Ajatuksia hangilta

Koko viikko kului Vuokatissa. Käytännössä tämä tarkoitti, että aina päivän valoisan ajan hiihdin umpihankea sinne sun tänne ja fiilistelin antaumuksella lunta (kuinka monesti minuutissa pystyy pohtimaan ”lumi on parasta”?). Sen rinnalla pimeän laskeuduttua vaaroille, luin kirjaa, tein hövelisti muutamia pieniä työjuttuja, pelasin lautapelejä perheeni kanssa ja söin mukavan turvallisia ruokia, kuten lohisoppaa ja hernekeittoa.

Perheen kanssa reissatessa on se etu, että vanhemmat ovat tottuneet heräämään sen verran aiemmin, että aamiainen oli aina katettuna, kun he alkoivat huudella meitä muita hereille. Ei hassumpaa elämää.

Yleensä Lapissa, tai ainakin Vuokatin kaltaisessa aktiivilomakeitaassa, aikaa viettäessäni olen tottunut pistämään lumilaudun jalkaan. Tai ainakin olen tottunut siihen, että minulla on siihen mahdollisuus, jos niin haluan tehdä. Nyt asiat olivat vähän eri tavalla vatsassa kasvavan ihmisen vuoksi, ja jäin aina mökille iltapäivisin, kun muut vielä suuntasivat mäkeen.

On ärsyttävää tajuta, ettei luonnollisia tunteita pääse oikein pakoon, vaikka ymmärtääkin syyt ja niiden syntyperät eikä halua kapinoida vauvan turvallisuutta vastaan. Välillä oikein aivoja porasi, kun muut innostuneesti jakoivat rinnepäivän tunnetilojaan ja oppejaan ja kertoivat, millaisia herkkuja rinnekahvilassa tarjoiltiin.

Luulen, että kaikkea korosti se, ettei tuo hiihtelynikään enää mitään kovin ketterää ole. Jotenkin ajatuksissani jopa välillä uskottelin itselleni, että olen ihan normaalissa ruumiinvoimissani, kunnes nopeasti alkava hengästyminen tai viimeistään videot paljastivat jälkikäteen totuuden (ei ehkä pitäisi ottaa niitä videoita…). Olin kuin hidastetusta elokuvasta.

Nautin silti, nautin todellakin. Siksi ja siitä huolimatta.

Tikku oli turvassa ja kävi vain välillä potkaisemassa vatsaa sen merkiksi, että ensi vuonna olisi hyvä olla jo mukana hiihtoladulla. Joku seuraajista hauskasti kommentoikin, että näyttää siltä, kuin hän kulkisi kenguruemonpussissa tuolla anorakkini etutaskussa.

Pakkaslukema näytti tulopäivänä 20 astetta, mutta tippui siitä hiljalleen viikon edetessä aina kymppiin saakka. Tuollaista pakkasta en ollutkaan saanut tuntea vielä ihollani tänä vuonna. Tuntui ihanalta, kun nenää nipisteli, pipon alta pilkistävät hiushaituvat keräsivät huurretta, ja posket keräsivät väriät kuin punaiset omenat. Rohtuneet huuletkin annoin pakkaselle anteeksi.

Joskus, tarkemmin sanottuna noin 27 vuotta, inhosin hiihtoa. Sitten löysin retkihiihdon. Umpista lunta kun saa hiihdellä hissukseen menemään, katoaa ympäriltä kaikki muu.

Eilen saavuimme takaisin Porvooseen. Huomasin jo pari päivää ennen kotiintuloa, että minulla on ikävä kotiin. Voi veljet, koska olisinkaan viimeksi tuntenut niin?

Ilmeisesti oikea paikka on löytynyt, kun ikävöin tänne taloon, jossa kaikki tavaratkin odottavat vielä muuttolaatikoissaan sitä, että niille rakennettaisiin kaappeja ja säilytystilaa.

Piha oli täynnä eläintenjälkiä. Harmi, että ne pysyvät aika etäällä meidän täällä ollessa. Tosin en yhtään ihmettele – sen verran kiljahtelemme ja pidämme ääntä, kun kolaamme lunta ja kierimme löylyjen välissä lumihangessa. Jos olisin jänis, en itsekään tulisi viereen katsomaan.

      Tänään kävimme kairaamassa merellä, jotta näemme kuinka paksuksi jää on saaristossa ehtinyt meidän poissa ollessa. Iloksemme huomasimme, ettei mene enää kuin hetki, niin voimme mennä pilkille aivan rauhassa. Partasuu on juuri rautakaupassa ostamassa remonttitarpeita, ja toivon, että hän muistaa ostaa myös pilkkitoukat, joita pyysin.

