Aikuisena kielikurssilla

ef kielikurssi honolulu

Voivatko aikuisetkin lähteä kielikurssille? Järjestetäänkö sellaisia?” Olen kuullut nämä kysymykset viimeisen kuukauden aikana niin useasti ja niin monen positiivisesti yllätyneen ihmisen suusta, että ajattelin kertoa teille vähän tarkemmin kielikoulustani Honolulussa.

En ollut lukioikäisenä kielikurssilla enkä koskaan osannut kaivatakaan sellaista. Nyt myöhemmin olen ihmetellyt, miksen mennyt tai miksi en lähtenyt lukioikäisenä vaihto-oppilaaksi. Ehkä näiden ammottavien kokemusaukkojen johdosta olin jo vuoden päivät harvakseltaan etsinyt tietoa aikuisten kielikursseista ulkomailla. Halusin tietää, onko sellaisia edes olemassa.

Kun EF sitten kysyi halukkuuttani osallistua kielikurssille, ei tarvinnut kahdesti miettiä. Kohdemaana oli USA, sijaintina tarkemmin Havaijin suurkaupunki, Honolulu.

ef kielikurssi honolulu

Honolulun kielikoulu (ja tietääkseni kaikki muutkin kielikoulut) palvelee ympäri vuoden. Kesäaika on luonnollisesti kaikista suosituinta, mutta nyt syys-lokakuun vaihteessa oli jo paljon rauhallisempaa ja koululla opiskeli noin 200 oppilasta.

Kielikurssini kesto oli kaksi viikkoa. Lähes kaikki tulevat pidemmäksi aikaa: toiset 3 viikoksi, toiset 9 kuukaudeksi. Lyhyempiäkään pätkiä ei kannata kuitenkaan vähätellä, sillä jos on valmis vaihtamaan suomen opiskeltavaan kieleen ja käyttämään sitä, saa parissa viikossakin tosi hyvin aktivoitua omaa osaamista ja kielenkäyttöä.

Toiset majoittuvat host-perheiden luona, toiset koulun asuntolassa, missä suurimmalla osalla oli huonekaveri tai useampi. Toki jokainen saa järjestää asumisensa myös aivan itse ja nukkua vaikka teltassa. Itselläni oli huone koulun asuntolassa pienellä keittokomerolla ja kylpyhuoneella. Pärjäsin ja viihdyin hyvin.

ef kielikurssi honoluluef kielikurssi honoluluef kielikurssi honolulu

Koulumatkassa ei ainakaan ollut valittamista: puolisen tuntia kanaalin vartta palmujen huojuessa, sinisen taivaan alla. Nautin koulumatkakävelyistä ja sen tuottamasta hyötyliikunnasta suuresti.

Itse koulurakennus aiheutti itselleni aluksi suurta hämmennystä. Kampus-sanasta tulee itselleni mieleen jotain aivan muuta kuin ylläolevan kuvan toimistotalo. Mutta kyllä vain, kuvassa on koulumme! Hissillä 7.kerrokseen ja siinä se. Aloha!

ef kielikurssi honoluluef kielikurssi honoluluef kielikurssi honolulu

Koulutilat ja -miljöö olivat tosi hyvät ja innostavat. Modernit luokkahuoneet ja upea ikkunanäkymä saivat minut tulemaan paikalle aina varttia ennen. Hörpin kahviani ja ilahduin ympärillä pyörivistä ihmisistä. Ison aulatilan lisäksi tiloissa oli noin kymmenisen luokkahuonetta, tietokonehuone ja henkilökunnan tilat. Miljöössä oli sellaista mukavaa kodintuntua uudesta ulkonäöstä huolimatta.

Koululla oli oppilaita kaikkialta maailmasta, ja ikähaarukka oli laaja: samoilla luokilla opiskelivat niin 16- kuin 50-vuotiaatkin. Kautta aikain vanhin oppilas on kuulema ollut yli 80-vuotias.

Luokat määräytyivät tason mukaan. Ennen reissuunlähtöä tehtiin tasotesti, jonka lisäksi ensimmäisenä päivänä arvioitiin myös suullista osaamista. Luokkia oli yli kymmenen ja jokaisessa maksimissaan parikymmentä oppilasta. Meidän luokallamme oli noin kymmenen.

ef kielikurssi honolulu ef kielikurssi honolulu

Opintovuosiopiskelijat tulevat opiskelemaan 6–11 kuukaudeksi. Suurin osa tulee kuitenkin lyhyemmälle kurssille. Kurssille tulija saa valita kurssinsa muutamista vaihtoehdoista. Olin itse yleiskurssilla, johon kuului 26 oppituntia viikossa. Yhden oppitunnin mitta on 40 minuuttia. Harkitsin myös 32 oppitunnin intensiivikurssia, mutta päätin haluavani myös reilusti vapaa-aikaa.

Kalenteri rakentuu niin, että joka toinen päivä opiskellaan aamuisin, joka toinen päivä iltapäivisin. Tasoltaan korkeammalla olevat opiskelevat ma, ke ja to aamuisin, sekä ti- ja to-iltapäivisin, kun taas tasoltaan vielä vähän matalammalla olevat käyvät koulua päinvastaisessa järjestyksessä.

