Kerro minulle -perhevisa: hyvän tuulen tutustumispeli

Kaupallinen yhteistyö: WSOY

Tiedän, mitä teemme perheen kesken joululomalla: pelaamme Kerro minulle -perhevisaa, joka on ihana, ilahduttava ja koskettavakin korttipeli, jonka kautta testataan, kuinka hyvin tunnet lähisukulaisesi. Pelissä on kysymyksiä ja tehtäviä, jotka punnitsevat kunkin perhe- ja sukutietämystä. Kehuilta ja kinoiltakaan tuskin läheisessä perheessä vältytään.

Mikä on arvokkain palkinto, jonka joku sukulaisesi on voittanut? Missä kouluaineessa sinua vastapäätä istuva pelaaja oli paras? Sano kolme jonkun pelaajan ominaisuutta – se, joka arvaa, kenestä on kysymys, saa pisteen. Pyydä vanhinta pelaajaa kertomaan jotain menneistä ajoista ja arvioi, onko se totta vai tarua.

Otimme pelin pelaamiseen pienen varaslähdön pari viikkoa sitten äitini ja siskoni kanssa. Dorit kuvasi hetken aidosta tilanteesta, jossa pelasimme perhevisaa ensikertaa. Istuimme vakkarikahvilassani Gran Delicatossa, turkoosin vakkariseinän luona ja joimme samalla suuria, aitoon suklaaseen tehtyjä kaakaoitamme – on muuten ehdottomasti parhaat kaakaot koko Helsingissä.

Uppouduimme peliin hetkessä. Varmaan kertoo meidän keskittymiskyvystämme, ettemme oikein edes muista valokuvien ottamista tai edes ympäristöä: mietimme täysillä kysymyksiin vastauksia ja pyrimme muistamaan asioita parhaamme mukaan. (Tosin äiti oli ainoa, joka muisti, että serkkumme on voittanut Haluatko Miljonääriksi -ohjelmassa sievoisen summan rahaa.)

En tiedä, miten mielenkiintoista ulkopuolisen olisi ollut seurata touhujamme, mutta me nautimme siitä, että luvan kanssa sai pyöritellä inside-vitsejämme, kunkin ominaisuuksia ja yhteisiä muistoja. Voi, miten paljon niitä onkaan!

Siellä me lauloimme ja nauroimme kahvilassa. Juuri sellainen vähän rasittava seurue, jota sietää vierellään vain oikein hyvällä tuulella.

Kyllä me meinasimme vähän itkeäkin. Minulla tuli kyynel silmään, kun äiti sanoi parhaaksi ominaisuudekseni sen, että pystyn niin avoimesti ja aidosti antamaan muille myönteistä palautetta ja kehumaan ympärillä olevia. (Kyyneleet tulivat silmiin taas nyt kirjoittaessani).

Kerro minulle -perhevisa on hauska tapa saada selville uusia asioita ihmisistä ympärilläsi. Peli on perheille tehty, mutta luulen, että sitä voisin hyvin soveltaa myös toisiaan hyvin tuntevalle ystäväporukalle.

Pelin tavoite on tutustua toisiin entistä paremmin ja muistella yhdessä. Tuntuu, että omalle perheelle se voisi toimia hauskanpidon ja yhdessä tekemisen lisäksi välineenä juuri siinä, että on tukikysymyksiä, jonka kautta saa ylipäänsä asioita sanottua ja kerrottua. Harvoin sitä tulee heiteltyä ihan satunnaisia kehuja, muistoja tai asioita toisille – kysymykset auttavat ylipäänsä mietiskelemään perheenjäseniään ja itseään.

Peli sopii 3–8 pelaajalle ja koko suvulle ikään katsomatta. Paketti sisältää 110 korttia, mutta mietin heti, miten helposti lisäkymyksiä voisi vaikka keksiä itse lisää rinnalle.

