Rauhaa ja rakkautta, immeiset.

Hyvää ystävänpäivää jok’ikiselle. Yleensä ystävänpäivä on mennyt itselläni humahtaen ohi, mutta tänä vuonna päätin tarttua siitä kiinni. Lähetin ympäri maata ja Suomea parikymmentä korttia, jaoin vinkkejä ystävänpäiväpostin väsäilystä ja tänään pidimme talvipiknikkiä muutaman ystävän kanssa Kauppatorin laidalla. Nyt uunissa hautuu puuro ja leffailta häämöttää. 
Suoraan sanottuna tänä vuonna tajusin, ettei ole montaakaan parempaa syytä juhlia, kuin läheiset ystävät. Joten miksi en juhlistaisi. Pidän ystävistä enemmän kuin irtokarkeista, kahvista, pitkistä aamupaloista, puhtaasta pyykistä, etanakirjeistä, postin paketin-saapumis-ilmoituksista, täydellisistä trensseistä, nahkatakeista, vintage-liikkeistä, metsäretkistä, avokadosta, palkkapäivästä, opintotuista ja pienistä gallerioista kaupungin laidalla. Pidän ystävistä ehkä jopa enemmän kuin Karhun retrovaatteista, lautapelien voittamisesta, afrotukista ja siitä, kun saan tahtoni läpi. 
Jään kahden vaiheille, kumpi voittaa ystävät vai Kouvolan lakritsi, mutta joka tapauksessa ystäville on varattu sydämeni parhaat huoneet. Teille blogin lukijoille ei ole ehkä sitä kattohuoneistoa, mutta vähintään aulaan asti saatte tulla hengailemaan. Oikeasti, piristätte usein päivää ja annatte inspiraatiota, nostatte hymyn huulille ja pamautatte välillä kritiikin muodossa mukavan tiukasti persuksille. Hyvän ystävänpäivän -toivotukset kuuluvat siis yhtä lailla teillekin.
Lahjaksi saatte muutaman täydellisen reseptin ja pari hyvän mielen biisiä:

Ja nyt paistuu uunissa toista tuntia ohrapuuro tällä ohjeella. Uskallan miltei luvata hyvän lopputuloksen. Vielä kun saan tehtyä mansikka-vadelmakiisselin, niin villasukat jalkaan ja elokuvan äärelle. Step up 4 -juuri se romanttisin ystävänpäiväleffa.

Peace and Love.