Järjestelmä oli oikeastaan tosi kiva. Välillä saattoi valvoa pidempään, hengailla ulkona aikatauluista välittämättä, ja toisinaan pystyi tekemään vielä vaikka mitä koulun jälkeen.

ef kielikurssi honolulu ef kielikurssi honolulu

Yritin saada kahdesta viikostani kaiken irti. Viittasin, kyselin, tein extrakotiläksyjä ja nörtteilin ylpeänä. On kuitenkin vaikea pukea sanoiksi, mitä viikkojen aikana oppi.

Kielikylpy vaahtosi minut vähintään hyvin, siitä ei ole epäilystäkään. Kun ei ole suomalaisia turvana, eikä soittele Skype-puheluita, oppii aika nopeasti kommunikoimaan pelkästään englanniksi. Kuunteleminen ei vaadi enää lisäenergiaa, suu tottuu ääntämään ja ajattelu vaihtuu englanninkieliseksi.

Oppitunneilla käytiin läpi sanastoa, kielioppia, ääntämistä ja monenlaisia asioita. Koko systeemi toimii varmasti parhaiten niille, jotka ovat koululla pidempään, sillä viikot rakentuvat teemojen ympärille. Keskustelu oli tunneilla tosi vahvasti läsnä. Aina toisinaan keskustelu tuppasi lähtemään vähän väärille raiteille, mutta onneksi useimmiten pyörittiin hyödyllisten asioiden äärellä, kuten paljon puhuttaneissa presidentinvaaleissa.

ef kielikurssi honoluluef kielikurssi honolulu

Paikalliset ihmettelivät välillä, miksi tulimme Honoluluun oppimaan englantia. Siellähän puhutaan englannista väännettyä kieltä, ja harva kommunikoi vahvasti perinteisellä englannilla.

Ja tuskin matkustaisin itsekään Havaijille, jos haluaisin oppia englannin mahdollisimman nopeasti ja jäisin koko vuodeksi. Mutta kahden viikon reissuuni paikka oli mieletön. Aurinko, ihmiset, tunnelma, kaikki! Loma ja opiskelu samassa paketissa. Olisin voinut jatkaa samoilla höyryillä vielä pari kuukautta.

ef kielikurssi honoluluef kielikurssi honolulu

Varsinaisten tuntien lisäksi koulu järjesti myös todella paljon erilaista vapaa-ajan tekemistä. Olin ukulele-tunnilla, lei-workshopissa, SUP-boardaamassa, uimassa delfiinien kanssa, nyyttäri-illallisella rannalla auringon laskiessa, pelaamassa beach volleytä, kiertämässä bussilla saarta… Näistä ehdin kirjoittaa vasta myöhemmin.

Mutta  aktiviteettienkin rinnalla koulu tuntui tosi kivalta. Olin taannoin koulussa se, joka ei uskaltanut viitata englannin tunnilla, kun pelkäsin kaikkien nauravan vastauksilleni. Nyt oikein odotin, että pääsen puhumaan ääneen ja oppimaan koko ajan lisää.

Mutta hei! Tuskin osaan kertoa kaikkea olennaista, joten osaisitteko te kysyä tarkentavia?

Kauniita unia!

Terveisin,
Jetlag-Henriikka

Huom! Olin kurssilla EF:n kutsumana, enkä vastannut kustannuksista itse. Lue lisätietoa ja tilaa maksuton esite EF:n kielikursseista täältä.

Lennot ostettu: Marokko kutsuu !

marokko2

Voi veljet, minulla on vihdoin lentoliput takataskussani viiden kuukauden tyhjiöelämän jälkeen. Ostimme juuri tänään liput huhtikuuksi Marokkoon, Marrakechiin, viikon mittaiselle lomalle. Minä ja J, unelmien matkatiimi.

Marokko-haaveilu alkoi, kun syyskuisella Turkin matkalla uusi ystäväni Laura istui vieressäni lentokoneessa ja yritimme päästä toistemme ajatuksiin kiinni utelemalla matkamenneisyydestä ja toivotusta -tulevasta. Laura kertoi häntä viimeksi sykähdyttäneen Marokon. Lisäksi lokakuun alussa kyselin teiltä lukijoilta mihin sitä pitäisi seuraavaksi pyyhältää, ja muuan Julianna kommentoi haaveitaan samasta maasta. Tämä Julianna on tietääkseni minulle tuntematon, mutta hän puhutteli minua kommentissaan tuttavallisesti nimellä “Henu“. Tuntui, että hän tiesi, mihin minun pitäisi seuraavaksi suunnata:

“Yhtä maata uskallan suositella, vaikka en siellä itse ole käynyt. Kaksi hyvää ystävääni viettivät siellä viime tammikuussa pari viikkoa reppureissaten ja rakastuivat maahan niin totaalisesti, että sen on pakko olla totta. Marokko on kuulemma paljon enemmän mitä osaisi odottaa! Upeat kaupungit, surffimahdollisuudet ja aavikot odottavat löytäjäänsä, ja paikallinen väki on uskomattoman ystävällistä!”

