirivillä istui muuan pappa, joka puhui vierustoverillaan koko ajan: hän oli käynyt ostamassa Virossa muovipussikaupalla hopeaa ja ihmetteli kovaan ääneen nykymaailman menoa. Minua nauratti.

Turku

Kerrassaan hieno paikka. Vanhoja rakennuksia, saaristo ja vielä reilusti yksityisiä ravintoloita ja kahviloita jäljellä. Näin opiskelukaveria pitkästä aikaa ja ystäväperhettä samoin.

Sain herätä 3-vuotiaan ystävän  leikkikutsuihin sekä perjantaina että lauantaina seitsemän jälkeen. Siinä sitä sitten ongittiin ja leikittiin kalamarkettia. Nautimme ja juttelimme myös vähän vanhempien ystävien kanssa. Kirppistelimme ja kävimme kiertämässä kaupunkia. Olen tuntenut nämä ystäväni jo pian 13 vuotta. Hurjaa.

Järvelä

Turun reissulla suuntasimme myös Villa Järvelään, tunnelmalliseen saunapaikkaan Littoistenjärven rannalle (kirjoitin vahingossa Instagram Storyyn, että meren äärellä ollaan… Järvelä-nimi olisi tietysti voinut soittaa jotain kelloja). Järvelä on tosi upea! Laiturilta pääsi järveen uimaan, rannalla oli kaksi ihanan lämmintä paljua ja saunoja oli useita: telttasauna, sähkösauna ja pari puusaunaakin. Seitsemän euroa ei ollut paha hinta tästä elämyspaketista.

Tyttöjen leffailta

Ostimme päivällä sopivat pussit irtokarkkeja, jätimme lapset isän hoitoon ja karkasimme perjantai-illalla elokuvateatteriin lasten nukahdettua. Takarivi, valkokankaalta Pikkunaisia. Hyviä hetkiä elämässä.

Kiipeily

Olen alkanut taas seinäkiipeillä ja boulderoida ahkerammin. Kuukauden sisään olen käynyt jo kolmesti. Sain käytettynä ostetut kengät lahjaksi, ja vaaleanpunaiset popot muistuttavat kotona mukavasti lajin olemassaolosta.

Kiipeily on huippukivaa, sillä itsensä voittamiseen jää koukkuun. Sormeni ja rystyseni eivät ole kovin siloiset enää, ja säärenikin mustelmilla. Silti en malta odottaa, että pääsen taas kokeilemaan reittejä, joiden äärellä voimat ja osaaminen lauantaina loppuivat. Vatsa- ja selkälihaksiani sattuu edelleen, mikä on oikeastaan aika siisti tunne, kun ensimmäiselle kerralla en osannut käyttää kuin käsiäni.

Hyvältä tuntunut torkutus ja pellavalakanat

Torkutus on tapa, josta yritän päästä sinnikkäästi eroon ja jota ilman olen arkena pärjännyt jo melko hyvin. Eilen torkuttelin verkkaisesti parin tunnin ajan ja pitkästä aikaa se tuntui hyvältä. Torkkuväli oli puolisen tuntia, ja lakanat täydellisen mukavaa pellavaa. Yleensä tuollaisesta löllöilystä tulee vain olo, että olisi kannattanut herätä ykkösellä tai nukkua lisää torkuttamatta, mutta kerrankin ei. Otin aikani levolle ennen uutta päivää ja aamulenkkiä Kaivarinrannassa. Oli täydellistä, että sai useamman kerran todeta, että voin nukkua vielä ihan rauhassa.

Sunnuntaibrunssi ystävien kanssa

Joskus tunnit vain vierivät ohi moninkertaisella tahdilla. Niin tapahtui eilen, kun olin ystävien kanssa sunnuntaibrunssilla. Kolme tuntia höpötellen tosta noin vaan!

Ystäväni ovat optimoijia: he olivat tietysti Kämp Gallerian KUUMAssa jo puoli tuntia etukäteen, koska tiesivät paikan suosion. Siellä minua sitten odotti jo gluteeniton pannukakku marjojen kanssa, kun saavuin hiukset tuulessa viuhtoen paikalle vasta tilaamaan omaa herkkusettiäni.

Ilmastouutiset

Olen katsonut uusintana Ylelle tehtyjä Ilmastouutisia. Ahdistaa jo nyt, että niitä ei ole loputtomiin katsottavaksi. Timo on niin lahjakas videoiden (ja ilmastoasioiden) kanssa, joten tärkeä info tulee sellaisessa paketissa, joka oikeasti toimii ja vaikuttaa. Suosittelen ihan jokaiselle tuota ohjelmasarjaa. (Spoiling spoiling: näin Timoa viikko sitten pipolätkän merkeissä Käpylän tekojäällä ja pyysin podcast-vieraaksi.. hän lupasi tulla!)

