Miksi vihaan ja rakastan Suomea?

Muistan, kuinka parikymppisenä koin, että identiteetissäni on todella vähän suomalaisuutta. Vaikka ulkomailla minut yhdistettiin helposti Pohjoismaihin, ja vaikka olin ollut aina tyytyväinen Suomessa, enkä harkinnut pysyvää muuttoa muualle, koin Suomen olevan vain melko pieni osa minua – lottovoittoa syntymämaana, mutta periaatteessa kuitenkin vain onnellista sattumaa minussa.

Koin olevani pohjoismaalainen, ehkä eurooppalainenkin, mutten kovin suomalainen. Ennen kaikkea koin maailmankansalaisuutta, olevani yhteydessä kaikkiin ja kaikkeen planeetallamme, joka aurinkoa niin kauniisti kiertää.

Meni useita vuosia, ja tunne muuttui. Jossain vaiheessa vain muistin entiset ajatukseni ja jäin ihmettelemään, kuinka ne saattoivat olla minulle silloin niin tosia. Nykyisin identiteettini kun on kovin voimakkaasti ankkuroitu kotimaahan ja Suomeen.

Siinä missä Suomi-sana sai ennen vähän omituista ja yli-patriarkaalista ajatuksenjuoksua aikaan, nykyisin tunnen sen edessä turvaa. Suomi on osa minua – se on hiuksissani, ihossani, sielussa ja sydämessäni. Se kasvaa lujaan kiinni, erottomattomana osana minuun, ja pysyy siellä, vaikka huitelisin maailman tuulissa.

Vihaan sitä, että tuolla kaduilla saa kulkea hakaristit heiluen, ja että Suomi on rankattu Euroopan rasistisimmaksi maaksi. Vihaan sitä, että luontoon ja kadulle heitetään välinpitämättömästi roskaa, ja ympäristöstä ja luonnosta huolehditaan muutenkin paljon heikommin kuin se ansaitsisi. Vihaan sitä, että naiset eivät edelleenkään pelaa samalla vallan määrällä kuin miehet, ettei vanhuksia kunnioiteta ja heikommasta huolehdita riittävästi.

Tunnen silti käsittämätöntä ylpeyttä Suomesta. Sinnikkäästä, sympaattisen tavallisesta Suomesta. Sen keskinkertaisen kokoiset luonnonihmeet ja sopivasti säväyttävät maisemat tyynnyttävät pulssini.

Pidän pääkaupungistamme. Rakastan sitä, että Helsingissä saattaa yöllä raitiovaunua odottaessa nähdä ketun juoksemassa keskustassa. Ja sitä, että minne tahansa suuntaan lähteekään ajelemaan bussilla, on puolessa tunnissa pöpelikössä. Pidän siitä, että järviä on tuhatpäin ja metsää ihan kamalasti. Ja soita viidenneosa koko maan kokonaispinta-alasta! Suot ovat vähän sellaisia, ettei niitä kukaan oikein rakasta. Ja minusta on kiva rakastaa juuri sellaista.

Meillä oli eilen luokkakavereittemme kanssa aivan ihanat itsenäisyyspäiväjuhlat, joissa kaksi luokkalaistani piti juhlapuheen. Siinä sanottiin osuvasti:

“Viime vuoden 100-vuotispäivänä lähinnä muisteltin menneitä, mutta nyt on aika suunnata katse tulevaan ja uusiin sankaritarinoihin.”

Että ne pellet voisi nyt lopettaa sen lippujenheiluttelun, voisimme kaikki alkaa pikkuhiljaa suojelemaan tosissamme tätä elintilaamme ja sen lisäksi voisimme lakata lykkäämästä kapuloita positiivisen muutoksen rattaisiin.

Ymmärrystä tai sen yrittämistä, avoimuutta ja avarakatseisuutta, muutosta kohti uutta ja parempaa. Sitä toivon 101-vuotiaalta Suomelta.

-Henriikka

Kuvat: Marinella Himari, Kaukokaipuu & @suomiretki

Vaihtoehtoista itsenäisyyspäivän viettoa

_mg_1104-kopio

Olen aina ennen katsonut Linnanjuhlia. En tiedä miksi. En pidä niiden katselusta yhtään. Se tuntuu turhalta, ajanhukalta.

(Ja samalla äskeisen ääneen sanominen tuntuu suurelta synniltä. Kuin en kunnioittaisi isänmaatani, historiaamme, sotaveteraaneja, itsenäisyyttä tai muuta tuikitärkeää.)

Tänä vuonna teimme toisin. Siskoni on Jyväskylästä käymässä, ja lähdimme kolmisin viettämään itsenäisyyspäivää illalliselle. Puin valkoisen mekon Suomen kunniaksi.

_mg_1163-kopio_mg_1124-kopio_mg_1143-kopio

Saimme lähes koko Ravintola BRO:n itsellemme. Olimme työntekijöiden kanssa ravintolan ainoat suomalaiset. Luulen, että moni muukin istui kotonaan telkkarin edessä vain tavan vuoksi ja olisi mieluummin istunut meidän pöydässämme. Ei puhelimia, ei telkkaria, ei muita häriötekijöitä.

