Se iskee taas. Matkakuume. Olisiko se kuitenkin kroonista, sillä oireet ilmestyvät yhä useammin? Selaan netistä kuvia ja haaveilen, että voisin taas pyyhältää jonnekin pois. Eikä kyse ole edes auringosta, ei mistään palmuista tai viiden tähden hotelleista. Kyse on maisemanvaihdosta. Siitä, että voisi taas imeä ympäristöstä jotain uudenlaista voimaa itseensä ja kerätä kokemuksia ympäri maailmaa.
Se on ihan oma tunteensa, kun pääsee tavanomaisista ympyröistä pois ja onkin jossain uudessa paikassa ihan ilman omaa tuttua kuorta, jotenkin aivan erilailla ”auki”. Happea tuntuu virtaavan keuhkoihin puolta enemmän ja pienistäkin hetkistä nauttii satasella. Ainoastaan matkoilla pystyn saavuttamaan klisesen tavoitteen tarttua hetkeen.
Onko matkustus sitten pakoilua? Osakseen ehkä. Reissuun ei tarvitse ottaa mukaan oikeastaan mitään. Voi jättää arkensa ja rutiininsa, kiireensä, duuninsa ja kotiaskareensa kotiin ja lähteä matkaan ilman velvoitteita. Ja vapauttavaa on myös se, että reissussa ei koskaan kanna omaisuutta mukanaan. Sitä materiaa on kertynyt nurkkiin niin paljon, että reissulla saa olla niiltäkin pakosalla. Saa hengähtää kaikelta, joka painaa harteita lysyyn ja rintakehää kasaan. Rinkkakin usein täyttyy vasta matkan aikana.
Toivon, että pääsen vielä pakoilemaan tänä vuonna. Olen haaveillut Islannista ja road tripistä halki Suomen. Olen haaveillut uudesta reilistä, kolisevista kiskoista ja pitkästä lennosta takaisin New Yorkiin. Haaveilulla pääsee jo pitkälle. Ehkä ainakin Tuusulaan asti, ja toisinaan se riittää.
-Henriikka
Kuvat: http://lepetitchatblanc.blogspot.fi/