Marokko seurasi minua koko syksyn joka paikkaan. Se pomppasi silmille mainoksista, kaikui raitiovaunun naapuripenkillä istuvan henkilön puhelussa ja käveli kadulla vastaan kirjavin kaakelein. Jos kutsun kuulee, siihen kannattaa vastata.

Vajaa kaksi kuukautta lähtöön. Ihanaa ja enemmän.

-Henriikka

Ps. Joojoojoo! Nyt on se hetki, kun kannattaa kertoa parhaat vinkit, parhaat majapaikat, ehdottomat ei:t sekä joo:t. Ja jos joku vielä paljastaisi, onko Marokko keliaakikolle itsemurha. Omat riisinuudelit reppuun!

Kuva: Josemilla Photo

Kaunis, pysähtynyt Pohjois-Karjala

_MG_3300 kopio

Tämä viikko oli liian pitkä, liian väsyttävä. Vietin perjantain töissä Messukeskuksessa, Terveysmessuilla ja kolmelta rakennuksesta lähtiessäni odotti pihalla mies, auto ja litra puolukkasmoothieta ja pakasterasiallinen leipäjuustoa matkaevääksi. Lähdimme rauhoittumaan Pohjois-Karjalaan, Liperin mummilaan.

Viiden tunnin ajomatkasta ensimmäisen tunnin pyhitin viikonloppurauhoittumiselle ja syville keskusteluille, kaksi seuraavaa jaksoin vielä tehdä viikon viimeiset työt, jotta saisin läppärin kannen kiinni koko lauantaiksi. Viimeiset kaksi tuntia nukuin antaumuksella. Nukuin totisesti tuhisten kuin pieni lapsi, ja niskat täysin epäergonomisesti nurin. Heräsin perillä Joensuun viekussa, jossa odotti lämmin kinkkukiusaus ja punaista maitoa. Eteisessä vastassa oli kaksi lämmintä syliä: “Onpa mukavaa että työ tulitte. Myö mummin kanssa ihan mietittiin, että mahatteko työ avioparina olla koskaan käyneetkään meillä yökylässä? Vaan mummipa muisti, että olittehan työ viikonlopun pari vuotta takaperin. Toivottavasti viihytte.

_MG_3234 kopio_MG_1257 kopio _MG_1259 kopio _MG_1265 kopio

Ja viihdyttiinhän me. Kuunneltiin tarinoita menneistä vuosista ja vaihdettiin kuulumisia. Naurettiin monesti ja paljon. Pelattiin jalkapalloa pihalla ja käveltiin monta tuntia metsässä. Ja poimittiin tällä kertaa puolukat suoraan suuhun, turha niitä on aina laittaa smoothie-masiinaan.

Kävimme ukin kanssa kaupassa ja se oli hauskointa aikoihin. En oikein tiedä miksi, sillä ei se Citymarket paikkana ole niin ihmeellinen. Ehkä sellainen rauhallinen kärryjen työntely ja tavaroiden nakkaaminen niihin oli mukavan seesteistä. Maistoimme näytteitä Cittarin ruokauutuusesittelijöiltä ja heräteostoksena nappasimme kärryihin metsämansikka- ja puolukkajugurttia.

Mummin ruokapöydästä ei ruoka loppunut ja uutisia oli kerrankin aikaa katsoa kolmet peräkkäin: venäjänkieliset, viittomankieliset ja ihan ne tavalliset. Arkena tulisi kuulemma alueellisetkin, mutta ne jäi nyt lauantain vuoksi näkemättä.

_MG_1266 kopio _MG_1274 kopio _MG_1276 kopio _MG_3236 kopio _MG_3265 kopio _MG_3276 kopio _MG_3283 kopio _MG_3287 kopio

Janne muisteli lapsuuttaan mummilasta ja minusta tuntui, että olisin yhtä lailla nappulana samoillut samoissa metsissä. Tuntui kuin kyseessä olisivat minunkin isovanhempani, vaikka veri ei meitä yhdistäkään. Minulla on enää yksi vaari täällä meidän maailmassa, mutta onneksi sain muutamia vuosia sitten Jannen kautta neljä isovanhempaa lisää. Uskon kasvavani vähän viisaammaksi, lempeämmäksi ja kärsivällisemmäksi, kun saan elää heidän kanssaan.

Nyt on auton keula kohti Kouvolaa ja omaa lapsuudenkotia. Tekee mieli päästä pian perille, jotta voin juosta sisälle äitiä halaamaan. Loppuajan istunkin isän sylissä, kahvikuppi kädessä, villasukat jalassa.

