Lapin roadtrip 5: Näätämö City Life ja kotiinpaluu

Tämä on Lapin roadtrip -artikkelisarjan viimeinen osa. Juonipaljastuksena kerrottakoon, että pääsen kirjoituksen lopussa kotiin! Nyt kotona, monen suihkun jälkeen, voin oikein haistaa tuon sinipunaisen flanellipaidan katkun: kaksi viikkoa reissussa ollut flanelli haisi kotiin tultaessa nuotioille, järville, merille, metsille, huusseille, tundralle ja autoteille. Sekä vähän liepeelle läikähtäneelle kahville.

Jos hajottaa autonsa Norjaan, kannattaa tehdä se mahdollisimman lähellä Suomen rajaa. Näin voi päätyä hinatuksi Näätämöön, joka ei ole lainkaan hassumpi paikka olla jumissa. Kokemuksen syvällä rintaäänellä voin kuitenkin kertoa, että yksin odottaminen saattaa kuitenkin käydä kinkkiseksi. Ja jos lappilainen lupaa korjata auton kolmen päivän päähän, lauantaiksi, niin se voin hyvin tarkoittaa vaikka maanantaita.

Automme hinattiin viikko sitten, keskiviikon ja torstain välisenä yönä, Näätämön autokorjaamon eteen. Heti kymmeneltä kävin neuvotelemassa korjaamisesta, sovin hintakatosta ymsyms. Lupasivat auton olevan lauantai-iltapäivään mennessä valmis: edessä oli vielä kaksi yötä ja kolme kokonaista päivää todellista Näätämö City Lifea.

Suomi on norjalaisille kuin Viro (vähintään ennen) ja Venäjä suomalaisille. Rajan takana käydään tankkaamassa tankit täyteen halpaa bensaa ja ruokamarketeista kannetaan limua ja tupakkaa kotimaahan. Ihana, halpa Suomi!

Tämä oli meille tietysti etu, sillä Näätämön sijaitessa rajalla, sieltä löytyy vajaan 20 henkilön asukasluvusta huolimatta kaksi suurta ruokakauppaa ja muita palveluita. Kuka olisi uskonut, että niin pienestä paikasta voi hakea päivittäin lounaansa tuoreesta salaattibaarista? Jäätelöaltaasta löytyi jopa vegaaninen jäätelötuutti!

Bealla ja minulla oli yksi yhteinen Näätämö-päivä, sillä Bean oli ehdittävä töihin Helsinkiin. Hänellä oli seuraavana aamuna edessä 22 tunnin bussimatka kotiin.

Kiertelimme ja kaartelimme kohteessa, kipusimme tunturin päälle syömään lounasta, istuimme auringossa ja pulahdimme jokeen uimaan. Yövyimme mukavan nuhjuisessa rajamotellissa, jonka vuoteissa nukkui hyvin ja mikä parasta: sauna lämmitettiin joka ilta. Motellin työntekijä palveli meitä alttiisti ymmärtäessään, ettei meillä ole metkut mielessä, emmekä aio rellestää motellissa.

Viimeisen yhteisen illan kunniaksi keitimme motellilta lainatulla irtolevyllä juhla-aterian: pastaa ja texmex-riisikastiketta, kylkiäisinä näkkileivänjämät, juustoa ja cocktail-kurkkuja. Olisitte nähneet ja kuulleet sitä hymistelyn määrää, kun hain vielä mustikanvarpuja juhlakattauksen koristeeksi. Jälkiruoaksi oli tummanpuhuvaa kahvia ja reissusuklaiden jämät.

Seuraavat päivät olivatkin astetta yksinäisempiä, mutta lomaa ja mieltä rauhoittavaa yhtä kaikki. Juttelin kylässä tutustuneille niitä näitä: puhuimme luonnon ja Lapin rauhasta ja kuinka hektisyyteen on niin helppo hypätä mukaan, kun on sen ympäröimänä. Motellissa yöpynyt kalapoikien porukka piristi minua vielä yhden aamupäivän verran, kunnes hekin lähtivät lohta ja taimenta nostamaan.