Peliä pelatessa muisti taas, miten paljon noista hönöistä välittääkään. Minulla oli suoraan sanoen ollut aivan surkea päivä, mutta äkkiäkös se tuossa kaakaon ja käkätyksen vuoksi unohtui. Ulkona satoi räntää ja tuuli vaakatasossa. Sisällä oli somaa ja sympaattista.

Kovin kauan emme vielä ehtineet pelata, emmekä halunnetkaan. Halusimme säästää visailun joululomalle. On kyllä mielenkiintoista tietää, miten perheen miesväki hommaan suhtautuu. Luulen, että pienellä skeptisellä mutinalla, mutta kuitenkin innolla. Se skeptinen mutinakin tuntuu nyt aika hellyyttävältä, kun on vähän ikävä.

Kirjoitin vuosi sitten äitienpäivänä Äiti kerro minulle -kirjasta, joka on äidille lahjaksi annettava kirja, jonka kysymykset äiti sitten täyttää vastauksillaan. Tarkoituksena on saada talteen tarinoita ja oppia lähisukulaisestaan uutta. Saman kirjan annoin isälleni isänpäivälahjaksi samana vuonna. Äiti on täyttänyt kirjaansa jo aika pitkälle, isän luulen vasta aprikoineen suurta elämäntarinaansa ja vastauksia kysymyksiin. Taitaa tässäkin näkyä heidänkin persoonallisuus- ja nopeuseronsa.

Kirjojen luoja Elma van Vliet sai idean Kerro minulle -sarjaan äitinsä sairastuttua. Hän tajusi, että ei ollut tullut kysyneeksi äidiltään tämän menneisyydestä, elämästä ja unelmista. Vaikka omat vanhempani ovatkin tosi hyvässä kunnossa, eivätkä vielä vanhuksiakaan, tuli kirjojen myötä kieltämättä sellainen olo, että saisipa kaiken mahdollisen talteen tulevaisuuteen. Miten arvokkaita ovatkaan kaikki muistot ja opit menneestä. Niiden kautta hahmottaa niin paljon helpommin nykyisyyttäkin.

Kerro minulle -sarja on kasvanut laajaksi. Äiti-versio on ehdottomasti sarjan suosituin, seuraavana ovat isoäiti, isä ja isoisä. Lisäksi sarjaan kuuluu pieniä Sinulle äiti / isä / sisko / veli –kirjoja, joihin kirjan antaja kirjoittaa yhteisiä muistoja.

Ettei täytettävät kirjat loppuisi aivan heti lapsuuskodistamme, aion viedä jouluna pelin lisäksi äitille ja isälle myös Kertokaa minusta – kirjan. Siihen vanhemmat voivat sitten vauvakirjan tapaan täyttää juttuja minusta, rakkaasta tyttärestään ja antaa sen sitten täytettynä takaisin. On kyllä kätevää, kun perheenjäseniltä uskaltaa oikeasti vaatia itsensä vuoksi tällaista vaivannäköä. En ole varma, kehtaisinko tehdä ystäville saman.

Yhteyden luominen tai sen uudelleen aktivoiminen tai vaikka uuden dynamiikan hakeminen perheenjäsentensä kanssa on aika kiinnostavaa. Näin aikuisten kesken ollessa ja pelatessa on mielenkiintoista myös luopua totutuista lapsi-vanhempi-rooleista ja tutustua sisaruksiinsa ja vanhempiinsa ihan ihmisinä vain.

On tiettyjä muistoja, jotka on kuullut tuhat ja yksi kertaa ja sitten toisaalta taas paljon kaikkea, josta ei ole koskaan kuullut mainintaakaan.