-Henriikka

Minne menisin, mitä tekisin?

kartta

Lähetin juuri serkun pimeään, kotimatkalle täältä kotimme lämmöstä. Ihana haaveiluillallinen ja paljon puhetta menneestä, tulevasta ja omista poluista. Omien reittien luominen ja löytäminen on kyllä tärkeää. Että on itse raivannut tiensä ja tietää millaisella alustalla kävelee. Tunnistaa ääriviivansa ja askeleensa, seisoo valitsemiensa teiden ja päätösten takana, ainakin riittävästi. Kun on itse luonut omat polkunsa, voi sitten harhareitin päätteeksi palata samaa tuttua reittiä takaisin kotipesälle. Olisihan se rankkaa, jos pitäisi aina kulkea aivan oikeaan suuntaan.

Jos kaupunki tulvisi, vesireittejä pääsisi pakoon. Vaan minä en ole kala, vaan minä en ole kala, lauloi Ultra Brakin.

Olen pitkästä aikaa tilanteessa, kun tulevaisuudessa ei siinnä matkaa. Oli kesäkuun Transsiperia; Venäjä, Mongolia ja Kiina. Oli elokuinen Botswana ja syyskuinen, vieläkin itkettävä Turkki. Saan viimeisen Turkin raportin kirjoitettua tänne tällä viikolla ja Botswanastakin olisi vielä pari artikkelin verran jäljellä. Mutta mitä nyt? Minne menisin, mitä tekisin? Tiedän aivan taatusti haluavani raivata reitin taas jonnekkin vähän kauemmas.

Uskon rakastavani Norjaa. Vuoristoja ja luihin valuvaa kylmyyttä. Villahousuja ja -pipoja (löysin eilen täydellisen, vaan jätin sen kauppaan yyh!), alati kaunistuvaa maisemaa ja ainakin oman mielikuvani äärimmäistä rauhaa. Vähän liian pientä telttaa, vähän liian kylmiä varpaita ja vaahtokarkkeja nuotiolla, jos sellaisen saa Norjaan sytyttää.

Mutta entä Kanada? Talvinen Kanada tai ehkä keväinen, kesäinen tai syksyinen Kanada? Vuokra-auto ja unet takapenkillä. Takaluukusta kurkistava aamuaurinko ja mukavan tavalliset, inhimilliset, kohteliaat ihmiset, joilla on jalat maassa ja käytännölliset takit. Auton etulasin skrapaus yltiömäisen pakkasyön jälkeen ja kirkkaan helottava tähtitaivas. Torontossa näkisin sekä NBA:n että NHL:n, salaiset haaveni, joita ei kehtaa ääneen sanoa.

Mutta mitä vielä? Mausteinen Intia, kaukaiselta ajatukselta tuntuvat Galapagos-saaret ja kerran koettu, mutta vielä lyhyeksi visiitiksi jäänyt Mongolia villihevosineen. Enhän tippunut vielä edes hevosen selästä, vaikka melkein onnistuin. New Yorkin suosituksetkin olisi listattava uudelleen kolmen vuoden jälkeen ja kaiken tämän lisäksi on vielä Japani, Brasilia, Meksiko, Argentiina, Nepal, Senegal, Namibia ja kaikki Euroopan valloittamattomat ja valloitetut. Ja sitten ne kaikki maat ja kaupungit, joiden nimet on liian vaikeita tällaisen Suomi-tytön suuhun.

Mitä sinä suosittelisit kaikista maailman paikoista? Ajattelin, että voisin taas ryhtyä budjettikuurille matkahaaveen vuoksi. Mihin kannattaisi lähteä talvilomalle? Entä jos vuodenajoista ei ole väliä?

Minun polkuni ohjaavat usein vähän kauemmas. Mutta lähelläkin on hyvä.
Onneksi äiti muistaa aina muistuttaa siitä puhelimessa: “Ei sun aina tarvitse lähteä jonnekkin.

Mutta äiti, kun minä olen lähtiessäni aina kaikista eniten läsnä.

– Henriikka

Kuva: sooperarticles.com

Turkki 3: Lycian Way -patikointi ja paikallista elämää

Kolilta ja Vaarojen Maratonilta palattu kotiin, woop woop. Kahden kirjoituksen verran olisi kuitenkin vielä Turkki-ajatuksia ja rustaan vasta myöhemmin juoksujuttuja.

Venettä ja sydäntä hyppyyttäneen purjehduksen jälkeen illastimme koko reissuporukalla ja vaihdoimme toisen tiimin kanssa rooleja: Ensin vaeltaneet kiipesivät yöksi veneeseen ja me veneilijät majoituimme villaan odottamaan seikkailuja mantereella.

Paikallisen oppaan ja autokuskin kanssa ei tarvinnut yhtä lailla järjestää ja stressata asioita, joskaan emme olleet aina aivan varmoja, menikö sanomamme perille. Sitä saattoi puhua vartin verran vedestä ennen kuin hahmotti vastapuolen puhuvan valokuvauksesta hahha. Niin tai näin, mantereella vietetyt päivät olivat yhtä lailla nautittavia kuin laineilla keikutut. Kahteen kokonaiseen päivään mahtui kaksi lyhyttä vaellusta, hyvää turkkilaista ruokaa, nähtävyyksiä ja paljon paikallista elämää.