Iltalenkkiseuraa sain aivan totaalisena yllätyksenä tuntemattomasta Sunnasta, joka ilmoitti itsestään kommentilla blogiin, kun oli kuullut autoni hajonneen. Mikä uskomaton sattuma, että hän sattui olemaan kesätöissä Näätämön toisessa marketissa! Kävimme iltakävelyllä Norjassa ihailemassa maisemia ja laskevaa aurinkoa. Keskustelimme tulevaisuuden työnäkymistä ja matkustamisesta, ja yritin saada kaiken Lappi-tietouden irti tunnin kävelyllämme. Kuinka ymmärtää poromiesten päälle, jos ei tunne ainoatakaan?

Lauantaina koitti kohtalonpäivä. Soitin heti aamusta autokorjaamolle ja varmistelin, että oikeat osat ovat tulleet. Olimme alun perin sopineet, että työssä menisi maksimissaan kolmeen. Luin kirjaa ja mietin, minne saakka jaksaisin ajaa yötä vasten.

Vartin yli kolme soittelin ja korjaamolta epäiltiin, ettei hommaa saada valmiiksi. Yritin pysyä tyynenä, mutta piiskasin sanallisesti vähän. Jos autoa ei korjattaisi lauantaina, lähtö viivästyisi sunnuntain yli maanantaille. Lopulta korjaamolta soitettiin kuuden aikaan, että saan auton seitsemän aikaan, jos käyn heti, ennen kaupan sulkemisaikaa, maksamassa laskun pois. Kipitin samantien tien yli korjaamolle korttia vinguttamaan. Onneksi olin sopinut hintakaton korjaukselle. Nyt lasku näytti 500 euroa, vaikka todellisesta tuntimäärästä ja osista olisi pitänyt pulittaa tuplasti enemmän.

Seitsemältä oli uusi kytkin vasemman jalan alla. 26-vuotias auto oli kuin vasta tehty ja samalta tuntui myös 26-vuotiaasta kuskista. Sammutin auton samantien korjaamon pihaan, kun kytkin totteli herkästi kuin hyvin kasvatettu koira. Hyvä Nisse!

Ensimmäisenä iltana ajoin Rovaniemelle ja selvisin yhdeksi yöllä nukkumaan Ounasvaaran leirintäalueelle. Sunnuntai-iltapäivällä käännyin kaarallani Kuhmon mökkitielle, jonka päässä odotti rakkaita perheenjäseniä. Valmisteltu yllätys viireineen ja paukkuserpenteineen jäi toteuttamatta, kun kaahasin liian nopeasti perille. Sain kuitenkin lämpimät halaukset, lämpimän rantasaunan ja uskomattoman kauniin auringonlaskun.

Yhtäkkiä ei ollutkaan taas kiire minnekään. Helsinkiin ehti huomennakin. Tai vaikka ylihuomenna.

Maanantai-iltana olin lopulta kolkuttelemassa kotiovella. Nutturapää oli ylpeänä vastassa, ja tein tuttuun syliin loppuvuoden kestoisen pesän.

-Henriikka

Lapin roadtrip 4: Pohjois-Norjan vuonoa Hamninbergiin

Kun pääsee ensi kerran Norjaan, niin kuin minä tänä juhannuksena, ei sieltä malta pysyä poissa.

Kun olimme päässeet jo Nuorgamiin saakka, ei Norja-korttia kannattanut jättää kääntämättä. Suunnitelmissa oli päiväretki vuonolle, Vadsøn ja Vardøn ohi Hamninbergiin. Pakkasimme Nuorgamissa telttamme, sillä päätimme palata takaisin Suomeen vuonon toista laitaa: Kirkenesin eli Kirkkoniemen kautta Sevettijärvelle ja siitä rauhassa kohti etelää.

Aamiaiseksi tarjoiltiin (tai siis itse tarjoilimme itsellemme) kunnon puuromättöä. Jättikokoinen luomuomenahillopurkki ja muu mukana kulkenut puurobaarisälä pelasti monet aamuhetket (ja yhden laiskojen kokkien illallisenkin).

Näyttökuva 2016-08-09 kello 20.30.16

Norjan rajaa ei tarvinnut kauan odottaa: tulli häämötti jo parin kilometrin päässä. Näillä rajoilla ei passeja kyselty, joskin ne on tietysti silti hyvä olla mukana. Lähiaikojen terroristitekojen aikaan rajalle oli kuulemma pysäytetty kaikki.

