Tänä lauantaina aion avautua siitä, että ihan oikeasti olen kyllä aivan järjetön hamstraaja. Kyllä, himohamstraaja. Nolo hamstraaja. Tässä esimerkki naurettavasta toiminnasta, ja vielä kuvamateriaaliakin kaiken lisäksi.

Viimeisen puolen vuoden aikana olen löytänyt kolme karhun anorakkia eri kirpputoreilta: punasinisen Valtterista, keltasinisen Fidasta ja violetinsävyisen Itäkeskuksen viereisestä. En tarvinnut anorakkia edes löytäessäni ensimmäisen, minulla kun on niitä kaapissani varmaankin neljä. Vielä vähemmän tarvitsin Karhun takkia sitten, kun olin jo ensimmäisen ostanut. ”Mutta kukapa jättäisi näin halvan aidon karhun roikkumaan rekkiin?” (kaikki maksoivat alle viisi euroa) ”Voinhan antaa nämä ystävilleni, he varmasti arvostavat kaunista elettäni!” Tässä vaiheessa kaikki oli vielä hyvin.

Olen tuonut takit kotiini, asettanut ne nätisi hyllylle. Aina uuden vanhemman päälle. Ja siellä ne ovat edelleen. En ole uhrannut ajatustakaan, että antaisin ne niitä tarvitseville. Ei, ei, minun rakkaat karhuni. Ja mikä kamalinta, en ole käyttänyt yhtäkään vielä kertaakaan. 

Nyt se on sitten sanottu. Olen asettunut avoimesti maalitauluksi. 

Antaa tulla ivaa ja pilkkaa niskaani, yritän kestää sen kuin mies.

Henriikka