Aloitimme ensimmäisenä aamuna aamupalan jälkeen legendaarisella Lycian Way-reitillä lyhyellä vaelluksella. Antiikin aikainen kauppareitti kulkee pitkin aurinkoista Välimeren rannikkoa halki hienojen maisemien, antiikin ajan nähtävyyksien, kylien ja hiekkarantojen. Kuumottavin reitin kohta oli, kun askeleemme nousivat korkealle muinaisen akvaduktin päälle. Vaikka yritin kuinka pinnistää, on se silti haastavaa sisäistää, että ympärillä ja lenkkareiden alla olevat kivenmöllykät ovat antiikkikamaa.

Köpelösti meinasi käydä, kun opas oli astua valtavan käärmeen päälle. Onneksi hän ehti väistää, sillä tiellä odotellut käärme kuuluu Euroopan top 10 myrkyllisimpiin käärmeisiin.

Keskipäivän kuumuuden jälkeen jatkoimme muinaisia reittejä amfiteatterille. Raunioissa otettiin hääpotretteja ja heitimmepä pienet esitykset itsekin historiallisen miljöön (ja ihmettelevien turistien) kuunnellessa. Amfiteatterin näkeminen toi asiat jollain tapaa lähemmäs: hätkähdyttää ajatella, että samalla paikalla on joskus käyty gladiaattoritaistoja orjien ja eläinten välillä yleisön hurratessa ja viihtyessä.

Sitten mereen, hien ja hiekan peitossa. En itse ole erityisen hyvä kuumuuden kanssa ja virkistys oli sanoinkuvailematon, kun pitkän päivän jälkeen pääsi veteen ilakoimaan. Vaahtopäät pyyhkäisivät pään yli ja aurinko laski samalla. Seitsemältä ranta piti sääntöjen takia vapauttaa luonnon ja kilppareiden käyttöön ja halusimme kunnioittaa rantavahtien sääntöjä ja äiti-maan tarpeita. Uni tuli kilpikonnien lisäksi myös meille ihmisille. Ei tarvinnut montaa hetkeä odottaa, kun uni jo tainnutti täysin.

Toisen vaelluspäivän aamiainen oli vertaansa vailla. Turkin ruoka teki vaikutuksen, vaikka pitkälti menimmekin ihan perusruoalla: oliiveilla, juustolla, lihalla ja kasviksilla. Pienissä erissä kahvin kanssa pöytään kannettu aamupala veti suupielet extra-hymyyn: hilloja, leipiä, kasviksia, munakasta, hedelmiä… Lisää sai silmää vinkkaamalla ja santsikuppi kahviakin tarjoiltiin auliisti.

Vaikkei vaellus nyt mitään purjehdusta olekaan, nautin suuresti metsässä käppäilystä. Keskustelumme kulkivat mitä erilaisimmissa aiheissa ja välillä tielle sattui jättikokoinen koppakuoriainen, välillä vuohi ja välillä uskomattoman söpö mummo, niin sanottu kolmannen asteen babushka. Keskellä metsää, meren rannasta löytyi myös ihana beachbaari, jonka ukrainalainen, lyhythiuksinen tarjoilijatyttö kertoi uskomattoman tarinan itsestään: baarin viereisessä majassa nukuessaan muurahaiset olivat syöneet hänen pitkät hiuksensa aivan kynityiksi. Creepy! Liian creepy!

Mielenkiintoisin asia maissa vietetyistä päivistä oli jätetty viimeiseksi. Tosin uskon, ettei kuskin ja oppaan mielessä käynyt, että rakastuisimme yli hienojen nähtävyyksien ja antiikkisten kivien ihan siihen tavalliseen, paikalliseen arkeen.

Kaikista kiintoisimmaksi nousi turkkilainen rantakylä, jossa ihmiset häärivät omiaan ja elämä vaikutti sopivan tempoiselta: nainen paistoi risti-istunnassa suolaisia pannukakkuja koko köörille lounaaksi, lapset ja koiranpennut leikkivät ympärillä. Maailman hellyyttävimmät ja ruttuisimmat mummot myivät koruja matkamuistoiksi (30 senttiä kipale), ja kulkukissat kuljeskelivat missä lystäsivät. Mattokauppiaalla oli paljon mattoja, mutta putiikki tyhjänä ja ravintoloissa turkkilaiset ihmettelivät keskuuteensa saapuneita pellavapäitä.

Hajaannuimme hetkeksi omillemmekin, sillä usein yksinään löytää juuri parhaimmat salapaikat. Näin kävi tälläkin kertaa. Poikkesin kadulta kuvaamaan erään rakennuksen kauniita seinäkaakeleita. Eräs mies viittilöi minua ovensuulle. Jätin kengät jaloistani ennen kynnysmattoa ja kurkkasin sisään: Pieni teehuone, minimoskeija tai vastaava. En tietenkään päässyt sisään, nainen kun olen, mutta viittilöinyt mies otti kameran ja kävi kuvaamassa minulle sisätilat. Pääsin virtuaalikierrokselle islamilaisten miesten maailmaan.