Kun oli tottunut korkeisiin nopeusrajoituksiin, leveisiin teihin ja Lapin harvoihin poliisisetiin, oli Norjan puolen hitaampaan menoon orientoituminen aluksi hankalaa. Nuorgamista Hamninbergiin on noin 200 kilometriä, mutta mutkaisen mäkimaaston ja loppumatkan kapean tien johdosta reittiä saa ajaa melko pitkään.

Poroja on varsinkin loppureitillä tosi paljon ja oman turvallisuuden riskeeraamisen lisäksi Norjassa niiden päälle ajosta rapsahtaa roimat sakot. Lisäksi Norjassa saa huimia sakkoja jo vähästäkin ylinopeudesta, mikä tietenkin hölläsi kaasujalkaa huolella. Tundran päällä ajamisestakin olisi saattanut ropista tonnin lasku, joskaan sellainen maastoajelu ei käynyt edes mielessä.

Olimme kuulleet, että vuonoreitti on aivan upea, ellei satu ihan mahdoton sumusää. No, meillehän sattui juuri sellainen! Onneksi sumu ei ollut kuitenkaan liian sakeaa, vaan teki oikeastaan kaikesta vain usvaisen romanttista.

Jäämeri ja vuonon rannat näyttivät kuin kylmältä Kreikalta. Meri oli paikoin turkoosi, paikoin syvänsininen. Aamupäivästä tuuli niin, että pää meinasi kierähtää pois paikoiltaan ja lennähtää mereen, mutta kerrospukeutumisen ansiosta ruumiinlämpömme pysyi lähellä normaalia.

Ensimmäinen pidempi pysähdys oli Nessebyssä, kun hihkaisin kauniin kirkon kohdalla “stop stop stop stop!”

Voin vain kuvitella kuinka leudon tuulen päivänä morsiuspari astelee kirkon ovista ulos Jäämeren hohtaessa taustalla. Tai tuulisena päivänä, kun syväjäästä kärsivä pari kaatuu kirkon portailta jääpuikkoina suoraan hääautoonsa juhlaväen kohistessa.

Auton ikkunasta riitti nähtävää: vuonon ja luonnon kauneuden lisäksi norjalaiset kylät ja kaupungit ovat toinen toistaan söpömpiä. Vanhat, värikkäät puutalon nököttävät iloisen värisenä vieri vieressä, mutta näyttävät usein asuttamattomilta. Vadsø ja Vardø ovat isompia paikkoja pienempien kylien rinnalla, ja etenkin Vadsøstä löytyy myös ihan perinteistä lähiöelämää.

Pysähdyimme lounaalle Vadsøhön ja aluksi tuntui, ettei missään ollut ketään. Kävelimme ympäri keskustaa, ja ihmiset olivat ilmeisen piiloutuneita omiin koteihinsa, sillä hetken koimme olevamme paikan ainoat.

Yhtäkkiä löysimme kuitenkin Saxin, design-puodin viimeisen päälle, josta löytyi mielettömiä huonekaluja, vaatteita ja sisustusesineitä (vältimme houkutukset). Yhdeltätoista toiselle puolelle tietä avautui mukava kahvila-lounaspaikka Opticom, josta löysimme lopulta roppakaupalla ihmisiäkin sekä erinomaista ruokaa.

Vardø yllätti epäsuunnitelmalliset retkeilijät toden teolla. Emme olleet edes tajunneet ylimalkaisesta kartastamme, että Vardø on saaressa. Yhtäkkiä vain huomasimme Nissen kiitävän merenalaiseen putkeen ja nousevan tunnelin päästä Vardøhön. Kaikkea sitä!

Vardøstä löytyi suloisi kahviloita, kauniita laivoja ja useita Bea-aiheisia graffiteja. Minä yritin väen vängällä etsiä edes kaukaisesti Henriikka-nimeä muistuttavaa graffitia, mutta turhaan. “Bea” taas löytyi sekä omasta taideteoksestaan, että kissankokoisin kirjaimin allaolevan kuvan seinästä. Pyh! Ehkä Helene lasketaan Henriikaksi? Tai Hans? Tai Erik? Ehkä Gerd-Elise?

Jos olet joskus seikkailemassa näissä maisemissa, älä missään nimessä lopeta vielä Vardøn kohdalle. Tie näyttää kapenevan ja muuttuvan hankalakulkuisemmaksi, niin kuin se toki tekeekin, mutta kauneimmat kohdat ovat vielä edessäpäin.