Tänään oli myös ensimmäinen päivä, kun tarvitsi aurinkolaseja. Aurinko paistoi jäälle niin valtavalla voimalla, että oli pakko käydä tekemässä sisällä cappucinot take away -kuppeihin ja tulla rantaan nauttimaan niistä. Harvoin tällaista valonjuhlaa saa kokea vielä tammikuussa, mutta otin sen täydellä nautinnolla vastaan.

Hiihtelin jäätä pitkin Kuomat jalassani, kaislat huojuivat tuulessa ja meri oli ihan hiljaa.

-Henriikka

Ylläs – pohjoisen oma taivas

Kaupallinen yhteistyö: GoExpo Winter ja Visit Ylläs

Vertasin viime viikolla Yllästä taivaaseen. Tajusin vasta myöhemmin, että Ylläksen oma slogankin kuuluu: lähinnä taivasta. Eivät ilmeisesti siis ainakaan lupaile lauseessaan liikoja.

Vietimme Ylläksellä viime viikosta neljä yötä, mutta lähes viisi kokonaista päivää. Saavuimme keskiviikkona aamupäivällä ja lähdimme sunnuntai-illalla. Viiteen päivään ehti mahtua niin huskyt kuin revontulet, niin lumimyrskyt kuin pilvetön taivaskin.

Olin alunperin aikeissa suunnata tuntureille siskoni kanssa, vaan hänen ollessa kiinni liikunnanopinnoissaan otin Jannen mukaani. Tiedänhän, että hän on erinomaista matkaseuraa ja valmis kokeilemaan uutta. Tämä kun oli vähän sellainen reissu, että (ihan omasta tahdosta) kirjojen lukeminen ja tuntitolkulla rentoilu jäi kotimatkalle. Hyvä niin!

Matkustimme molempiin suuntiin yöjunalla. Juna lähti seitsemän maissa Helsingistä ja oli perillä Kolarissa ennen yhtätöistä. Kolarista Äkäslompolon kylään ajeli puolisen tuntia.

Junassa nukutti hyvin, enkä ollut tajunnutkaan, miten nukkuessa pääsee kulkemaan simppelisti koko matkan. Osa lastasi Pasilasta autotkin kyytiin, vaan me kuljimme pelkkien matkatavaroiden kanssa.

Takaisintulojuna lähti kuuden jälkeen illalla. Otimme suoran junan takaisinkin, joten olimme Helsingissä yhdeksän jälkeen. Aamuyöstä Tampereella vaihtamalla olisi päässyt vielä aiemmin kotiin, vaan unta kannattaa priorisoida aina kun aikataulut sen sallivat.

Hyrisin onnellisena junassa niin meno- kuin paluumatkan, veturinkuljettajan tyttären geenit nääs.

Majoitumme Ylläksellä Kuerkievari-nimisessä pikkuhotellissa, jonka yhteydessä toimii myös hostelli. Nimen oikeinlausuminen tuotti minulle todella suuria hankaluuksia, sillä jotenkin silmäni näkevät edelleenkin vain ”Kurkieinari”. Nimen sanominen tosin helpottui aikalailla, kun ymmärsin sen alkuperän: Kievarin vierestä nousee Kuertunturi.

Ylläs jakautuu kahteen kylään, Äkäslompoloon ja Ylläsjärveen. Matkaa kylien välillä on noin 15 kilometria. Meidän hotellimme oli Äkäslompolon puolella, minkä vuoksi aikaa tuli vietettyä sillä puolen enemmän.

Mutta jestas, miten hyvää huolta meistä pidettiin Kuerkievarissa! Paikka on avattu vasta joulukuussa, mutta uskallan kyllä povata paikasta kulttia.

Paikan omistaja ja emäntä, Tampereelta kotoisin oleva Marikki perusti paikan lastensa kanssa viime vuonna. Perheyritys odotteli hiljaista ensimmäistä kautta, vaan toisin kävi: loppumattomat tarinat ja lämminhenkinen, sinnikäs yrittäjyys on tuonut talon täyteen.

Söimme kievarilla joka aamu aamiaiset sekä lounasta ja illallistakin. Tuntui kivalta, että gluteenittomuus huolehdittiin muruntarkasti, eikä mikään muukaan allergia tai esimerkiksi lihaton ruokavaliomme heikentänyt ruoan laatua yhtään.