Mutkittelevien vuoristoreittien päässä odotti viimeisen yön majapaikka. Tosin hotellille saavuttuamme emme vielä tienneet, ettei kyseessä olekaan viimeinen yö eikä oikeastaan edes tulevan yön majapaikkakaan. Tästä lisää seuraavassa, viimeisessä Turkki-kirjoituksessa.

Oli miten oli, ulkoaltaassa riitti lämmintä vettä ja jatkoimme pulikoimista siitä, mihin sen merellä jätimme. Taivaalla möllötti superkuu, jonka oli määrä värjäytyä yöllä punaiseksi verikuuksi ja sen lisäksi vielä pimentyä. Taianomaisia hetkiä käsillä.

– Henriikka

Ps. Huomasin, että kaikki yrittävät etsiä snapchatista minua nickillä “aamukahvilla”, niinpä vaihdoin nimeä. Poista siis @henriikkasi ja lisää tilalle @aamukahvilla.

Kuvat 1 & 3: Laura Santanen / Urbaani viidakkoseikkailijatar

Huom! Sail for Good -matka toteutettiin yhteistyössä Turkin valtion matkailutoimiston ja Turkish Airlinesin kanssa, enkä vastannut kustannuksista itse.

Mukana olivat lisäkseni: @juusohd@kpunkkaLapsiperheen matkatTimoWildernessCocoa etsimässäOtto Izakaya, Katja Pantzar, Fitness FührerUrbaani viidakkoseikkailijatar ja Sail for Good.

Turkki 2: Sail for good

Ajattelin joskus nuorena ja hölmönä, että purjehdus tuskin on minua varten. Olin väärässä. Totta hitsissä purjehdus on minua varten! Vielä en ymmärrä purjehduksesta mitään, muutamaa asiaa lukuun ottamatta, mutta minusta kuoriutui erihyvä laivakissa viime viikon aikana.

Kävin tänään illalla hauskan dialogin ystäväni kanssa:

Ystävä: “Olen ollut tosi surullinen. On ollut kaiken aikaa paha mieli.”
Minä: “Mitä ihmettä! Mikset sä ole soittanut? Mikset sä ole kertonut mulle mitään?
Ystävä: “Enhän mä mitenkään voinut. Sähän olit siellä mastossa!”

Ja totta tosiaan, siellä sitä oltiin. Ja koska rakastuin mastoon, mereen, merisuolahiuksiin ja vinhaan tuuleen, tulee tästä kuvallisesti kaikkien aikojen pisin kirjoitus. Yritän pitää sanani lyhyinä ja upota mahdollisimman vähän metasyväanalyysiin.

Antalyan lentokentältä sukkuloimme minibussilla oppaan ja kuskin opastamana Finikeen, appelsiinien luvattuun kaupunkiin. Turkin matkamme 11-henkisestä tiimistä vetäjätiimi Inna ja Tuomo aikoivat pitäytyä koko viisipäiväisen matkan purjeveneessä ja loput 9 jaettiin kahteen tiimiin: toinen tiimi lähtisi ensin purjehtimaan ja toinen oppaan mukana vaeltamaan. Puolivälissä vaihdettaisiin paikkoja.

Koska en tuntenut ketään, oli helppo olla tyytyväinen kaikkiin ratkaisuihin. Pian sävelet olivat selvillä ja Turkin maita ja meriä lähti valloittamaan joukkueet nimeltä “Voittajat” ja “Pupulaiset”. Totta kai kuuluin ensimmäiseen ja lisäkseni voittajissa reissasivat Laura, Otto ja Sofia. Suoraan sanoen pelkäsin Sofiaa vähän etukäteen (kamaan, mimmin blogin nimi on Führer!) enkä ehkä olettanut luksus-matkoja harjoittavan Otonkaan olevan kanssani aivan samalla aaltopituudella, mutta mitä vielä! Alusta lähtien oli selkeää, miten hyvä jengi meillä oli. Huumorinkukka on se kaunein kukka ja tässä seurassa todella sai nauraa. Yön pimeinä hetkinä keskustelu oli yhtäkkiä niin syvää, että tuntui kuin olisi tuntenut vuosia. Kyllä saa hävetä, miten järjettömän typeriä ennakkoluuloja sitä kitkeekään päähänsä. Jalkapuuhun ja torille häpeämään.

Voittajat kipaisivat ensimmäiseksi yöksi veneeseen ja vaellusretkelleen liukeneva kööri tsekkasi itsensä hotelliin. Meretniemien purjevene tuntui heti kodilta. Löysin oman yläpetini ja aloin haaveilla tulevista purjehduspäivistä.

Päätimme Innan ja Lauran kanssa nousta heti ensimmäisenä aamuna seuraamaan auringonnousua ja juoksemaan rantaviivaa. Muutamasta lomapäivästä on puserrettava irti ihan kaikki.

