Istuimme pari tuntia sitten Oodissa iltaglögillä ja -sämpylällä ystäväni kanssa. Hän on seurannut viimeistä vuoden pätkää elämässäni erittäin läheltä, vähän liiankin läheltä. Välillä on tuntunut, että ystäville itselleen pitäisi tarjota jotain tukipalvelua, jos he joutuvat olemaan olemaan tukena paljon ja pitkään.

Tänään sanoin kuitenkin hänelle: ”Musta tuntuu, että voin ihan tosi hyvin. Oon voinut jo jonkun aikaa.”

Ystävä otti kainaloon ja sanoi: ”Se on IHANAA!”

On se vaatinutkin. Pitkän pätkän elämästä aika rajuissa liemissä. Talvi kaikkinensa oli aivan sairas ja kamala, sellainen etten toivottavasti koskaan enää joudu sellaisiin olotiloihin. Se elämän myllerrys, se lakkaamaton pohdinta, itsesyytös ja stressi, joka levittäytyi ihottumana kehoon ja kaiken peittävänä väsymyksenä mieleen. Alkuvuodesta en muista juuri mitään.

Soitin kerran äidille sateenvarjon alta kävellessäni kaupungilla. Satoi kaatamalla. Muistan, etten välittänyt nahkakengistä läpi tulevasta vedestä lainkaan, vaikka aina välitän. Äiti vastasi ja purskahdin itkuun. Sellaiseen räkäitkuun, en mihinkään kauniiseen ja eteeriseen tihutukseen, vaan lohduttomaan ulvontaan, joka kiiri riipivästi ylös sydämestä saakka. Sain sanotuksi, etten tiedä jäänkö edes eloon. Että miten tällaisesta voi edes jäädä eloon.

Äiti sanoi, että tämä tulee varmasti olemaan vaikeinta, mitä olet koskaan kokenut ja se menee vielä pahemmaksi. Mutta sitten tulee aikaa, kun se alkaa helpottaa. Ja huomaat, että selviät sittenkin.

Ja sitten se aika hiljalleen tulikin. Periaatteessa hiljalleen, periaatteessa yhtäkkiä. Voimat palasivat hiljalleen, silkka selviytyminen vaihtui taas elämään, ja päiviä alkoi muistamaan paremmin. (Muistan yleensä tietyt asiat ja aistihavainnot supertarkasti ja siksi on tosi outoa ajatella jotain elämänsä ajanjaksoa sumeana.)

Jo ennen voimia oli tullut hyväksyntä. Tiesin, että käännetty kivi oli viimeinen, eikä ensimmäinen. Ettei tämä ollut mikään hetken mielijohde, vaan pitkän pohdinnan lopputulos. Päätös tuntui kaikessa rajuudessaan helpotukselta, sillä sen takana pystyi seisomaan, sen tiesi olevan loppuun asti keskusteltu ja mietitty. Suru ei ollut surua siitä, ettei tietäisi mitä kuuluu tehdä, vaan siitä että se siitä huolimatta sattui aivan saakelisti.

Kun itse hyväksyi ajatuksensa ja tilanteen, pystyi itsensä kanssa tekemään rauhan. Tiesin tehneeni parhaani, laittaneeni kaikki voimani ja kyvykkyyteni likoon.

Keväällä vetäessäni jo syvemmin henkeä, arvostin silti parisuhteen toisen osapuolen toivetta olla kirjoittamatta erosta. Itsestänikin tuntui, että on hyvä kerätä kunnolla voimia, ennen kuin kaikkea alkaa avata muille.

Kun kirjoittamisen aika sitten tuli, tuntui kuin kaksi aikajanaa olisi kulkenut vähän vinoutuneesti päällekäin. Kun oma prosessi oli jo edennyt melkein loppuun saakka, tajusivat ympärillä olijat vasta tilanteen. Monet kaverit, tutut ja seuraajat, jotka olivat myötäeläneet rakkaustarinaamme, ottivat muuttuneen tilanteen ja erilliset tulevaisuudet ymmärrettävästi tunteella – hyvässä ja pahassa.

