
On tulevaisuus-orientoituneita ihmisiä, samoin on menneisyys-orientoituneita. On tunne- ja järki-ihmisiä. Ihmiset jakautuvat tähän ristikkoon kukin tavallaan. Kirjoitin tästä jo joulukuussa, mutta edelleen karkea jako puhuttelee.
Taidan olla lähes maksimaalisesti tulevaisuus-ihminen, mutta varustettu pienillä nostalgisilla hipuilla. Yksi sellainen hippu päälläni olen maannut lankuillamme tänä sunnuntaipäivänä. Olen syönyt kahdesti aamiaista ja juonut neljästi kahvia. Laulanut Birdyä, Aleksanteri Hakaniemeä ja vanhoja virsiä ja laittanut punaista huulipunaa vähän vinoon.


Luin juuri Paula Vesalan haastattelun. Vaikuttava. Mielenkiintoinen. Toisaalta voimia antava, toisaalta ärsyttävä.
– Varaukseton ja romantisoiva nostalgisointi on maailmanlopun kiihdyttäjä. Sen nimissä ihmisille myydään valheellista turvallisuuden tunnetta.
Paulan sanoissa on paljon totta. Toisaalta, jos ei olisi nostalgisia turvasatamia, kuka selviäisi tästä elämästä järjissään? Ympärilläni, niin perheenjäsenissäni kuin ystävissäni, on hurjasti nostalgisoijia. Tuntuu, että he saavat menneiden muistelusta paljon voimaa.


Viimeisin nostaglia-show syntyi, kun Muumi-hahmojen äänet vaihdettiin. Kaksi kolmesosaa ystävistäni on täysin poissa tolaltaan. Minua, tunteetonta, asia ei ole juuri liikuttanut. Voinhan katsoa vanhoja, jos en pidä uusista.
Minä voisin oppia jotain nostalgisoijilta, esimerkiksi menneiden kunnioitusta tai vanhojen Muumien arvostamista kulttuuriin reilusti vaikuttaneena ilmiönä. He voisivat myös oppia jotain meiltä tulevaisuus-orientoituneilta. Emmehän mekään katsoneet omien vanhempiemme katsomia lastenohjelmia muuttumattomina.
On kulunut 20 vuotta siitä, kun Titanic oli valkokankaalla. Sitä toivottavasti fiilistelevät tulevaisuuden foliohatutkin.
-Henriikka
paita/second hand, farkut/Tiger of Sweden, Inch Store, huulipuna/MAC (Ruby Woo)