-Henriikka

Intiaanitalvi

Tänä keväänä elämässä on tuntunut olevan mukavaa muutosta ja monia kivoja juttuja. Thaimaan reissun jälkeen arki on tuntunut jotenkin energisemmältä (vaikka torkutankin joka aamu lukuisia kertoja) ja nautittavammalta. Olen ehkä saanut varaslähdöllä jotain kevättunnelmia imettyä itseeni, ja aion ottaa siitä kaiken irti. Yksi suuri ilon aihe on kuitenkin, että olen puolentoista vuoden jälkeen palannut takaisin tanssisaliin. Hip hop ja muut street-lajit ovat aina olleet ehdottomia lemppareita, mutta Helsingin paluumuuton jälkeen laji jäi pahasti koulu- ja duunikuvioiden jalkoihin. Oli myös vaikea tottua Helsingin tanssimeininkiin, kun vertauskohteena oli Jyväskylän pienet tutut ympyrät. Yhtäkkiä sali olikin aivan tupaten täynnä, eikä valmennus ollut yhtä lailla henkilökohtaista. Tähtäimessä olivat SM-kisat, enkä saanut sellaisesta kilpailuhengestä kiinni. Mitä tanssiin tulee, olen aina enemmän ollut sellainen tiimihenkinen tyyppi, enkä niinkään battlaaja tai kisaaja. Lisäksi tunneista sai pulittaa reiluja summia (syystäkin tosin), ja kukkaro tuntui siihen liian littanalta. Syksyllä 2011 sitten jätinkin tanssikuviot kunnon tauolle.
Joulukuussa Janne kertoi kotiin tullessani, että Grouponissa olisi tarjous erääseen Espoolaiseen tanssikouluun. Style Dance Industry tarjosi kevään anytime kortin hintaan 99 euroa, joka on noin 80% alennus normaalihinnasta. Tanssikoulu on street-lajeihin keskittynyt, ja perustajakin entuudestaan tuttu jenkkiläismies. Ei tarvinnut kauan miettiä, vaan klikkasin edut itselleni. Eikä ole kaduttanut. Käyn tällä hetkellä neljällä tunnilla viikossa (hip hop, mtv/pop, krumping & baletti hihi) ja olen pitänyt paikasta enemmän kuin paljon. Pieni ja viihtyisä mesta, hyvä henki, sopivan pienet ryhmät ja laadukas opetus: kaiken kaikkiaan erittäin hyvä kombo.
Tanssisaleihin paluu on väkisinkin tuonut taas vaikutteita pukeutumiseeni. Olen aina perustanut tyyliä hip hop -vaikutteiden varaan, mutta nyt se tuntuu entistä kotoisammalta. Se on vähän sama ilmiö, kuin bändipaidan käyttäminen: paita voi olla hieno, mutta täysin kotoisa siitä tulee vasta, kun oikeasti tunnet bändin ja sen musiikin. 
Thaimaasta tuliaisena tuotu Chicago Blackhawks-, second hand -paita on yksi kevään suosikeista. Innoissani olin myös uuden Costumen hip hop -tyyliin keskittyvästä artikkelista ja kauppoihin rantautuneista, street-vaikutteisista tamineista. Mitä sellaisiin ”uusvanhoihin” vaatteisiin tulee (=uusiin vaatteisin, jotka on tahallisesti tehty näyttämään second handilta), niin olen vähän skeptinen ja vastahakoinen. Täytyy kuitenkin myöntää, että niissäkin on onnistuttu tänä keväänä kerrassaan keskinkertaisen hyvin. 
”I’m back in the dancehalls again. 
Damn it feels good to be back again.”
-Henriikka

The Recipes -maailman dramatiikkaa, akustista melankoliaa

Hei ystävät. Ajattelin kokeilla jotain uutta ja kirjoitin haastattelun eräästä suosittelemastani yhtyeestä. Musiikkijuttujahan muutamat ovat kaipailleetkin. The Recipes -olkaa hyvä! 

Pyöreää pöytää vastapäätä istuu kiharahiuksinen nainen, jolla on omien sanojensa mukaan ”yks todella pitkäaikainen unelma tässä meneillään”. Kyseinen unelma on kiteytynyt tammikuun lopulla EP:n muotoon, kun Heidi Tuikkasen luotsaama The Recipes-yhtye julkaisi ensimmäisen julkaisunsa. Bändi kuvailee itseään orkesteriksi, joka soittaa kaikesta haikeudesta ja elämänpeloista huolimatta toivontäyteisiä kappaleita. Suuren yleisön tietoisuuteen ei olla vielä kivuttu, mutta siellä olisi määränpää, jos kaikki tulee menemään haaveiden mukaan.