Odotan innolla kaikkia nauruja, itkuja ja skeptisiä mutinoita, jotka perhevisa tuo meidän joululomaan. Onneksi lomaan ei ole enää pitkään.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

Minä voin hyvin (ja minä saan voida hyvin)

Istuimme pari tuntia sitten Oodissa iltaglögillä ja -sämpylällä ystäväni kanssa. Hän on seurannut viimeistä vuoden pätkää elämässäni erittäin läheltä, vähän liiankin läheltä. Välillä on tuntunut, että ystäville itselleen pitäisi tarjota jotain tukipalvelua, jos he joutuvat olemaan olemaan tukena paljon ja pitkään.

Tänään sanoin kuitenkin hänelle: ”Musta tuntuu, että voin ihan tosi hyvin. Oon voinut jo jonkun aikaa.”

Ystävä otti kainaloon ja sanoi: ”Se on IHANAA!”

On se vaatinutkin. Pitkän pätkän elämästä aika rajuissa liemissä. Talvi kaikkinensa oli aivan sairas ja kamala, sellainen etten toivottavasti koskaan enää joudu sellaisiin olotiloihin. Se elämän myllerrys, se lakkaamaton pohdinta, itsesyytös ja stressi, joka levittäytyi ihottumana kehoon ja kaiken peittävänä väsymyksenä mieleen. Alkuvuodesta en muista juuri mitään.

Soitin kerran äidille sateenvarjon alta kävellessäni kaupungilla. Satoi kaatamalla. Muistan, etten välittänyt nahkakengistä läpi tulevasta vedestä lainkaan, vaikka aina välitän. Äiti vastasi ja purskahdin itkuun. Sellaiseen räkäitkuun, en mihinkään kauniiseen ja eteeriseen tihutukseen, vaan lohduttomaan ulvontaan, joka kiiri riipivästi ylös sydämestä saakka. Sain sanotuksi, etten tiedä jäänkö edes eloon. Että miten tällaisesta voi edes jäädä eloon.

Äiti sanoi, että tämä tulee varmasti olemaan vaikeinta, mitä olet koskaan kokenut ja se menee vielä pahemmaksi. Mutta sitten tulee aikaa, kun se alkaa helpottaa. Ja huomaat, että selviät sittenkin.

Ja sitten se aika hiljalleen tulikin. Periaatteessa hiljalleen, periaatteessa yhtäkkiä. Voimat palasivat hiljalleen, silkka selviytyminen vaihtui taas elämään, ja päiviä alkoi muistamaan paremmin. (Muistan yleensä tietyt asiat ja aistihavainnot supertarkasti ja siksi on tosi outoa ajatella jotain elämänsä ajanjaksoa sumeana.)

Jo ennen voimia oli tullut hyväksyntä. Tiesin, että käännetty kivi oli viimeinen, eikä ensimmäinen. Ettei tämä ollut mikään hetken mielijohde, vaan pitkän pohdinnan lopputulos. Päätös tuntui kaikessa rajuudessaan helpotukselta, sillä sen takana pystyi seisomaan, sen tiesi olevan loppuun asti keskusteltu ja mietitty. Suru ei ollut surua siitä, ettei tietäisi mitä kuuluu tehdä, vaan siitä että se siitä huolimatta sattui aivan saakelisti.

Kun itse hyväksyi ajatuksensa ja tilanteen, pystyi itsensä kanssa tekemään rauhan. Tiesin tehneeni parhaani, laittaneeni kaikki voimani ja kyvykkyyteni likoon.

Keväällä vetäessäni jo syvemmin henkeä, arvostin silti parisuhteen toisen osapuolen toivetta olla kirjoittamatta erosta. Itsestänikin tuntui, että on hyvä kerätä kunnolla voimia, ennen kuin kaikkea alkaa avata muille.

Kun kirjoittamisen aika sitten tuli, tuntui kuin kaksi aikajanaa olisi kulkenut vähän vinoutuneesti päällekäin. Kun oma prosessi oli jo edennyt melkein loppuun saakka, tajusivat ympärillä olijat vasta tilanteen. Monet kaverit, tutut ja seuraajat, jotka olivat myötäeläneet rakkaustarinaamme, ottivat muuttuneen tilanteen ja erilliset tulevaisuudet ymmärrettävästi tunteella – hyvässä ja pahassa.

