Facebook on monestakin syystä hauska kapistus. Yksi on kuitenkin se, kuinka sinne heittää kuvia, ja sitten yhtäkkiä monen kuukauden päästä joku kommentoikin vanhaan kuvaan. Tuntuu kuin muistoja ja hetkiä ripoteltaisiin muistutukseksi mukavista päivistä. Kuvatekstinä oli ”Sadepäivän ilo, uskollinen ystävä” ja kommenttejakin lukiessa nousi hymy korviin:
Tuulia: ”Must tää on keisarin morsian!”
Henriikka: ”Näytän semirakastuneelta. Harmi ettei Jannesta voi sanoa samaa.”
Teppo: ”Miksi Jannella on sadetakki ja -varjo? Varsinkin kun sulla ei ole kumpaakaan?”
Henriikka: ”Muistaakseni Jannen päälle satoi, minun ei. Siksi kai nuo ilmeetkin.”
Nyt on helmikuun kuudes, saamelaisten kansallispäivä, ja olen kipeä. Kurkkuun sattuu, ja huimaa kuin olisi kovinkin korkealla. Enkä muistanut edes eilen syödä Runebergin torttua. Pakkasen keskellä on kiva muistella heinäkuun päivää, kun olin hyvällä tuulella ja välillä satoi ja välillä paistoi. Kuljimme Helsingin keskustasta Hakaniemen rantaan ystävämme Aapon kanssa ja pohdimme, miksi koko kesän on vain satanut. Purjehduskengissä ja paljainvarpain oli kevyt kävellä.
Olin ostanut Jannelle ja itselleni samanlaiset paidat. Sovimme, että käyttäisimme niitä samana päivänä vain ja ainoastaan sen yhden päivän ajan.
Viimeinen kuva on edelleen itsellenikin mysteeri. Olen siinä kuitenkin tyllihame korvissa ja iloisella mielellä. Olisko toi nyt sitä uusgrungea sitten? Trendistä luin, että se grunge toteutetaankin nyt sivistyneemmin, laadukkailla materiaaleilla. Oletan tyllin kuuluvan siihen porukkaan.
Hei hei heinäkuu.
-Henriikka
Kuvat: Aapo Jämsén
