Täältä kaukomailta muistelen matkojani. Kuinka huhtikuussa puhalsi viima, vaikka kevät oli kynnyksellä. Nutturapään kainalossa, lintujen ympäröimänä riitti hymyä. Olimme käymässä entisessä, lyhytaikaisessa kotikaupungissamme Skövdessä, ja Vännernin ja Vätternin välissä riitti muistoja ja muuttolintuja.

Muistan kuinka ajattelin, että voisihan sitä täälläkin elää. Että voisihan sitä elää melkein missä vain. Onnellisuuteen tarvitaan oikeastaan vain muutamia perusasioita, oma manbun ja muutama muu. Ehkä ruotsin kielenkin oppisi aika nopeasti ja ruotsalaisten amerikkalaishenkiset käytöstavat eivät arveluttaisi muutaman vuoden jälkeen enää yhtä suuresti.

Keväisin voisi aina mennä kiikaroimaan kurkia, tuhansia ja tuhansia kurkia. Voisi ihastella ja ymmärtää, että muuttolinnuilla ja matkustajilla on aika paljon yhteistä. Ja sitten kuitenkaan ei juuri mitään. Väitän olevani monesti vaativampi kuin nuo linnut.

On Afrikkaa, Aasiaa ja Australiaa, mutta voiko mikään näistä A:lla alkavista voittaa Pohjoismaita? Soita ja koivuja, karua Kainuuta ja Saaristo-Suomea. Norjan vuoristoa ja Ruotsin idyllistä maalaiselämää. Puuhevosia ja juhannussalkoja. Islannin omaa rauhaa, Kööpenhaminan aktiivista kivijalkaliikehdintää ja sitä, ettei aina näytä niin kauhean erilaiselta.

Sitä, ettei kukaan nappaa joukkotaksissa salaa vaaleaa hiusta talteen luullen, että se tuottaa hyvää onnea. Sitä ettei oma kieli kuulosta keksityltä ja sitä, että metsään eksyminen ei tuota samantien vellovaa paniikkitilaa. Ja että teltalle löytää helposti turvallisen, hiljaisen paikan, jossa kukaan ei tule koputtelemaan kangasovea kysellen, mikäs koti se tämä tämmöinen on?

Terveisiä kotiin tuulitukalleni: aion olla muuttolintuna aina siinä aurassa, jossa sinäkin.

– Henriikka