Lapin roadtrip 3: Nuorgam – Suomen pohjoisinta kaikkea

Myöhään maanantai-iltana olimme perillä kauniissa, jylhässä Nuorgamissa, päiväunieni matkakohteessa.

Tiistai-aamuna kömmimme viluisina teltasta ulos ja totesimme, että seuraavaksi yöksi on puettava merinovillaa päälle. Ymmärsimme syyn, miksi olimme yön ainoat telttailijat. Hytinästä viis, sillä olimme saapuneet Suomen huipulle ja tiesimme, että leirintäalueen viekussa on Suomen pohjoisin kahvila-ravintola, Suvanto. Aamukahvia, aamukahvia!

Kun on Nuorgamissa, kannattaa tehdä pohjoisinta sitä ja pohjoisinta tätä: juoda Suomen pohjoisinta kahvia, syödä Suomen pohjoisinta leipää, veneillä Suomen pohjoisimmassa joessa ja nähdä Suomen pohjoisimmasta paikasta auringon laskevan. Alhaalla kotona voi sitten leveillä kaikella koetulla pohjoisella.

Nuorgam sijainniltaan passeli erilaisille päiväretkille. Majoitumme lomakeskuksessa kaksi yötä, mutta pohjoisen reissuja olisi hyvin voinut tehdä enemmänkin niin, että palaa aina Nuorgamin kotipesään.

Edellispäivien autoilu tuntui luissa saakka, ja siksi päätimme pitää auton parkissa koko päivän. Aamiaisen jälkeen lainasimme lomakeskuksen polkupyöriä ja lähdimme muutaman tunnin pyöräretkelle Norjaan. Kitukasvuinen luonto takasi, että maisemat näkyivät pitkälle. Oli ihana rullata rennosti rajalle ja katsella ympärilleen.

Löysimmepä muutaman kilometrin päästä rajalta aivan ihanan hautausmaankin: totesimme molemmat, että tänne meidät voisi hyvin kuopata.

Pari kilometria rajalta, viitisen kilometria lomakeskukselta, sijaitsee piskuinen museo. Sinnikäs Tenon museo avaa portit Teno-joen saamelaiskulttuuriin.

Aikuinen kustansi viisi euroa, opiskelija pääsi kolmella. Eri rakennuksissa oli kultturihistorian havinaa ja paljon mielenkiintoista, itselleni ennestään tuntematonta faktaa. Museo oli juuri sellainen, jonka ei hentoisi murtuvan isompien alle: järvimaisema, vaatimaton työntekijä ja erilaiset pienet puurakennukset tekivät museokokemuksesta erityisen.

Aamiaista syödessämme olin havainnut kahvilan vitriinissä gluteenitonta suklaakakkua. En voi väittää, etteikö kakku olisi muistunut mieleeni pyöräretkemme aikana: entäs jos kaikki menee? entäs jos minulle ei jää palastakaan?

Ehkä siksi poljimme lopulta rivakasti takaisin kahvilaan, ja sain syödän palan Suomen pohjoisinta suklaakakkua. Mm mmm mmm.

Kakusta tulikin lounas, jota lähdimme sulattelemaan maisemiin, jota ei ole havupuut pilaamassa. Aamuinen idea oli kantaa trangia luontoon ja kokkailla wokkia luonnossa, mutta suklaakakku täytti kavalasti koko vatsan. Tyydyimme kävelemään verkkaisesti ja henkäilemään ympäristölle.

Muistan kuinka ala-asteen ympäristö- ja luonnontieteen tunnilla puhuttiin Lapista, Lapin kesästä ja luonnosta. Muistan ikuisesti, kuinka hartaasti mietin vaivaiskoivuja ja tunturisopuleita. Ne tuntuivat uskomattomilta, maagisilta asioilta jossain kaukana, missä noitarummut soitavat.

Ja sitten noin 20 vuoden jälkeen edessä kasvaakin niitä koivuja ja ne näyttävät juuri yhtä mystisiltä kuin piirretyissä koulukirjakuvissa.

Mitä Nuorgamissa löytyy kaikista eniten? Kalastajia. Heitä löytyy joka kodasta, kahvilasta ja laavusta. He soutavat Tenosta lohta, vähän harjusta ja taimentakin, ja puhuvat päivän päätteksi tai aamun aluksi, millaisia rötväleitä on noussut. Jokaista saalista joko vähätellään tai liioitellaan. Kaikki karkuun päässeet ovat vähintään 30-kiloisia.