Nätisti mutkitteleva tie johtaa Hamninbergiin, Euroopan yläkulmaan. Tien vierillä ovat jylhät, kallioiset ja tähän aikaan hilloja pullollaan notkuvat pientareet, ja perillä kuohuu Jäämeri kaikessa kauneudessaan.

Olimme ottaneet termariin kahvia Hamninbergiin saapumisen kunniaksi. Emalimukit kolkkasivat, jonka jälkeen alkoi matka takaisin Suomeen. Kumma kyllä, nähtävää riitti, vaikka samat maisemat näki jo toistamiseen.

Hauskinta antia oli, kun kyykkäsimme pissalle ja tajusimme vasta lähtiessämme, että pyllistelimme yleisövessojen vieressä. Takaisin luontoon! Tämä kaksikko ei mitään ihmisen vessaa käytä.

 

Pysähdyimme takaisintulomatkalla vielä keräämään seuraavan aamun puuroa varten kypsinä odottavia lakkoja. Emme vain tienneet, millainen yllätys meitä odotti, kun matkalla Sevettijärvelle auto hyytyikin jo 60 kilometriä ennen Suomea.

Mitä sitten tapahtui? Sen olenkin jo kirjoittanut auki ja kaikki gloria lähtee taas merikapteenin suuntaan.

Huomenna viedään viimeistä Lappi-kirjoitusta, jonka jälkeen palaan aiheissani Kuhmon mökille, Vuokattiin ja takaisin urbaanimpien asioiden ääreen: sisustushommat edistyvät, syksy saapuu ja kirjoitusinto sen kuin kasvaa. Olisi hauska kirjoittaa elämäni ensimmäisistä työpaikoista, itsetuntokriiseistä ja kuinka rohkealta vaikuttava reissaaja saattaakin olla sisimmässään hauras, pelokas möykky.

-Henriikka

Lapin roadtrip 3: Nuorgam – Suomen pohjoisinta kaikkea

Myöhään maanantai-iltana olimme perillä kauniissa, jylhässä Nuorgamissa, päiväunieni matkakohteessa.

Tiistai-aamuna kömmimme viluisina teltasta ulos ja totesimme, että seuraavaksi yöksi on puettava merinovillaa päälle. Ymmärsimme syyn, miksi olimme yön ainoat telttailijat. Hytinästä viis, sillä olimme saapuneet Suomen huipulle ja tiesimme, että leirintäalueen viekussa on Suomen pohjoisin kahvila-ravintola, Suvanto. Aamukahvia, aamukahvia!

Kun on Nuorgamissa, kannattaa tehdä pohjoisinta sitä ja pohjoisinta tätä: juoda Suomen pohjoisinta kahvia, syödä Suomen pohjoisinta leipää, veneillä Suomen pohjoisimmassa joessa ja nähdä Suomen pohjoisimmasta paikasta auringon laskevan. Alhaalla kotona voi sitten leveillä kaikella koetulla pohjoisella.

Nuorgam sijainniltaan passeli erilaisille päiväretkille. Majoitumme lomakeskuksessa kaksi yötä, mutta pohjoisen reissuja olisi hyvin voinut tehdä enemmänkin niin, että palaa aina Nuorgamin kotipesään.

Edellispäivien autoilu tuntui luissa saakka, ja siksi päätimme pitää auton parkissa koko päivän. Aamiaisen jälkeen lainasimme lomakeskuksen polkupyöriä ja lähdimme muutaman tunnin pyöräretkelle Norjaan. Kitukasvuinen luonto takasi, että maisemat näkyivät pitkälle. Oli ihana rullata rennosti rajalle ja katsella ympärilleen.

Löysimmepä muutaman kilometrin päästä rajalta aivan ihanan hautausmaankin: totesimme molemmat, että tänne meidät voisi hyvin kuopata.

Pari kilometria rajalta, viitisen kilometria lomakeskukselta, sijaitsee piskuinen museo. Sinnikäs Tenon museo avaa portit Teno-joen saamelaiskulttuuriin.

Aikuinen kustansi viisi euroa, opiskelija pääsi kolmella. Eri rakennuksissa oli kultturihistorian havinaa ja paljon mielenkiintoista, itselleni ennestään tuntematonta faktaa. Museo oli juuri sellainen, jonka ei hentoisi murtuvan isompien alle: järvimaisema, vaatimaton työntekijä ja erilaiset pienet puurakennukset tekivät museokokemuksesta erityisen.