Joskus bloggaajana epäilyttää ja ärsyttää, saako kirjoitustyönsä takia parempaa kohtelua kuin tittelittömänä kuluttajana saisi. Kuerkievarin väestä ja kohtelusta näin selvästi, että kaikki olivat samalla viivalla. Huippupaikka!

Luulen, että juuri minun ja Jannen kaltaiset, usein mieluummin elämyksiin kuin majoitukseen rahansa laittavat, löytävät hostellista itselleen vakkaripaikan.

Usein autolla pohjoiseen ajaessa nukkumaanmeno on edessä samantien perille päästyä. Nyt junalle tultaessa edessä avautui miltei kokonainen päivä!

Ylläksellä tällä hetkellä majaileva Kaakaolla-blogin Eetu lähti oppaaksemme, kun lähdimme huiputtamaan Kuertunturia lumikengillä. Itse olin saanut tutustua puuhaan jo lapsena, mutta Janne oli tennismailojen päällä ensimmäistä kertaa.

Juuri lumikenkäily kirvoitti minut kirjoittamaan taivasajatuksiani. Huimista, kauaskantoisista maisemista ei ollut tietokaan, kun lunta tuli taivaan täydeltä, mutta valkoisuutta sen sijaan riitti. Kaikki oli hiljaista, pehmeää ja toiveikasta.

Olen koululiikunta- ja lapsuuden aikaisen hiihdon traumatisoima (kaikki ne miljoonat hiihtotunnit, koulukisat, koulujenväliset kisat, valtakunnalliset Valio-viestit, pakolliset hiihtopäivät perhelomalla lumilautailun keskellä…) Traumani ovat keveitä, mutta eivät ne varsinaisesti ole myöskään kiskoneet minua viime vuosina takaisin ladulle. Viimeisen viiden vuoden sisään olen hiihtänyt ehkä kerran. Kahdesti.

Vaan Jannepa halusi hiihtää. Niin sitten sitä hiihdettiin. Onneksi sain tingittyä torstaiaamun hiihtolenkin 15 kilometriin. Se on kuitenkin itselleni sopiva pätkä Ylläksen 330 kilometrin latuverkostosta. Onneksi aurinko paistoi ihanasti, ja tiesin kodalla odottavan kaakota.

Pitäisi varmaan valehdella, etten pitänyt yhtään. Mutta olihan se kivaa. Paikoitellen jopa ihanaa. Lapsuuden- ja nuoruudentaidot olivat tallella, luistelusuksi luisti ainakin Velhonkodalle saakka. En ollut onneksi itse vastuussa pohjien voitelusta, sillä niin sukset kuin lumikengätkin vuokrattiin Äkäslompolo Sport Shopista.

Reittimme lähti hotellimme etupihalta, laski alas kylään järven jäälle ja nousi lopuksi takaisin Kuertunturiin. Etelän mäkiin tottunut sai pusertaa jaloista kaiken voiman, että viimeinenkin mäki noustiin vielä sukset jalassa. Puhumattakaan alamäistä! Miksei kukaan ole kertonut, että tunturihiihto on pikemminkin telemarkkia. Koskaan ennen ei ole pelottanut hiihtäessä.

Reitin sympaattisimman kyltin kilpailun voittaa ehdottomasti tämä: ”Varo ylitystä! Kevätpuro valloillaan!”

Hiihtolenkin jälkeen pyrähdimme Yllästunturin Luontokeskus Kellokkaaseen lounaalle ja kulttuurikiintiötä täyttämään. Paikallinen elokuvateatteri jäi tällä kertaa kokematta, mutta alakerran näyttelyt kiersimme kiinnostuksella. Harvoin sitä saa sitä paitsi mahdollisuutta kiertää taidenäyttelyä laskuvermeet päällä, kypärä kädessä.

Kellokkaan perusnäyttely ”Meän elämää” kertoo tarinan Pallas-Yllästunturin kansallispuiston kupeilla olevista kylistä, tuntureilta alkunsa saavista virroista, jotka laskevat Tornion–Muonionjokeen sekä luonnosta ja kulttuurista noiden jokien ympärillä. Hihittelin murteella kirjoitetuille teksteille ja ihailin vanhaa käsityötä.

Päivän odottelun jälkeen pääsimme vihdoin torstai-illaksi myös rinteeseen. Parin tunnin aikana sai hyvän tatsin lautaan ja letit sopivaan jäähileeseen.

Kello käy! Pakko jättää loput tarinat seuraavaan kirjoitukseen. Niin kuin elämäni ensimmäiset revontulikuvatkin. Uijuijui.

-Henriikka