Me emme kalastaneet. Ei ollut aikaa, kun piti ihailla maisemia ja tutustua miljööseen. Pääsimme kuitenkin lomakeskuksen rannasta veneellä tunnin kierrokselle. Suljimme silmämme ja nautimme aalloista. Ihmettelimme hurjia kalastajia, jotka puljasivat veneittensä kanssa virtaavassa vedessä ja jotka malttoivat kalastukseltaan hädin tuskin nukkua.

Olimme kuulleen ennakkoon varoitteluja kalamiehistä, jotka eivät osanneet käyttäytyä siivosti. Meille ei käynyt hassummin. Tapasimme vain mukavia. Osa tarjosi salaa taskustaan jaloviinaa, osa ei. Kukaan ei loukkaantunut kieltäytymisestä.

Eräs kalapoika tosin loukkaantui kotipaikastamme ja totesi Helsingin olevan täysin yliarvostettu. Kysyin monesti on käynyt: ”no en tietysti kerttaakaan.”

Toppahaalaripainin jälkeen koitti siihen astisen reissun paras hetki: kuuma sauna ja lauteet vain meitä varten. Olimme käyneet hakemassa Nuorgamin kaupasta sitruunajuomaa, ja shampoot ja geelit oli varattuna, jotta voisimme kuurata kaiken reissulian pois.

Allaolevan kuvan autuas hymy kertoo onnentasosta riittävästi.

Saunanraikkaina siirryimme pihapiirin kotaan tekemään illallisen pitkän kaavan kautta. Näppärinä tyttöinä keitimme pastaa kahvipannussa ja loihdimme jälkiruoaksi suklaabanaaneja.

Seuraa saimme pariskunnasta, joka muisti täsmällisesti kaikki asuntovaunureissunsa 70-luvulta lähtien, isästä ja lapsista, jotka odottivat Power Parkin vuoristorataa niin, etteivät malttaneet päättää makkaroitaan, ja iloisesta vantaalaismiehestä, joka taittoi pitkää Suomi-turneetaan yksikseen.

Toisena yönä nukuimme kuin tukit. Jokiveneilyllä käytettyjä toppahaalareita emme yöksi lainanneet, vaikka aluksi niin harkitsimme, lämpöä riitti kuitenkin.

-Henriikka

Seikkailukerho suuntaa Nuorgamiin

_MG_1510 kopio

Asioita on vain pakko sanoa ääneen ja alkaa toteuttaa.

Talvella sanoin ystävälleni Bealle, että Nuorgamiin olisi kyllä päästävä. Se oli enemmänkin sellainen tuulesta temmattu ajatus kuin todellinen hinku ja haave. Koko ajatus tuntui minusta enemmänkin anime-elokuvan kohtaukselta, jonka pystyn kuvitella visuaalisesti mielessäni, kuin miltään mikä voisi oikeasti tapahtua.

Matkamessuilla juttelin Nuorgamin lomakylän väen kanssa. Itsellenikin yllätyksenä kuulin sanovani heille: ”Joo, olen ajatellut tulla sinne. Varmaan ensi kesänä”.

_MG_1527 kopio

Olen huono kestämään sellaista, että puhutaan vain lämpimikseen: sanotaan toista ja tehdään ihan toista. Suunnitelmiin voi tietysti tulla aina muutoksia, mutta koska tarkkoja kesäsuunnitelmia ei oltu lyöty vielä lukkoon, päätin laittaa Nuorgamin kalenteriin.

”Bea, ajetaanko Nuorgamiin kesällä?”
”Ajetaan vaan.”
”Luuletko, että saadaan kaikki järjestymään? Lomat, auto ja kaikki.”
”Ihan varmasti.”

_MG_1505 kopio

Yhtäkkiä kaikki on valmista. Lähdemme vajaa kahden viikon päästä. Autoksi saimme ukin vanhan, uskollisen Sunnyn, jota olen hehkuttanut niin paljon, että Nissanin kuuluisi ojentaa minulle urhoollisuusmitali.

Näinköhän pääsemme perille? Kuulen Bean sanovan vastaukseksi: ”Ihan varmasti. Ei epäilystäkään”.

-Henriikka

Ps. Kuvat on Norjan Geirangerilta. Uskomaton paikka.