Palataan pari vuotta taaksepäin. Heidi kysyy edellisestä bändistään tuttua Jukka Nurmelaa mukaan uuteen projektiinsa. Tarkoitus on vaihtaa jazz-musiikista popimmalle linjalle ja löytää laulajan ja basistin rinnalle vielä muutama taitava muusikko. Puolitutun Mikko Pennasen yleinen vankkumattomuus tekee Heidiin vaikutuksen ja viimein hän uskaltautuu kysymään, lähtisikö tämä bändiin mukaan rumpaliksi. Mikko suostuu. Muutaman kuukauden jälkeen Jaska Stenroth tulee Heidin puheille kuin tilauksesta kysyäkseen, voisiko hän tulla kokeilemaan kitaristin paikkaa. Palapelin palat löytävät toisensa ja kesän 2011 alkuun mennessä on palapeli valmis.
Alusta lähtien oli selkeää, että Heidi on bändin moottori. Nimikirjoitusta oli harjoiteltu 9-vuotiaasta lähtien ja samaan aikaan syntyivät myös ensimmäiset biisit ja designit levynkansiin. Musiikkibisnes oli siis iskostunut luihin ja ytimiin vuosien varrella, mutta minkäänlaista julkaisua ei oltu vielä tehty. Vuoden 2012 yhtye keikkaili nimellä Heidimarianne, mutta vuoden 2013 EP toi myös uuden nimen mukanaan: The Recipes. Omakustanteinen julkaisu oli haaveiden kiteytymä ja ensimmäinen konkreettinen näyttö yhtyeeltä. Kappaleet muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden, muttei yksikään niistä tyydy noudattamaan valtavirran sanelemaa kaavaa, vaan jokainen on kirjoitettu kertomaan omaa tarinaansa. Soundimaailma on maalailevan kaunis ja melodiat etenevät sujuvasti tekstin ehdoilla. Teksti on aina kappaleiden synnyn alku. Heidin omien sanojen mukaan hänen kirjoittamansa kappaleet kertovat useimmiten epävarmuuden tunteen sietämisestä elämässä, hulluksi tulemisen pelosta ja saavuttamattomasta rakkaudesta. Kaiken kaikkiaan tuntuu, että musiikki, jota The Recipes soittaa, on yhtyeen itsensä kuuloista: Indie-kokonaisuus on hiottu alusta loppuun toimivaksi.
Lähes jokaisen haastattelun kysymyksen kohdalla vastaus kuuluu: “No, se mikä tuntuu hyvältä.” Tämä sopii niin yhtyeen brändäykseen, tulevaisuuskuviin kuin keikkatyyliinkin. Tämän ohjenuoran lisäksi Heidi painottaa kuitenkin, että myös ulkoinen kauneus on valttia ja antaa yhtyeelle energiaa esiintymiseen. “Mä haluaisin, että me oltais sellaisia vanhanajan kartanonherroja, kulkureita kauniissa vaatteissa”, Heidi analysoi. Bändin tarkoitus ei ole kehittää täysin luonnollisesta poikkeavaa ulkoista tyyliä, vaan korostaa jo olemassaolevaa. Keikalle pukeudutaan aina vähän rohkeammin: Meikkiä voi lisätä, hiukset voivat olla mahtailevammat ja värien kuuluu olla voimakkaita ja uhoavia. “Asun pitää kantaa artistia. Artistin on kuitenkin aina oltava vaatteitaan vahvempi, sillä vaatteen on aina tuotava jotain enemmän kuin vietävä jotain.” Bändin ainoana tyttönä Heidi uskaltaa vielä paljastaa, että myös pojat peilaavat. Joskus jopa enemmän kuin hän itse.
Puhetulvasta huomaa, että bändin alkuunpanija tietää missä mennään. Hänellä on vastaukset kaikkiin kysymyksiin ja hän on kartalla niin itsensä kuin yhtyeen taiteellisista ja musiikillisista ambitioista. Ei ole vaikea kuvitella karismaattista naista mikrofonin ääreen. Kotioloista kysyttäessä Heidi kuitenkin paljastaa myös hölläävänsä välillä: tunnelmallisten pukujen, rimpsujen ja tyttömäisten hörsylöiden tilalle vaihdetaan äidin vanha vaatimaton flanellipaita, joka hajoaa pian liitoksistaan. Rankan ja dramaattiseksi kuvaillun EP:n äänitysjakson aikana tarvittiin myös tätä “superpaitaa”. Silloin bändin liidaajan ajatukset menivät vuoristorataa bändikavereiden rauhoitteluista huolimatta. Prosessin jälkeiset tunteet on kuitenkin vertaansa vailla, sillä panostus mahdollisti ensimmäisen virallisen esiintulon ja nyt EP on täynnä maailman dramatiikkaa ja kaunista, akustista melankoliaa.The Recipes, ystävänpäivänä 14.2. Lavaklubi –Kansallisteatterin näyttömö (vapaa pääsy)
EDIT: peruttu sairastapauksen vuoksi.

www.facebook.com/therecipesband

kuvat: Jaeseong Pk
levyn kannet: Sonja Sarsa