Löysin itseni tilanteesta, jossa itse halusin jo päästä eteenpäin, mutta jossa farkunlahkeeni oli jäänyt kiinni jonnekin liukuoven alle, jonka vuoksi sitten pyörin siellä pyörimistäni. Kävin syviä keskusteluita aiheesta, kuuntelin pettyneitä ja yritin valaa uskoa ikuiseen rakkauteen – Uskonhan siihen edelleen itsekin. Suurin osa viesteistä oli tsemppaavia ja myönteisiä, iso osa surullisia ja jotkut vihaisia, jopa aggressiivisia.

Tässä kohtaa olin kiitollinen siitä, miten pitkällä itse jo oli, sillä ihmisten hyökkäykset ja verbaaliset tikarit olivat sellaista pahanolon purkautumista, ettei niistä olisi vähin voimin jaksanutkaan. En missään vaiheessa ollut odottanut, että kaikki olisivat samaa mieltä, tietenkään. Silti hätkähdyttää huonosti käyttäytyvät ihmiset, jotka luulevat, että heidän sädekehänsä kirkastuu, kun he esittävät oman mielipiteensä karkeilla sanoilla lytäten ja tuomiten. Ikään kuin heidän moraalinsa olisi vähemmän olemassa, jos he ovat vaiti. Määrätietoista on helppo kritsioida, kuin määrätietoisuus olisi joku taikavoide, joka tekisi myös immuuniksi ihmisille.

Olen oppinut tämän vuoden aikana ymmärtämään kliseistä mietelausetta: ”Everyone you meet is fighting a battle you know nothing about. Be kind. Always.”

Minulla ei ollut koskaan ennen elämässäni ollut rankkaa. Siis oikeasti rankkaa. Elämässäni on ollut rankkoja asioita, mutta talvi oli jotain sellaista, johon en ollut osannut valmistautua lainkaan.

Kun sitten itse taas seisoi huterasti, mutta silti varmasti alustalla, oli erikoista huomata, että niin monilla muilla ihmisillä oli omasta tilanteestasi parempi mielipide, parempi ehdotus tilalle. Oli myös erikoista huomata, kuinka moni ajatteli, että pitäisin tätä voittona. Että tämä olisi joku asia, josta olisin ylpeä ja jota olisin itse tahtonut ja tavoitellut. Kuin nyt tuulettelisin, että juuuhuuuu vihdoin maalissa! Totesin joskus jollekin, että on kummallista, että joku haluaa maassa rypevää käydä vielä vähän potkaisemassa. Varmuuden vuoksi.

Eräs ystäväni totesi aiemmin tänä vuonna vähän ymmällään, että miten tuo kaikki on sinulle niin helppoa. Ei sen pitäisi olla niin helppoa. Nauroin ja sanoin, että jos tuntisit ne tunteet ja saisit mieleesi ne samat ajatukset, niin et sanoisi samoin.

Se, että selviytymiskeinoni elämässä on optimistinen ajattelu ja nauru (se monia vaikeiden aikojen keskellä ihmetyttänyt hammashymy – ikään kuin some muutenkaan olisi mikään sielunpeili), ei tarkoita että kaikki olisi helppoa. Se, että pyrin kaivamaan lantakasasta talikolla timantteja, ei tarkoita etteikö se lanta yhtä lailla haisisi ja etteikö siinä rypeminen olisi ihan yhtä kamalaa. Yritin vain pitää mieleni niissä timanteissa. Siinä hyvässä, jota oli ehkä vaikea nähdä, mutta jonka tiesi olevan siellä jossain. Kukaan, ei kukaan, lähde tällaiseen prosessiin tyhjin perustein.