Löysin itseni tilanteesta, jossa itse halusin jo päästä eteenpäin, mutta jossa farkunlahkeeni oli jäänyt kiinni jonnekin liukuoven alle, jonka vuoksi sitten pyörin siellä pyörimistäni. Kävin syviä keskusteluita aiheesta, kuuntelin pettyneitä ja yritin valaa uskoa ikuiseen rakkauteen – Uskonhan siihen edelleen itsekin. Suurin osa viesteistä oli tsemppaavia ja myönteisiä, iso osa surullisia ja jotkut vihaisia, jopa aggressiivisia.

Tässä kohtaa olin kiitollinen siitä, miten pitkällä itse jo oli, sillä ihmisten hyökkäykset ja verbaaliset tikarit olivat sellaista pahanolon purkautumista, ettei niistä olisi vähin voimin jaksanutkaan. En missään vaiheessa ollut odottanut, että kaikki olisivat samaa mieltä, tietenkään. Silti hätkähdyttää huonosti käyttäytyvät ihmiset, jotka luulevat, että heidän sädekehänsä kirkastuu, kun he esittävät oman mielipiteensä karkeilla sanoilla lytäten ja tuomiten. Ikään kuin heidän moraalinsa olisi vähemmän olemassa, jos he ovat vaiti. Määrätietoista on helppo kritsioida, kuin määrätietoisuus olisi joku taikavoide, joka tekisi myös immuuniksi ihmisille.

Olen oppinut tämän vuoden aikana ymmärtämään kliseistä mietelausetta: ”Everyone you meet is fighting a battle you know nothing about. Be kind. Always.”

Minulla ei ollut koskaan ennen elämässäni ollut rankkaa. Siis oikeasti rankkaa. Elämässäni on ollut rankkoja asioita, mutta talvi oli jotain sellaista, johon en ollut osannut valmistautua lainkaan.

Kun sitten itse taas seisoi huterasti, mutta silti varmasti alustalla, oli erikoista huomata, että niin monilla muilla ihmisillä oli omasta tilanteestasi parempi mielipide, parempi ehdotus tilalle. Oli myös erikoista huomata, kuinka moni ajatteli, että pitäisin tätä voittona. Että tämä olisi joku asia, josta olisin ylpeä ja jota olisin itse tahtonut ja tavoitellut. Kuin nyt tuulettelisin, että juuuhuuuu vihdoin maalissa! Totesin joskus jollekin, että on kummallista, että joku haluaa maassa rypevää käydä vielä vähän potkaisemassa. Varmuuden vuoksi.

Eräs ystäväni totesi aiemmin tänä vuonna vähän ymmällään, että miten tuo kaikki on sinulle niin helppoa. Ei sen pitäisi olla niin helppoa. Nauroin ja sanoin, että jos tuntisit ne tunteet ja saisit mieleesi ne samat ajatukset, niin et sanoisi samoin.

Se, että selviytymiskeinoni elämässä on optimistinen ajattelu ja nauru (se monia vaikeiden aikojen keskellä ihmetyttänyt hammashymy – ikään kuin some muutenkaan olisi mikään sielunpeili), ei tarkoita että kaikki olisi helppoa. Se, että pyrin kaivamaan lantakasasta talikolla timantteja, ei tarkoita etteikö se lanta yhtä lailla haisisi ja etteikö siinä rypeminen olisi ihan yhtä kamalaa. Yritin vain pitää mieleni niissä timanteissa. Siinä hyvässä, jota oli ehkä vaikea nähdä, mutta jonka tiesi olevan siellä jossain. Kukaan, ei kukaan, lähde tällaiseen prosessiin tyhjin perustein.