Ja niin se aurinko nousi. Puoli seitsemän jälkeen keltainen möllykkä kipusi horisontin yläpuolelle ja paljasti uuden aamun ja silmäpussit. Aamujuoksun jälkeen istuimme kahvilassa kädessä tuorepuristetut appelsiinimehut ja olin tiputtanut jo kaikki ennakkoluuloni Turkkiakin kohtaan. Lähikaupan palvelu oli vertaansa vailla, vaikka en aivan käsittänytkään, miksi myyjät halusivat poseerata kameralleni hedelmät käsivarsillaan.

Ja niin alkoi purjehdus! Purjehduksen ympärillehän koko pressimatka oli rakentunutkin. Keskiössä oli tutustua Sail for Good -hankkeeseen ja ylipäänsä Turkin matkailumahdollisuuksiin. Turkin väitettiin olevan paljon muutakin kuin Suomi-baaria ja yligrillattua, punakkaa miestä ja naista. Reissun aikana sain huomata väitteen pitävän paikkansa.

Sail for Good -projektia ehdin teille fiilistellä vielä ainakin seuraavat kuusi ja puoli vuotta. Suomalainen Meretniemen perhe on lähdössä purjeveneellä löytöretkelle maailman ympäri kolmen lapsensa kanssa. Kuuden vuoden mittainen purjehdus vie perheen kaikille valtamerille, kuudelle eri mantereelle ja 75 maahan. Purjehdus starttaa kesäkuussa 2016 Turkista juuri tällä samalla veneellä, jolla nyt seilasimme ja riehuimme. Tuntui käsittämättömältä ajatella, että samalla potskilla seilataan niin Brasiliassa, Afrikan rannikolla kuin Uudessa-Seelannissakin.

Itse Sail for Good on purjehduksen ympärille rakentuva projekti, jonka tarkoituksena on kehittää yksilöllinen digitaalinen oppimisympäristö, jota voitaisiin hyödyntää laajemminkin alueilla, joilla lapset eivät syystä tai toisesta ole normaalin koulutuksen piirissä. Digijuttuja siis, niitähän minä rakastan. Meidän kahden päivän purjehduksen aikana ehdin kyllä jo miettiä monenlaisia ajatuksia matkaan liittyen: millaisia maailmankansalaisia Meretniemen mukuloista tuleekaan, mitenhän digioppiminen toimii käytännössä ja miksen itse elänyt lapsuuttani veneessä? Kuinka 5-henkisellä perheellä voi riittää rohkeutta 20 päivää kestävään yhtäjaksoiseen matkaan aavalla merellä, miten kaikki tarvittava mahtuu veneeseen ja kuinka digitaalinen oppimisympäristö toimii, jos laitteita ei pysty lataamaan eikä wifikään toimi?

Tulee päänsärky, kun yritän ajatella mitä kaikkea perheen tulee ajatella etukäteen. Meidän matkassamme oli mukana vain Tuomo, Meretniemen perheen isä. Muutamassa päivässä Tuomo hukutettiinkin järkeviin ja vähemmän järkeviin kysymyksiin: otatteko te lapsille polkupyöriä mukaan?

Opimme purjehduksen perusteita, saimme auttaa kapteenia toimissaan. Opin kääntämään ruorista ja hahmottamaan laivan ohjausta. Mutta suoraan sanottuna ilman meidän lisäkäsiäkin oltaisiin pärjätty ja niinpä saimme nauttia myös kaikesta muusta. Kun ankkuroimme iltapäivällä lahteen, alkoi rellestys: SUP-lautailua, hyppyjä ja liaani-riippauksia laivan kannelta mereen, snorklausta, luolaseikkailuja ja kovin kämästä kuviokelluntaa.

Kaikki ruoka maistuu hyvältä meren päällä ja veneen hiusmuoti oli viimeistä huutoa, kun mukana oli päivätyökseen kampaajan töitä tekevä. Termarikahvit ennen auringonlaskua ja auringon noustessa. Hyvää elämää, kerta kaikkiaan.

Olin haastanut Timon mukaan kolmeen tempaukseen: takaperin- ja etuperinvoltit kannelta mereen, kiipeäminen mastoon ja swingaus liaanilla veneen reunojen ulkopuolelta ympäri koko laivan. Viimeiseen emme saaneet kapteenin lupaa.

Mutta voi sitä onnen määrää, mikä oli ilmoilla, kun Laura sai nukkua veneen kannella riippumatossaan. Omaani en ollut edes kantanut mukana vaan nukuin möykyssä, tyytyväisenä hyristen veneen hytissä. Mutta positiivinen kauteus kävi kieltämättä ylitseni, kun kävin herättämässä seikkailijan uuteen aamuun.

Tai herätin oikeastaan aamuyöhön, aamu kun ei ollut vielä valjennut. Lähdimme metsästämään auringonnousua, jotta päivästä ei jäisi näkemättä auringonsädettäkään. Hyppäsin jollaan ruudullisessa pyjamassani, tukka sekaisin. Tunnelma oli utuinen ja tiesin, että olen ollut entisessä elämässäni Myrskyluodon Maija. Lapsena.