Olen vanhentunut tämän vuoden aikana noin 20 vuotta. Tällä hetkellä tunnen olevani keski-ikäistynyt, elämää hyvillään mutta vähän voipuneesti tutkaileva viiskymppinen. Välillä tuntuu, että peilistäkin katsoo takaisin joku muu, jolla on ihan uusia ilmeitä ja uudella tavalla elämää nähneet silmät. Jos tämä kokemus ja oppi olisi rysäytetty vuosi sitten kerralla päälle, olisin taatusti lyhistynyt. Onneksi elämä yleensä antaa vähän kerrallaan, niin että kaikkeen tottuu, ja horjuvatkin jalat jaksavat taivaltaa eteenpäin.

Todellisuudessa täytän ensi vuonna 30 vuotta. Kovin vanhaksi en siis oikeasti ole ehtinyt, ja elämähän siintää kirkkaana edessä. Ajattelin, että täysin tapojeni vastaisesti skippaan tänä vuonna suuremmat synttärijuhlat ja suuntaan energian ensi vuoden pyöreisiin. On sitten yli vuosi aikaa nuortua takaisin se parikymmentä vuotta ja olla taas itsensä ikäinen.

Olen kesän jälkeen saanut käydä monia hyviä keskusteluita somessa. Ikävien viestien ja kohtaamisten rinnalla on ollut hienoa huomata, millaista empatiaa ihmiset kantavat matkassaan. Olen vastaillut kysymyksiin, vaihdellut viestejä, aprikoinut monen monta kertaa jonkun seuraajankin elämäntilannetta. On tuntunut arvokkaalta, että on voinut jakaa mietteitä jollekin, joka on ehkä vasta aloittanut sen lantakasan lapioinnin. On ollut ihana myös myöhemmin kuulla, miten moni on huomannut lapioivansakin ihan tavallista heinäkasaa.

Moni on myös pyytänyt arviotani siinä, missä kohtaa ja miksi kannattaisi erota. Mistä sen tietää. Niissä hetkissä olen ollut varovainen, sillä oma kokemukseni ei luonnollisestikaan ole monistettavissa. Enkä missään nimessä ole halunnut lietsoa mitään sitoutuneisuuden vastaista propagandaa, enkä olla asettamassa kenellekään mitään viimeisiä sanoja. Olen itsekin sitä mieltä, että monesti erotaan ihan liian helposti, luovutetaan liian aikaisin. Rakkaus on muutakin kuin tunne, vaikka onneksi myös tunne.

Syynä sille, miksi en ole kovastikaan jakanut eroajatuksiani, on toinen ihminen. Tämä ero ei ollut vain minun, ja haluan kunnioittaa myös sitä seikkaa sillä, etten jaa asiasta julkisesti kuin sen, minkä koen reiluksi kaikille. Toivon, että ymmärrätte. Tiedän, että ymmärrätte.

Ja suoraan sanoen alan itsekin olla tätä keskustelua aika täynnä. Sitä on totta tosiaan käyty ja käännelty niin pitkään ja hartaudella – olen niin paljon enemmän kuin eroni. Ja niin on toinen eronnutkin. Tuskinpa kumpikaan aiotaan tulevaisuuden indentiteettejämme rakentaa eron varaan.

Tänä vuonna olen keskustellut, keskustellut ja keskustellut. Miettinyt, miettinyt ja miettinyt. Kirjoittanut ja pyyhkinyt pois. Käynyt terapiassa, ottanut rauhassa. Olen saanut tukea, tukenut itse. Ollut luonnossa ja vetänyt happea. Olen menettänyt voimia ja kerännyt ne taas.

Kaikella on määräaika, ja aikansa on joka asialla taivaan alla. Aika on syntyä ja aika kuolla.  Aika on purkaa ja aika rakentaa. Aika on itkeä ja aika nauraa. Aika on olla vaiti ja aika puhua. Aika on rakastaa ja aika vihata. Aika on sodalla ja aika rauhalla.

Kiitos kaikille kysymästä, minä voin tosi hyvin. Ja minä saankin voida hyvin, minulla on siihen oikeus. Se tuntuu ihanalta.

-Henriikka

Kuvat eilisaamulta kodistani: Dorit Salutskij