Koko viikko kului Vuokatissa. Käytännössä tämä tarkoitti, että aina päivän valoisan ajan hiihdin umpihankea sinne sun tänne ja fiilistelin antaumuksella lunta (kuinka monesti minuutissa pystyy pohtimaan ”lumi on parasta”?). Sen rinnalla pimeän laskeuduttua vaaroille, luin kirjaa, tein hövelisti muutamia pieniä työjuttuja, pelasin lautapelejä perheeni kanssa ja söin mukavan turvallisia ruokia, kuten lohisoppaa ja hernekeittoa.
Perheen kanssa reissatessa on se etu, että vanhemmat ovat tottuneet heräämään sen verran aiemmin, että aamiainen oli aina katettuna, kun he alkoivat huudella meitä muita hereille. Ei hassumpaa elämää.
Yleensä Lapissa, tai ainakin Vuokatin kaltaisessa aktiivilomakeitaassa, aikaa viettäessäni olen tottunut pistämään lumilaudun jalkaan. Tai ainakin olen tottunut siihen, että minulla on siihen mahdollisuus, jos niin haluan tehdä. Nyt asiat olivat vähän eri tavalla vatsassa kasvavan ihmisen vuoksi, ja jäin aina mökille iltapäivisin, kun muut vielä suuntasivat mäkeen.
On ärsyttävää tajuta, ettei luonnollisia tunteita pääse oikein pakoon, vaikka ymmärtääkin syyt ja niiden syntyperät eikä halua kapinoida vauvan turvallisuutta vastaan. Välillä oikein aivoja porasi, kun muut innostuneesti jakoivat rinnepäivän tunnetilojaan ja oppejaan ja kertoivat, millaisia herkkuja rinnekahvilassa tarjoiltiin.
Luulen, että kaikkea korosti se, ettei tuo hiihtelynikään enää mitään kovin ketterää ole. Jotenkin ajatuksissani jopa välillä uskottelin itselleni, että olen ihan normaalissa ruumiinvoimissani, kunnes nopeasti alkava hengästyminen tai viimeistään videot paljastivat jälkikäteen totuuden (ei ehkä pitäisi ottaa niitä videoita…). Olin kuin hidastetusta elokuvasta.
Nautin silti, nautin todellakin. Siksi ja siitä huolimatta.
Tikku oli turvassa ja kävi vain välillä potkaisemassa vatsaa sen merkiksi, että ensi vuonna olisi hyvä olla jo mukana hiihtoladulla. Joku seuraajista hauskasti kommentoikin, että näyttää siltä, kuin hän kulkisi kenguruemonpussissa tuolla anorakkini etutaskussa.
Pakkaslukema näytti tulopäivänä 20 astetta, mutta tippui siitä hiljalleen viikon edetessä aina kymppiin saakka. Tuollaista pakkasta en ollutkaan saanut tuntea vielä ihollani tänä vuonna. Tuntui ihanalta, kun nenää nipisteli, pipon alta pilkistävät hiushaituvat keräsivät huurretta, ja posket keräsivät väriät kuin punaiset omenat. Rohtuneet huuletkin annoin pakkaselle anteeksi.
Joskus, tarkemmin sanottuna noin 27 vuotta, inhosin hiihtoa. Sitten löysin retkihiihdon. Umpista lunta kun saa hiihdellä hissukseen menemään, katoaa ympäriltä kaikki muu.
Eilen saavuimme takaisin Porvooseen. Huomasin jo pari päivää ennen kotiintuloa, että minulla on ikävä kotiin. Voi veljet, koska olisinkaan viimeksi tuntenut niin?
Ilmeisesti oikea paikka on löytynyt, kun ikävöin tänne taloon, jossa kaikki tavaratkin odottavat vielä muuttolaatikoissaan sitä, että niille rakennettaisiin kaappeja ja säilytystilaa.
Piha oli täynnä eläintenjälkiä. Harmi, että ne pysyvät aika etäällä meidän täällä ollessa. Tosin en yhtään ihmettele – sen verran kiljahtelemme ja pidämme ääntä, kun kolaamme lunta ja kierimme löylyjen välissä lumihangessa. Jos olisin jänis, en itsekään tulisi viereen katsomaan.
Tänään kävimme kairaamassa merellä, jotta näemme kuinka paksuksi jää on saaristossa ehtinyt meidän poissa ollessa. Iloksemme huomasimme, ettei mene enää kuin hetki, niin voimme mennä pilkille aivan rauhassa. Partasuu on juuri rautakaupassa ostamassa remonttitarpeita, ja toivon, että hän muistaa ostaa myös pilkkitoukat, joita pyysin.
Tänään oli myös ensimmäinen päivä, kun tarvitsi aurinkolaseja. Aurinko paistoi jäälle niin valtavalla voimalla, että oli pakko käydä tekemässä sisällä cappucinot take away -kuppeihin ja tulla rantaan nauttimaan niistä. Harvoin tällaista valonjuhlaa saa kokea vielä tammikuussa, mutta otin sen täydellä nautinnolla vastaan.
Hiihtelin jäätä pitkin Kuomat jalassani, kaislat huojuivat tuulessa ja meri oli ihan hiljaa.
-Henriikka
