Toissapäivänä heräsin ja totesin, että nyt minun on tämä lopetettava. Tämä ammatti – bloggaus, instat ja kaikki muu naurettava somepelleily.
En voi elää näin, en voi uhrata elämääni näin, etten koskaan ole kunnolla lomalla enkä levollinen. Että nukkumaan mennessäkin pyörittelen ideoita mielessäni, pohdin aiheaihioita ja päivisin joka ikinen kerta kauniin seinän nähdessäni pysähdyn ottamaan siitä kuvan.
Tihrustelin kyyneleitä, olin järkyttynyt omasta päätöksestäni, joka tuntui vakaalta. Olen jo tähän ikääni mennessä oppinut ymmärtämään pieniä ennusmerkkejä, jotka myöhemmin koostuvat kallionlujiksi päätöksiksi.
Kävin samana aamupäivänä toistaiseksi viimeisessä terapiassani ja kerroin terapeutillekin ajatuksistani ja tunteistani. Selitin tunnetta siitä, että välillä kadotan omat ääriviivani ja tuntuu, kuin mitään ”minua” ei edes olisi, kuin olisi vain me, minä muiden kanssa ja koostamana. Että olen rakentanut kaikkea ja koko aikuiselämäni muiden kautta. Haluisin minä-pronominin käyttöön sen todellisessa merkityksessä.
En pidä julkisuudesta.
Olen tajunnut, etten pidä siitä lainkaan. Se on täysin hullunkurista, sillä koko tämä ammattihan perustuu siihen, julkisuuteen.
Ajattelin pitkään, että huijaan itseäni. Olen ollut aina perusluonteeltani huomionhakuinen, joten ajattelin vain selitteleväni selittelyn vuoksi itselleni julkisuuden nihkeistä puolista. Että oikeasti salaa nautin siitä, en vain halua myöntää.
Mutta on se kyllä rehellisesti todettava, ettei se ole minulle mieluista. Että se on tämän työn ylivoimaisesti surkein puoli.
Jos saisin rajata sen huomion teihin ja näihin omiin kanaviini, se tuntuisi turvalliselta. Olen huomannut seuraajaporukkani olevan aika tiivis ja järkevä. Olen joutunut bannaamaan vain yhden henkilön hänen kommenttien mennessä henkilökohtaisuuksiin. Ongelma ei siis ole teissä vaan siinä, että julkisen ammatin varjopuolena saattaa yhtäkkiä löytää iltapäivä- tai aikakauslehtien sivuilta juttuja itsestään, lööppejä elämänkäänteistään ja muutenkin kaikkea klikkihakuista, jota suoraan sanottuna vihaan. Joku vanha puolituttu ihminen voi tulla tarkistamaan, mitä minulle tällä hetkellä kuuluu ja miltä näytän, ihan vain tirkistelynhalusta. Juorupalstoilla yritetään kaivaa mullan alta ruumiita ja selvittää, millainen TODELLISUUDESSA olen, ja sitten vanhat yläastetutut laukovat totuuksia sieluni täsmätilasta.
Se saa oloni turvattomaksi.
Haluaisin säilyttää sen vallan itselläni, mitä itsestäni ja elämästäni jaan, ja koska en voi tehdä niin, tunnen toisinaan suurta ahdistusta.
Saman ahdistuspäivän iltana kaksi ystävääni tulivat kylään. Kummallakin oli työrintamalla vähän haasteita, uupumusta ja liian suuria odotuksia resursseihin nähden. Pohdin omaa tilannettani ääneen, ja jompikumpi kysyi: ”Nautitko sä sun työstä? Tykkäätkö sä tehdä sitä?”
Vastasin samantien, että itse työtä minä rakastan. Rakastan kirjoittaa, etsiä maailmasta yksityiskohtia, vaalia visuaalisuutta, välittää arvopohjaista sanomaa ja kohdata ihmisten erilaisuutta. Maanantait ahdistavat harvoin, tykkään tarttua työni tuomiin haasteisiin, ja ongelma on pikemminkin siinä, miten saisin itseni olemaan tekemättä töitä.
Ymmärsin omista sanoistani, etten minä oikeasti halua tätä lopettaa.
Haluan rajata tarkemmin, pitää osan asioista yhä visummin itselläni. Haluan olla rehellinen ja avoin, mutta vaalia myös yksityiselämääni, esimerkiksi perhe- ja ystävyyssuhteita yhä tarkemmin.
En ole koskaan ollut erityisen innoissani siitä, että joku seuraisi minua sen vuoksi, että voisi tietää minusta enemmän, vaan että jakamani aiheet innostaisivat. En halua hälventää omaa ääntäni kaikessa, mutta haluan vaalia rauhaani. Jos jonkun asian hintana on oman rauhan menettäminen, ei se ole sen arvoista. Milloinkaan, missään tilanteessa.
Lopettamisen sijaan pistän taas uudelleen voimani siihen, että rajaan työn ja vapaa-ajan eroa yhä tarkemmin. Isken lomia kalenteriin, pidän puhelimen yhä tarkemmin parkissa työpäivän päätyttyä ja harjoittelen tietoista läsnäoloa myös silloin kuin olen ihan yksin. Silloinkin kun kukaan ei ole vaatimassa tai nauttimassa huomiostani.
Luulen, että meditointi voisi olla sopiva tapa päästää irti alati jatkuvasta ideoinnista ja työhurmiosta, joka nappaa minut helposti otteeseensa, joka täyttää aivot liian helposti joka solua myöten.
Sen lisäksi minun on ymmärrettävä, ettei minun tarvitse olla kiinnostunut siitä julkisuudesta, vaikka joku muu samassa työssä porskuttava olisikin. Ja saan myös tehdä asiat omalla tavallani, juuri niin pienesti ja lähellä maata kuin tahdon. Minun ei tarvitse luoda ilmiöitä, tehdä maailmaamullistavia asiakastöitä, presentoida suurilla lavoilla ja olla jokaisessa, jos yhdessäkään, trendissä kiinni.
Eihän minua ole koskaan kukaan vaatinutkaan tekemään enempää kuin teen. Välillä olen vain itse itselleni vähän vaativa ja mielipuolinen pomo.
Pitää vain muistaa se tärkein – rauhan vaaliminen.
Aika usein lopulta huomaa, kun vain pysähtyy miettimään, että yllättävän moni asia (ahdistusta aiheuttavassa asiassakin) on oikeastaan aika hyvin.
-Henriikka