Aamiaista syödessämme olin havainnut kahvilan vitriinissä gluteenitonta suklaakakkua. En voi väittää, etteikö kakku olisi muistunut mieleeni pyöräretkemme aikana: entäs jos kaikki menee? entäs jos minulle ei jää palastakaan?

Ehkä siksi poljimme lopulta rivakasti takaisin kahvilaan, ja sain syödän palan Suomen pohjoisinta suklaakakkua. Mm mmm mmm.

Kakusta tulikin lounas, jota lähdimme sulattelemaan maisemiin, jota ei ole havupuut pilaamassa. Aamuinen idea oli kantaa trangia luontoon ja kokkailla wokkia luonnossa, mutta suklaakakku täytti kavalasti koko vatsan. Tyydyimme kävelemään verkkaisesti ja henkäilemään ympäristölle.

Muistan kuinka ala-asteen ympäristö- ja luonnontieteen tunnilla puhuttiin Lapista, Lapin kesästä ja luonnosta. Muistan ikuisesti, kuinka hartaasti mietin vaivaiskoivuja ja tunturisopuleita. Ne tuntuivat uskomattomilta, maagisilta asioilta jossain kaukana, missä noitarummut soitavat.

Ja sitten noin 20 vuoden jälkeen edessä kasvaakin niitä koivuja ja ne näyttävät juuri yhtä mystisiltä kuin piirretyissä koulukirjakuvissa.

Mitä Nuorgamissa löytyy kaikista eniten? Kalastajia. Heitä löytyy joka kodasta, kahvilasta ja laavusta. He soutavat Tenosta lohta, vähän harjusta ja taimentakin, ja puhuvat päivän päätteksi tai aamun aluksi, millaisia rötväleitä on noussut. Jokaista saalista joko vähätellään tai liioitellaan. Kaikki karkuun päässeet ovat vähintään 30-kiloisia.

Me emme kalastaneet. Ei ollut aikaa, kun piti ihailla maisemia ja tutustua miljööseen. Pääsimme kuitenkin lomakeskuksen rannasta veneellä tunnin kierrokselle. Suljimme silmämme ja nautimme aalloista. Ihmettelimme hurjia kalastajia, jotka puljasivat veneittensä kanssa virtaavassa vedessä ja jotka malttoivat kalastukseltaan hädin tuskin nukkua.

Olimme kuulleen ennakkoon varoitteluja kalamiehistä, jotka eivät osanneet käyttäytyä siivosti. Meille ei käynyt hassummin. Tapasimme vain mukavia. Osa tarjosi salaa taskustaan jaloviinaa, osa ei. Kukaan ei loukkaantunut kieltäytymisestä.

Eräs kalapoika tosin loukkaantui kotipaikastamme ja totesi Helsingin olevan täysin yliarvostettu. Kysyin monesti on käynyt: “no en tietysti kerttaakaan.”

Toppahaalaripainin jälkeen koitti siihen astisen reissun paras hetki: kuuma sauna ja lauteet vain meitä varten. Olimme käyneet hakemassa Nuorgamin kaupasta sitruunajuomaa, ja shampoot ja geelit oli varattuna, jotta voisimme kuurata kaiken reissulian pois.

Allaolevan kuvan autuas hymy kertoo onnentasosta riittävästi.

Saunanraikkaina siirryimme pihapiirin kotaan tekemään illallisen pitkän kaavan kautta. Näppärinä tyttöinä keitimme pastaa kahvipannussa ja loihdimme jälkiruoaksi suklaabanaaneja.

Seuraa saimme pariskunnasta, joka muisti täsmällisesti kaikki asuntovaunureissunsa 70-luvulta lähtien, isästä ja lapsista, jotka odottivat Power Parkin vuoristorataa niin, etteivät malttaneet päättää makkaroitaan, ja iloisesta vantaalaismiehestä, joka taittoi pitkää Suomi-turneetaan yksikseen.

Toisena yönä nukuimme kuin tukit. Jokiveneilyllä käytettyjä toppahaalareita emme yöksi lainanneet, vaikka aluksi niin harkitsimme, lämpöä riitti kuitenkin.

-Henriikka

Lapin roadtrip 2: Rovaniemeltä Nuorgamiin

Tervetuloa takaisin Nissen rattiin!

