Niiskuneiti

18
–
oma tyyli
Hyviä kesiä kaikille. Mulla on ollut tänään ensimmäinen, ja mahdollisesti viimeinen, auringossa löllimis -päivä tänä kesänä ja oon hyvillä mielin. Kesäinen on myös esittelyn asukokonaisuus, sillä mummohtavaa kukkakuosia olisi tällä kertaa näytillä. Viime lauantainen UFF:in euron päivä osoittautui taas hypetyksensä arvoiseksi, kun tummansininen silkkipaita löytyi eräästä rekistä roikkumasta. Lämpimänsävyiset kukat ovat nappikuosi näihin kesäisiin keleihin.
Mutta mitä otsikkoon tulee, katsokaahan mitä nilkoissa killuu? Kämp Gallerian kiertokävelyltä lähti extempore-ostoksena mukaan kultaiset nilkkarenkaat. Sinänsä niiskuneitimäisyyttä vähentää se, että pujotin renkaat molempiin nilkkoihin.
Sortsien ja paidan yhdistäminen osoittautui siitä hankalaksi, että paidan roikkuessa sellaisenaan, peittyivät sortsit kokonaan. Ja niin kesäinen en kuitenkaan tahtonut olla. Tähän tietysti olisi ollut hyvänä ratkaisuna pidemmät pöksyt, mutta usein suosin enemmän paidan sullomista housuihin. Paita oli kuitenkin leikattu niin, että etuhalkion lisäksi myös molemmilla sivuilla oli halkiot, muodostaen ikään kuin neljä kangaspalasta. Tungin sitten oikeanpuoleisen ”etuhelman” taskuun ja muut roikkuivat miten sattuivat. Kun pieni farkkupalanen vilahteli, niin ainakin selväksi tuli, että jotain vaatteentapaista sieltä paidan alta löytyy.
Näihin nilkkakahleisiin ja kesäisiin tunnelmiin päätämme tänään. Olen suuresti iloinnut kommenteistanne viime aikoina, ja ollut ylpeä Jannen paranevista valokuvaustaidoista. Onni on oma hovikuvaaja.
Henriikka
paita/UFF, sortsit/leikattu Leviksistä, kengät/kirppis, korvikset/Glitter, nilkkarenkaat/H&M

About confidence

28
–
muoti

Inhoan joskus muotimaailmaa. Itse asiassa hyvin usein. Kaikki on niin vakavaa ja ryppyotsaista (ja ne rypyt tietenkin sitten joko kiristellään leikkauksilla pois tai siloitellaan ihmekosmetiikalla) ja kilpailuhenki on ankaraa ja armotonta. Tietenkin voisin olla seuraamatta moista touhua, mutta samaan aikaan olen täysin tyylimaailman lumoissa: klikkailen muotiviikkojen kuvia aukia hakien inspiraatiota ja intoilua omiin vaatekokeiluihini, luen lehdistä huippumallien elämäntarinoita ja vaikka tälläinen kirppishai olenkin, niin on kiinnostavaa tietää mikä on trendien aallonharjalla. Olen kuitenkin usein perin kyllästynyt muotinäytösten, editoriaalien ja muotimeininkien ulkoiseen habitukseen: mallit kulkevat lavalla vakavina, elleivät jopa vihaisen näköisinä, ja itse pidätän hengitystä ettei vain kukaan kompuroisi ja nolaisi itseään kaikkien nähden. Toisaalta toivon, että joku tekisi niin. Olisi hienoa nähdä, kuinka malli ja yleisö reagoisi.

(suurempana täältä)
Tämän kummastelun ja turhautumisen johdosta halusin jakaa teille myös videon, jonka linkin tänään vastaanotin. Tästä tuli ehdottoman hyvälle tuulelle. Totta kai muotimaailmassa saa vallita omat sääntönsä ja kuvionsa, mutta itse toivoisin välillä enemmänkin jotain tämän videon kaltaista (kuten myös lisää tummaihoisia tai esimerkiksi intialaisia tai aasialaisia malleja). Hymyä, hyväntuulisuutta ja ennen kaikkea itseluottamusta. Eikä ihme, että sitä tässä videolla tosiaan tarjoillaan, sillä kyse on Vilan Confidence is not for sale -kampanjan mainospätkä. Kampanjan tarkoituksena on välittää sanomaa uskosta itseensä sekä siihen, mitä todella on. Kuinka moni pystyisi totaalisen kaatumisen jälkeen punastelematta nappaamaan kengät kainaloon ja poseeraamaan kuin ei mitään?