Olen vanhentunut tämän vuoden aikana noin 20 vuotta. Tällä hetkellä tunnen olevani keski-ikäistynyt, elämää hyvillään mutta vähän voipuneesti tutkaileva viiskymppinen. Välillä tuntuu, että peilistäkin katsoo takaisin joku muu, jolla on ihan uusia ilmeitä ja uudella tavalla elämää nähneet silmät. Jos tämä kokemus ja oppi olisi rysäytetty vuosi sitten kerralla päälle, olisin taatusti lyhistynyt. Onneksi elämä yleensä antaa vähän kerrallaan, niin että kaikkeen tottuu, ja horjuvatkin jalat jaksavat taivaltaa eteenpäin.

Todellisuudessa täytän ensi vuonna 30 vuotta. Kovin vanhaksi en siis oikeasti ole ehtinyt, ja elämähän siintää kirkkaana edessä. Ajattelin, että täysin tapojeni vastaisesti skippaan tänä vuonna suuremmat synttärijuhlat ja suuntaan energian ensi vuoden pyöreisiin. On sitten yli vuosi aikaa nuortua takaisin se parikymmentä vuotta ja olla taas itsensä ikäinen.

Olen kesän jälkeen saanut käydä monia hyviä keskusteluita somessa. Ikävien viestien ja kohtaamisten rinnalla on ollut hienoa huomata, millaista empatiaa ihmiset kantavat matkassaan. Olen vastaillut kysymyksiin, vaihdellut viestejä, aprikoinut monen monta kertaa jonkun seuraajankin elämäntilannetta. On tuntunut arvokkaalta, että on voinut jakaa mietteitä jollekin, joka on ehkä vasta aloittanut sen lantakasan lapioinnin. On ollut ihana myös myöhemmin kuulla, miten moni on huomannut lapioivansakin ihan tavallista heinäkasaa.

Moni on myös pyytänyt arviotani siinä, missä kohtaa ja miksi kannattaisi erota. Mistä sen tietää. Niissä hetkissä olen ollut varovainen, sillä oma kokemukseni ei luonnollisestikaan ole monistettavissa. Enkä missään nimessä ole halunnut lietsoa mitään sitoutuneisuuden vastaista propagandaa, enkä olla asettamassa kenellekään mitään viimeisiä sanoja. Olen itsekin sitä mieltä, että monesti erotaan ihan liian helposti, luovutetaan liian aikaisin. Rakkaus on muutakin kuin tunne, vaikka onneksi myös tunne.

Syynä sille, miksi en ole kovastikaan jakanut eroajatuksiani, on toinen ihminen. Tämä ero ei ollut vain minun, ja haluan kunnioittaa myös sitä seikkaa sillä, etten jaa asiasta julkisesti kuin sen, minkä koen reiluksi kaikille. Toivon, että ymmärrätte. Tiedän, että ymmärrätte.

Ja suoraan sanoen alan itsekin olla tätä keskustelua aika täynnä. Sitä on totta tosiaan käyty ja käännelty niin pitkään ja hartaudella – olen niin paljon enemmän kuin eroni. Ja niin on toinen eronnutkin. Tuskinpa kumpikaan aiotaan tulevaisuuden indentiteettejämme rakentaa eron varaan.

Tänä vuonna olen keskustellut, keskustellut ja keskustellut. Miettinyt, miettinyt ja miettinyt. Kirjoittanut ja pyyhkinyt pois. Käynyt terapiassa, ottanut rauhassa. Olen saanut tukea, tukenut itse. Ollut luonnossa ja vetänyt happea. Olen menettänyt voimia ja kerännyt ne taas.

Kaikella on määräaika, ja aikansa on joka asialla taivaan alla. Aika on syntyä ja aika kuolla.  Aika on purkaa ja aika rakentaa. Aika on itkeä ja aika nauraa. Aika on olla vaiti ja aika puhua. Aika on rakastaa ja aika vihata. Aika on sodalla ja aika rauhalla.

