Tänä aamuna elämä hymyilee, linnut laulaa ja aurinko paistaa, vaikkei paistakaan. Parvekkeemme alittavat ohikulkijat vilkuttavat ja toivottavat hyvää huomenta. Taivaalla olevat pilvet ovat kuin Springfieldissä ja autojen pakokaasu muuttuu ilmassa kukkaistuoksuiksi. 2 ja puolen kuun mittainen karkkilakkoni on ohi.
En ehkä eläessäni ole pystynyt moiseen suoritukseen. Tiedättehän, rakastan karkkia. Kun mietin kirpeitä kiinalaisia, ällömakeita löllöjä viinikumeja, kovia vadelmatoukkia tai sirkusaakkosia, vaivun transsiin ja pysyn siellä. Aarrearkkupussin sitkeät pikkueläimet saavat mieleni kevenemään ja minulle kelpaavat jopa ne englannin lakritsi -pussin jäljelle jäävät siniset kummajaiset.
En yksinkertaisesti voinut paljastaa teille lakkoani. Syy oli niinkin yksinkertainen, etten uskonut pystyväni moiseen. Syön karkkia aivan kamalasti. Aivan liikaa. Jokailtainen sokerintarpeeni kuitenkin ajoi minut tilanteeseen, että hommaan oli laitettava totaalistoppi. Ja se on tehnyt tehtävänsä, toivon. Yritän löytää taas järkevän nautinnon puitteet karkinsyöntiin.
Tosin tämänaamuinen puhuu tätä vastaan. Janne oli asettanut yöpöydälle aamua varten valmiiksi laatikollisen punaisia remmejä. Ne olivat käden etäisyydellä, jottei minun tarvitsisi aamulla edes ahteriani siirtää herkkujen saavuttamiseksi.
Aamupalalle etsin muut köyhät varastomme: Thaimaan reissun jäljiltä, repun pohjalta löytyneet Werther’sit ja pienen tummansuklaan palasen. Lisäksi tarjottimella komeilivat takataskussa liiskaantuneet Geishat, jotka sain joskus lakon aikana kahvilassa cappucinon kyydittäjinä.
Tässä maailmassa on kaksi sanaa, jotka saavat minut paulohinsa: kirpputori ja irtokarkki. Molemmat ovat sanoja, joista löytyy vielä hellittelynimetkin: kirppis ja irttis. Sopivasti R-kirjaimia muistamaan näiden kahden uskomaton voima ja ihanuus.
Tervetuloa takaisin, irttikset. Toivoen te rakkaat lukijat olette niin ylpeitä minusta.
Henriikka