Hedelmäsalaatti

90-luvun suosikkijälkiruoka on taas täällä (no, ilman hedelmäcocktail-säilykettä, mutta silti). Ei kaipaa selityksiä. Miten olenkaan unohtanut klassikon ihanuuden?

—

Nyt aloitan uuden viikon innolla. Haaleanvaaleanpunaiset aamupilvet kiertelevät talojen yllä, ulkona ei sada, ja muistin kastella eilen jopa viherkasvini. Eilen varasin myös ikuiseen marraskuuhun kyllästyneenä mökin parin viikon päähän Lappi-rajan lähettyviltä. Eihän tästä voi tulla ainakaan mitään keskinkertaista kehnompaa, luultavasti parempaa.

Kaikille vähintään keskinkertaista viikkoa, toivottavasti parempaa.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

Omana itsenä oleminen maailmassa, joka tekee parhaansa päivin ja öin, tehdäkseen sinusta kaikkien muiden kaltaisen, on suurin taistelu mikä ihmisellä on.

Tällaisen sitaatin sain teiniaikaiselta ystävältäni ollessani 15-vuotias. Hän rustasi sen sellaisella pyöreähköllä ja lapsekkaalla käsialalla, sinisellä kuulakärkikynällä ruutupaperivihkoon ja repäisi vihkonpalasen minulle muistoksi.

Yhtäkkiä tänään muistin sitaatin ja etsin sen vanhan kirjan välistä käsiini.

Se teki minuun lähtemättömän vaikutuksen silloin, se tekee minuun lähtemättömän vaikutuksen nyt. Jostain syystä tässä toisen 15 vuoden aikana on ollut hetki, jolloin en uskonut sitaattia ihan yhtä lailla. Ajattelin sitä turhaksi erityisyyden tavoitteluksi, vaikka erityisiähän me kaikki juuri olemme. Sitaatti ehkä odotti, että löydän sen taas 30 ikävuoden kynnyksellä ja uskon siihen.

Elämässä taitaa monen ihmissielun (mukaanlukien itseni) käydä niin, että vauvana syntyy omaksi itsekseen, sitten sitä elää johonkin saakka muuttuen hiljalleen joksikin muuksi kuin on. Sitten (toivottavasti) jossain kohtaa tulee hetki, kun sitä huomaa olevansa paljon muuta kuin oikeasti on, ja alkaa karsia sitä kaikkea pois. Sitten taas mummona tai pappana on yhtä paljon itsensä kuin vauvanakin.

Sitten on toki niitä onnekkaitakin, jotka ymmärtävät olla rehellisiä itselleen koko elämän ajan.

—

Onneksi asia ei ole todellisuudessa aivan näin ääriesimerkillinen. Suurin osa sijoittuu nuoralle johonkin näiden kahden äärivaihtoehdon väliin. Mutta kyllä minä löydän itseäni paljon tuosta ensimmäisestä.

On ollut työn ja pohdinnan takana, jälleen kerran, pohtia näiden vuoden alkuun, kuka minä oikein olen ja olenko minä sitä ihan ihka-aidosti, vai luulenko vain? Ja kun niihin vastauksiin on päästy, alkaa toinen todellinen haaste: uskallanko olla ihan oikeasti sellainen kuin tiedän (tai ainakin luulen) olevani?

Toinen uudenvuodenlupauksistani oli se, että pitäisin parempaa huolta hyvinvoinnistani, enkä sallisi mielihalujen aina jyräävän pitkäaikaisempaa hyvinvointia ehostavien ratkaisujen eteen.

Toinen lupaukseni kuului, etten antaisi epäolennaisten ihmisten vaikuttaa liikaa päätöksiini ja ajatuksiini. Näillä ihmisillä en suinkaan tarkoittanut läheisiäni, heitähän haluan lähes aina kuunnella, vaan tuntemattomia ja siksi usein epäolennaisia. En halua kuunnella sellaisten huutelua ja mielipiteitä, joiden neuvoa en koskaan kysyisi. Haluan keskittyä olennaiseen, olennaisiin.

Ja molempien lupausten, mutta eritoten toisen, avulla luulen pääseväni taas vähän enemmän itsekseni. Saan ehkä kuorittua jotain turhaa pois, uskallettua vähän enemmän.

Olen nauhoittanut viime viikkoina useita podcast-jaksoja ja on aihe ollut mikä tahansa (tähän mennessä haaveet, hyvinvointi, rohkeus, opiskelu, syöminen ja ystävyys), aina keskiöön nousee sama teesi:

Itseään ja sydäntään kannattaa aina kuunnella sekä pysyä itselleen rehellisenä.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

takki, kengät ja farkut/second hand, pipo/North Outdoor, huivi/Balmuir