Muutama turistiryhmä kävi pyörimässä ja ihmettelemässä hiljennyttä Helsinkiä. Tuntui tosiaan, ettei Hakaniemessäkään olisi enää ainuttakaan asukasta.

Me juhlimme Suomea, kun naapuripöydässä kolkattiin reippaasti jo toiset kaljat vastakkain. Heillä ei ollut hajuakaan siitä, että presidentinlinnassa jonotellaan.

_mg_1161-kopio_mg_1111-kopio

Pohdimme pöydässä, millaisia perinteitä itsenäisyyspäivälle voisi keksiä. Janne pohti, että itsenäisyyspäivänähän syödään aina perunasalaattia ja nakkeja, kunnes pitkän hiljaisuuden jälkeen kerroimme hänelle, että se juhla on kyllä uusi vuosi.

Itse ehdotin, että itsenäisyyspäivän aamuna tai päivänä olisi aina kiva ulkoilla: käydä perheen tai ystävien kanssa metsäretkellä, kävelyllä merenrannassa tai vaikka Lammassaaren pitkospuilla. Illaksi hiljennyttäisiin kotiin juhlaruoan ääreen. Levitettäisiin valkoinen pöytäliina, katettaisiin kauniisti, syötäisiin hartaasti ja kumarrettaisiin kiitokseksi.

(Pssst! Alla olevan kuvan valkkarille viinisuositus – Uusi-Seelantilainen Savignon Blanc.)

_mg_1148-kopio_mg_1181-kopio

Onko teillä itsenäisyyspäivän perinteitä? Eikö olisi ihana keksiä siihen jotain muuta kuin television katsomista?

Korvapuustin leipomista? Jotain perinneruokaa? Mitä, mitä, mitä?

Jos kaikki mainostajatkin tekevät jo parodioita kättelyjonosta, niin ehkä uskallan kertoa, ettei se ole kaikkien aikojen lempiohjelmani. Ei nänneillä, eikä ilman.

-Henriikka

Minun Suomeni on meidän

_mg_5102-kopio

Tuntuu aina omituiselta, kun joku kirjoittaa: “Minun Suomeni on….” Tiedättehän lauseet? Minun Suomeni on suvaitsevainen, minun Suomeni on sinivalkoinen, minun Suomeni on kansainvälinen… Onpa Lauri Tähkä kirjoittanut otsikolla biisinkin.

Ajatuksethan ovat tosi tärkeitä, mutta kuulostavat myös usein siltä, ettei sinne omaan Suomeen olla valmiita vastaanottamaan ketään, joka ajattelee toisin.

Heei, kuuleeks mua kukaan? Kuuleeks mua kukaan vai oonks mä yksin, oonks mä yksin? Mä tulin tänne huuteleen, kai joku mua kuuntelee.”

_mg_5108-kopio

Minun Suomeni on vapaa, minun Suomeni nauraa. Minun Suomeni on puhdas, metsänvihreä ja taivaansininen. Minun Suomessani aurinko nousee ylväästi ja laskee kauniisti. Minun Suomessani naapuri tervehtii ja kadunmiestä autetaan. Minun Suomeni on totta tosiaan myös kansainvälinen, suvaitsevainen ja täynnä toivoa. Minun Suomessani kirkkojen ovet ovat auki maahanmuuttajille.

Mutta millainen on meidän Suomemme?

_mg_5113-kopio

“Minun Suomeni on” -ajattelu on vähän niin kuin vaalikoneet. Niissä saa vastaukseksi aina jonkun, joka ajattelee samoin kuin itse ajattelee. Mutta minä en ainakaan halua äänestää sellaista, joka on samanlainen kuin minä itse. Minähän tiedän aivan liian vähän, eikä katseeni ole riittävän avara. Haluan äänestää jotain itseäni viisaampaa.

Luulen, että joku voi oppia minun Suomestani jotakin. Ja minä taas tarvitsen ehdottomasti jonkun toisen ajatuksia hänen Suomestaan. Meidän Suomemme on luultavasti paljon parempi kuin meidän kummankaan yksin. Etenkin, jos yritämme ymmärtää tai vähintään kunnioittaa sitä toisen ajatusta ja ajatuksia.

_mg_5106-kopio

Meidän 99-vuotias Suomemme juhlii tänään. Se ei ole täydellinen, mutta se on hyvä. Ja siinä on eritoten potentiaalia: toivoa tulevasta ja valoa tunnelin päässä. Meidän Suomemme historia on tärkeä, mutta tulevaisuus on vielä tärkeämpi.

Suomi liputtaa ristilippuaan tulevana juhlavuonna ensimmäisenä maailmassa luonnon vuoksi. Suomen luonnon päivä elokuun lopussa on hyvä esimerkki siitä, mitä meidän Suomemme on.

Tunnelmallista itsenäisyyspäivää.

Ylpeänä,
Henriikka