Karrikoidun muotimaailman vastalääkkeenä toimimisen lisäksi video sai pohtimaan myös omaa itseluottamusta. Olisinko itse se, joka juoksisi vollottaen takahuoneeseen pyrstölleen pyllähtämisen jälkeen? Mahdollisesti. Onneksi vastaavanlaista tilanetta ei itseni tarvitse kovinkaan tosissaan puida. Minua tuskin tullaan näkemään muotinäytöksissä: ei tällä pituudella, ei tällä bootylla. Mutta yleisellä tasolla itsevarmuus on puhutteleva aihe. Ja jos käsitellään erityisesti tyyliä, niin itselleni vaatteet luovat suurelta osaltaan varmuuttani (tai epävarmuuttani). Pari viikkoa sitten seilatessani housuhameessa, en uskaltanut miltei nostaa katsettani maasta, kun taas kultaisessa paidassa hykertelin ja  jopa poseerasin leuka pystyssä. Tiedostan ettei kroppani, tyylini, persoonani tai olemukseni ole lähellekään virheetön, mutta ideaali olisi kuitenkin viihtyä siinä. Kaikkihan meistä on loppujen lopuksi aika kelpo paketteja. Vilan kampanjankin idea on välittää, että he haluavat luoda vaatteillaan luonnollisen jatkumon ihmisen omalle tyylille. Että kukin voisi kokea myöhemmin kadulla samaa itseluottamusta, kuin peilin edessä pukuhuoneessa, kun unelmien vaate on löytynyt. 
Toivoisin muotimaailmaan vähän enemmän armoa, huumoria ja hymyä, joka voisi ehkä samalla nostattaa kuluttajien (niin kuin minun!) itsevarmuutta ja uskallusta. Kovin sitä olen itsekin median vietävänä ja syötävänä. Uskallan väittää, varautuen pöyristyneisiin katseisiin ja vastaväitteisiin, ettei muoti ole elämän tärkein asia. Uskallan myös väittää, että itseluottamus on tärkeää. Usein sen vahvistuminen lähtee itselleen nauramisesta. Hahaha. Hahahaha. Once again: hahah.
Henriikka

kuvat: http://hasbymcblue.blogspot.fi

10 sekuntia täydellistä pipoa

22
–
asusteet, elokuvat
Rakastan pipoja. Rakastan myös tanssileffoja. Vain yhden voin kuitenkin katsoa useitakin kertoja jopa erään naurettavan syyn varjolla: kyseisessä tanssileffassa nähdään maailman täydellisin pipo. Kyllä, tämä pipo esiintyy elokuvassa noin 10 sekuntin ajan leffan loppupuolella. Kyseessä on siis Step Up 3, ja hävettää myöntää, että olen katsonut sen muutaman kerran pipo motivaationani. 
Yritin iltapäivästä etsiä tästä piposta kuvaa melkein tunnin verran. Googletin kaikilla mahdollisilla hakusanoilla leffan ja näyttelijöiden oikeista sekä roolinimistä hip hop -termistöön. Ei onnistunut. Ilmeisesti meitä ei ole montaa, jotka pitävät tätä vaaleanruskeaa, löysähköä pipoa leffan tärkeimpänä asiana. Saatte luvan antaa minulle propsit siitä, että kaiken vaivannäön jälkeen laitoin nauhan pyörimään, etsin oikean kohdan ja räpsin itse kuvat. Tässä näette:

Sooooo pööfekt! Sopivan löysä, ei lanaa hiuksia, eikä jää kummalliseksi ulokkeeksi törröttämään takaraivolle. Näin Step Up kolmosen ensi kerran elokuvateatterissa muutama vuosi sitten. Sen jälkeen olen elänyt tuskallisessa kierteessä löytää samanmoinen kympin pipo. Kerran jo meinasin riemuita, kun Dropin:stä löytyi tämä Carharttin pipo. Mutta nuolasin ennen kuin tipahti, sillä ei se vetänyt vertoja orginaalille. Malli oli liian suikula (tässä välissä paljastan nolona, että yritin jopa venyttää tuota laittamalla usean päivän ajaksi sen sisälle koripallon, ei auttanut kuin hetkellisesti).

Step Upin näyttelijättärellä taitaa myös olla suht pieni pää. Oma ongelmani on, että pääni on L-kokoinen, ja osa löysäksi tarkoitetuista pipoista eivät sitten olekaan päässäni niin kovin löysiä. Mutta pysyn sinnikkäänä, vielä joskus löydän sen minua odottavan löllykän. Siihen saakka tyydyn inspiroitumaan leffapipon lisäksi esimerkiksi hehkuttamastani NYane-blogista löytyvistä maukkaista pipokuvista.

Nyt salad, minttupuffet ja leffa. Mutta tällä kertaa ei tanssia, vaan oksettavaa indierakkautta:
”Tavattuaan sattumalta toisensa punk-klubilla, Nick ja Norah lähtevät matkalle New Yorkin indie rock -sceneen etsimään legendaarisen bändin salaista keikkaa, mutta päätyvät löytämään toisensa.”
Oh no, ei olisi pitänyt lukea takakantta. Vaikuttaa surkealta.

Henriikka

Ps. Olen ollut surkea kommenttivastaaja. Anteeksi. Haluan vastata ajatuksella, malttakaa. Huomenna parannan tapani. 

1 … 683 684 685 686 687 688 689 … 818