Lähdimme maanantaina Ranualta kohti Nuorgamia, tavoitteena päästä yöksi perille. Noin 600 kilometrin matka ei tuntunut pitkältä jaettavaksi koko päivälle, mutta lopulta ehdimme pysähdellä vielä paljon vähemmän kuin olimme aluksi ajatelleet.

Skippasimme Ranuan huoltoasema-aamiaisen, jotta voisimme käyttää enemmän aikaa Rovaniemellä ja nauttia siellä jonkun kehutun paikan herkkuja. Tunnen kuitenkin matkakaverini niin hyvin, että osasin kaataa aamukahvia koneistoon heti heräämisen jälkeen. Tämä gif kertoo aamu-Beasta kaiken. Suunnittelen ottavani ensi reissulle ruiskun mukaan, jolla kiskaisen kahvia suoneen samantien, kun silmät on avautuneet uuteen päivään.

Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisin viettänyt matkalla yön tai useamman. Matkalla on niin monta paikkaa, jonka näkeminen vaatisi useita tunteja tai päiviä. Mutta paikkoja on hyvä tutkia retki kerrallaan. Nyt silmissä kiilsi Nuorgam, tuo Suomen savupiippu. Eikä sovi ymmärtää väärin, päivässäkin ehtii vaikka mitä!

Rovaniemi yllätti toden teolla. Olin käynyt siellä viimeksi ehkä 8-vuotiaana ja ainoat muistoni liittyvät jo silloin kummastuttaneeseen Joulupukki-vouhotukseen. Vaikka tiesin Rovaniemen suureksi kaupungiksi, sen konkreettinen näkeminen ja tutkiminen avasi kaupungin tunnelmaa paljon. Auto parkkihalliin ja kaupunkia tutkimaan!

Cafe & Bar 21:stä on ollut sen verran hälyä, että halusimme juoda viralliset, rauhalliset aamukahvimme siellä. Peeveli, paikka aukesi vasta lounasaikaan ja niinpä aamiaisemme vaihtui brunssiksi. Vallan hyvä vegaanivohveli ja tempeh-vuohenjuustosalaatti, kahvia sai kitata lounasaikaan niin paljon kuin tahtoi. Paikassa oli tekemisen meininkiä ja selkeästi pyrkimystä olla Rovaniemen paras.

Ennen turistirysää ja joulupukkijuttuja kävimme vielä Ounasvaaran päällä ihailemassa maisemia ja hipelöimässä Kajaanista kotoisin olevan R-Collectionin outlet-liikkeen vaatteita. Rovaniemen kirpputorikierros kiinnosti, mutta toinen netin ehdottamista kirpputoreista oli maanantaisin kiinni, ja toinen olisi sijaintinsa vuoksi syönyt matkapäivästämme liian suuren ajan.

Vajaa 10 kilometriä Rovaniemen keskustasta sijaitsevasta Joulupukin pajakylästä jäi suoraan sanoen vähän oksettava fiilis. En tajua punaisen Coca Cola -pukin, glitterin ja värivalojen hohtoa. Tiedän (tai oletan), että paikka on pääosin ulkomaisia turisteja varten, mutta miksei heille tarjota maagista satuelämystä vaan kertakäyttökrääsää ja ylihinnoiteltuja valokuvia heidän istuessa pukin polvella? Haluvatko turistit todella juuri tällaista muovi-ilottelua?

Voi olla, että nämä traumani johtuvat siitä, että pukki kyllästyi meihin muutamassa lyhyessä hetkessä. Vaikka kukaan ei edes jonottanut hänen luokseen, työnsi hän meidät kevyesti selistä ulos ovesta. Nauroimme vedet silmissä. Onneksi seuraavassa rakennuksessa oli toinen pukki! “Santa is here!”

Kaiken hälinän keskellä oli kyllä kivojakin juttuja: Iittalan ja Marimekon outlet-myymälät olivat ihania ja joissain rakennuksissa sai melkein kiinni oikeasti joulutunnelmasta. Jos tämä etappi jää kuitenkin ensi kerralla välistä, en itke perään.

Turistiähkyn jälkeen täytenä kontrastina kurvasimme Arboretum Apukkaan, joka on pukinkylän jälkeen pian tien vieressä oikealla. Vartin happihyppely on paikalla auttamatta liian vähän, mutta näimme ainakin kauniin koivikon, siististi rakennetun kävelyreitin ja järven, jonka pieleen voi ensi kerralla hyvin pystyttää teltan.