Kiitos kaikille kysymästä, minä voin tosi hyvin. Ja minä saankin voida hyvin, minulla on siihen oikeus. Se tuntuu ihanalta.

-Henriikka

Kuvat eilisaamulta kodistani: Dorit Salutskij

Isä – retkeilyidolini ja seikkailukaverini

Kaupallinen yhteistyö: Partioaitta

”Olen ollut aina sitä mieltä, että meidän isä on vähintään maailman vahvin, rohkein, taitavin, viisain, älykkäin, komein, mukavin ja hauskin. Isä osaa kaiken. Isä tietää kaiken.”

Näin kirjoitin blogiini Isänpäivänä 2013. Mikään ei ole muuttunut. Ajattelen yhä samoin.

Viikon päästä on taas Isänpäivä, ja on ihanaa, että olen jo ostanut junaliput kotiin isän ja äidin luo. Saan istua keittiönpöytään syömään yhdessä aamiaista, ja isän palatessa töistä jakaa vielä yhteisen illallisenkin.

Joskus 3-vuotiaana, isän palatessa pitkältä reissulta Kaliforniasta, päätin olla ”isän tyttö” ja sitä olen vieläkin.

Isäni on retkeilijäidolini. Ikivanhoissa, mutta hyväksi todetuissa kamppeissa hän sytyttää nuotion, keittää nokipannukahvit, pystyttää leirin ja nostaa kanootin rannalle yöksi. Vaatteita on usein paikkailtu ilmastotintiteipillä sieltä sun täältä, mutta vuosikymmenten kokemus osoittaa ne toimiviksi. Miksi vaihtaa uusiin, kun vanhoissa vielä pärjää. ”Pärjääminen” – verbi, jonka yhdistän isääni.

Välillä tunnen itseni aivan pöntöksi retkeillessäni hänen kanssaan. Minulla on pränikät kuorivaatteet ja uutuuttaan kiiltävä merinovillapipo. Isän 80-luvun ilmaispipossa koreilee puhelinoperaattorin logo, ja metsänvihreä anorakki on vanhempi kuin minä, hänen vanhempi tyttärensä.

Samalla tunnen kuitenkin itseni aina tosi hyväksi: isän kanssa tuntee olevansa aina turvassa, isän kanssa oppii kaikesta. Ja väitän, että hänkin on oppinut minulta jotain: joskus sen akryylisen pipon vaihtaminen villaiseen parantaa retkeilymukavuutta melkoisesti. Ja toisin kuin joskus ajateltiin, fleece ei ehkä olekaan maailman hienoin asia. Ja sienet! Niiden tuntemuksessa olen jo ohittanut hänet. Ehkä eniten olen opettanut vähän letkeyttä: että kaiken ei aina, ihan joka sekunti tarvitse olla niin justiinsa.

Näitä kuvia ottaessa mietin isää. Miten ikävä onkaan taas ollut! Se on jännä, kuinka perhe kulkee koko ajan ajatuksissani, vaikkemme olekaan yhteydessä välttämättä edes viikoittain perhe-whatsappiin jaettuja vitsejä lukuun ottamatta.

Näissä kuvissa käsissäni on Partioaitan vaatteita ja varusteita: mietin Itäkeskuksen kaupassa kierrellessäni, mitä isäni oikeasti tarvitsisi, millaisista kamppeista hän todella hyötyisi ja ilahtuisi.

Sillä on kuitenkin kivaa tietää, että jaamme samanlaisen arvopohjan varusteasioissa: kestävyys ja vastuullisuus, mieluummin laadukkaampaa kuin huttua. Minä voisin oppia isältäni siinä, ettei laadukastakaan tarvitse määräänsä enempää, ja isä minulta sitä, että hyvätkään hanskat eivät ole niin hyvät enää, jos niistä on jäljellä pelkät saumat ja kasa teippiä.