Apukassa on kehitetty pitkään pohjoisten ääriolosuhteiden kasvintuotantoa. Siellä esitellään Pohjois-Suomessa menestyviä, viljelyssä olevia koristekasvilajeja, -lajikkeita ja -alkuperiä sekä luonnon hyötykasveja. Täälläkin kävelee helposti vaikka yön yli, mutta myös vain lyhyttä ajopaussia kaipaavalle Apukka tarjoaa mukavan levähdyspaikan.

Reitillä kannatti pitää silmät auki: matkalle sattui kulttuurikohteita, muistomerkkejä, nähtävyyksiä, suloisia kahviloita ja lähes koko matkan pituudelta erilaisia ulkoilualueita. Pidempää reissua suunnittelevan kannattaa lukea Maaritin postaus kyseisen nelostien roadtripistä.

Me pysähdyimme sympaattisella kirpputorilla, joka henki todellista kylätunnelmaa. Jos edes yrittäisin muistaa sijaintia, niin luultavasti valehtelisin. Sen lisäksi Kakslauttasen igluhotelli on ollut jo usean vuoden niin aktiivisesti mukana puheissa, joten halusimme mennä kurkkimaan ikkunoista sisälle.

Totesimme, että lempimiseen huoneet eivät ole ideaaleja, ellei pidä katsojista, mutta tähtitaivaan alla nukkuminen voisi olla romanttista ilmankin.

Illallista nautimme Ivalon Pubi.fi:ssä. Yritimme olla ruoan suhteen mahdollisimman helppoja, vaikka kaksikkomme saattaa ainakin ensikuulemalta nostattaa kulmakarvoja ilmaan: toisella on keliakia, toinen on vegaani. Ivalossa otettiin kuitenkin hymyllä vastaan tilaus kanasalaatista ilman leipää ja kasvispitsasta ilman juustoa.

Henkeäsalpaavimmat maisemat oli ainakin autosta katseltuna Inarin ja Karhunpesäkiven lähettyvillä. Uskomattomat järvi- ja kivikkomaisemat saivat silmät selälleen, vaikka silmissä alkoi jo painaa ajetut kilometrit. Inarin alueen järville on pakko päästä joskus tulevaisuudessa melomaan. Tyyni järvi huusi Nisseä pysähtymään, mutta kaasujalka painoi kohti Nuorgamia.

Toinen paikka, johon palaan varmasti, on Pyhä-Nattanen. Patikkaretki, palovartijan maja ja Suomen kauneimmaksi paikaksi kehuttu Nattanen jää nyt ensi kertaan, sillä olisi vaatinut vähintään muutaman tunnin stopin.

Utsjoen kohdalla alkoi jo silmät valua. Onneksi vaihdoimme ajovuoroa ja pidimme toinen toisillemme seuraa. Bea vaati minua laulamaan iltalauluja ratin takaa ja minä taas kehotin häntä tarjoilemaan pelkääjän paikalta retkieväitä: pussiluumuja, kirsikkatomaatteja ja pähkinöitä.

Perillä Nuorgamissa väsytti ja hymyilytti. Ihana Nuorgamin lomakylän väki toivotti tervetulleeksi ja pystytimme telttamme. Täytynee myöntää, että mökki olisi siinä hytinässä kelvannut, mutta vieressä tönöttävistä mökeistä huolimatta olimme päättäneet telttailla. Lämpöasteet huitelivat alle kympissä, mutta autossa oli vielä lämpöä jäljellä: kaivoin salassa mukana kannetun valkoviinitetran takakontista ja kippistimme emalimukeista määränpään kunniaksi.

Sitten möyrimme telttaamme, sujahdimme makuupusseihimme ja nukahdimme illan viimeisen iltalaulun tahtiin.

-Henriikka

Ps. Freedom! Auto korjattiin eilen valmiiksi Näätämössä, ja pääsin ilta-seitsemältä matkaan. Viime yö meni Rovaniemellä telttaillen ja nyt olen saapunut turvaan Kuhmon kesämökille perheen suojaan. Iltasauna houkutti niin paljon, että jatkan vasta huomenna Helsinkiin. Ja Nisse on kuin uusi!