Yllä olevan kuvan isänpäivälahjaideoita:

VAI-KO Timberjack -pipo
Icebreaker tech lite ss crewe -T-paita
Sasta Midland heavy -flanellipaita
Sherpa Dumji Crew -villapaita (päälläni)

Muistan hyvin, kuinka lähdin isäni kanssa alle kouluikäisenä kanoottiretkelle. Hän oli laatinut pitkän varustelistan paperille lyijykynällä. Sen listan mukaan hän sitten pakkasi yhden yön mittaista reissua varten kaiken tarpeellisen teltasta ruokatarvikkeisiin.

Minimalistista pakkausta ei retkiimme kuulunut. Kerrankin kanoottiretken aikaan sattui syntymäpäivä, minkä vuoksi mukana oli täytekakkua. Totta kai! Ehkä saatatte tunnistaa tytärtäkin tästäkin: miksi kituutella, jos voi nautiskella?

Nämä retket olivat osasyynä kipinän syttymiseen. Luonnosta tuli ystävä ja toinen koti.

Lahjavinkkejä alla olevassa kuvassa:

Frilufts canisp cushion -istuinalusta
Ortlieb -kuivasäkki 35l

Luonnon lisäksi yhteistä tekemistämme on aina värittänyt liikunta. Luonto on vieläkin mahtavampi, jos siellä voi liikkua kehonsa ja mielensä kyllyydestä.

Kesällä 2010 päätin jopa isäni jalan jäljissä kehittyä uskomattoman lahjakkaaksi purjelautailijaksi, mutta valitettavasti Lappala-järven treenit jäivät yhteen kertaan. Asia jota en valitettavasti perinyt isältäni: kärsivällisyys.

Lähivuosina yhteisenä lajina luonnossa on ollut vapaalasku ja lasku ylipäänsä. Olemme rymynneet rinteissä ja niiden ulkopuolella Lapin hangilla monet kerrat, usein koko perhe mukana. Harvoin on yhtä absurdeja fiiliksiä kuin silloin, kun koko monihenkinen perhe vaihtaa tunturin huipulla lumikengät lumilautoihin tai nappaa karvat suksien pohjasta ja valmistautuu hurmokselliseen laskuosuuteen pehmeällä puuterilumella. Ai että.

Lahjavinkkejä alla olevassa kuvassa:

Frilufts silkkinen unisex -makuupussilakana
Leatherman Free P2
Kupilka-tulukset

Ihailen isääni avoimesti ja epätodellisen paljon. Se voi vaikuttaa monesta hupsultakin, mutta minusta se on ihanaa, vaikka on minulla todellisuudessa ihan tervettä kriittistä ajatteluakin taustalla. Sitä paitsi oli hauskaa, kun yksi päivä jaoin isä-ajatukseni Instagram Storyssa ja huomasin etten ole ajatusteni kanssa ihan omineni kuitenkaan.

Viestini kuului: ”Oon just sellainen lapsuuden ajatukseen jämähtänyt, että pidän mun isää aivan ylivertaisena ihmisolentona enkä aio muuttaa mun mielipidettä.”

Sain kymmeniä ja kymmeniä vastauksia seuraajilta, että he ajattelevat aivan samoin. On onnellista ajatella kaikkia niitä pieniä ja sittemmin suuremmaksi kasvaneita lapsia, jotka ovat saaneet rinnalleen sellaisia isiä. Ja hihittää ajatella niitä päätään pyöritteleviä seurustelukumppaneita ja puolisoita, jotka joutuvat kerta toisensa jälkeen kuulemaan: ”Varmistettaisko tää kuitenkin vielä isältä?”

-Henriikka

Ps. Loppuun vielä paras lahjaideani: lähtekää isän kanssa yhdessä retkelle. Partioaitan 365 -klubilla on paljon sopivia retkiä ja klubitapahtumia, ilmaisiakin, joita omasta kokemuksesta suosittelen ilolla.

Kuvat: Dorit Salutskij