(Mitä tässä yllä olevassa kuvassa tapahtuu? Tuskin ainakaan mitään hyvää.)

Siinä missä ensimmäinen purjehduspäivä oli ollut iloista ja tyyntä, toinen päivä oli iloista ja suht navakkaa tuulta. Merisairaudeltakaan ei aivan vältytty, joskaan itse en joutunut sen kouriin onneksi lainkaan. Istuin veneen keulassa ja laulaa hoilotin, kun keula painui ylös kolmen metrin vaihteluväliä.

Keula syötti vettä päälle, mutta aurinko kuivasi. Ohi hyppi lentokala ja veneen viereen ilmestyi yhtäkkiä valtava kilpikonna. Toinen porukka sai onnekseen nähdä delfiinejä, mutta minä olin jo aika tyytyväinen, kun sain nähdä ne vekkulit heidän videoiltaan.

Auringon laskiessa purjehdimme Kassin satamaan ja löysimme ryhmämme toisen puolen. Yhteisellä dinnerillä riitti höpötettävää pitkälle yöhön saakka ennen kuin me suuntasimme paikalliseen villaan ja Pupuset ottivat veneen haltuunsa.

Purjehdus, oi purjehdus.

– Henriikka

Kuvat 36, 41, 50, 51, 54, 55: Tuomo Meretniemi
Kuvat 23, 28, 49, 56: Otto Izakaya
Kuva 26 : Laura Santanen

Huom! Sail for Good -matka toteutettiin yhteistyössä Turkin valtion matkailutoimiston ja Turkish Airlinesin kanssa, enkä vastannut kustannuksista itse.

Mukana olivat lisäkseni: @juusohd@kpunkkaLapsiperheen matkatTimoWildernessCocoa etsimässäOtto Izakaya, Katja Pantzar, Fitness FührerUrbaani viidakkoseikkailijatar ja Sail for Good.

Turkki 1: Kolme tuntia Istanbulissa

Kaikki alkoi allaolevan kuvan kahvikupista ja aivan liian kalliista lentokenttäsalaatista. Kello oli viisi Helsinki-Vantaan terminaalissa numero 2 ja olin tuntemattomien tyyppien ympäröimänä. Seurue oli sopivan tiivis, 11-henkinen, ja joukossa oli bloggaajia ja toimittajia. Olin herännyt 03:30 (aivan epätodellinen aika herätä, jopa tällaiselle aikaisen madon nappaajalle) ja hakenut lähikulmilta kimppakyytiin kaksi muutakin matkalle lähtijää. Jännitti aika paljon, mutta etupäässä huvitti. Mihin olin taas itseni lykännyt?

Tiedän, että muutama Botswana-artikkeli olisi vielä jakamatta, mutta en malta olla keulimatta vähän. Jaan tässä välissä Turkki-uutiset eetteriin ja jätän afrikkalaiset rytmit myöhemmälle. Ensimmäisenä kuvasarja Istanbulista, erikoisesta mutta erittäin kiinnostavasta  pääkaupungista  (EDIT: Whaaat! Ankarahan on pääkaupunki).

Lento pääsi vaikuttavan turbulenssin, monien rukousnauhojen räpläysten ja lähellä istuneiden lentopelkoisten sätkyjen ja tärinöiden jälkeen turvallisesti Turkin kamaralle. Oli onni saada Laura viereen, sain heti alkumatkasta uuden kuoman ja keskustelumme huuhtoutuivatkin ilmeisen pikaisesti aavoille, syville merille.

Opin matkan aikana, että monet turkkilaiset eivät suhtaudu suopeasti ilakointiin lentokoneessa. Koneessa ei saa nauraa suotta tai saa vihaisen Sauronin silmän, joka lävistää sielun ja sydämen. Totta kai ymmärrän, ettei missään “julkisessa kulkuneuvossa” voi niin vain rellestää, mutta tiedä sitten, liittyykö turkkilaisille lentokonetilaan joku aivan erityinen kunnioitus. Voi olla, että huonot sääolosuhteet saivat porukan rukoustuulelle eikä hartaisiin hetkiin sopineet minun ajastamattomat pyrskähdykseni.

Perillä Istanbulissa oli kolmisen tuntia kulutettava ennen sisäistä jatkolentoa määränpäähän Antalyaan. Paikallinen oppaamme herra F nappasi meidät lentokentältä minibussin kyytiin ja kiidätti seurueen kolmessa tunnissa läpi Istanbulin metropolin.

Nähtäväähän olisi rekkalasteittain, mutta aikaa rajallisesti. Kuljin suu avonaisena porukan perässä ja opin uutta. Ehdin eksyäkin jo muutaman kerran. Olen juuri sellainen seilailija, joka tulee porukan viimeisenä pää kohti taivasta ja katonrajoja. Jään ottamaan kuvaa ja kun käännän taas niskani oikein päin, on jengi jo kadonnut turkkilaiseen tunnelmaan. Näissä tilanteissa noudatan tietysti rakkaan äitini neuvoa: Jos eksytään, niin nähdään siinä, missä ollaan viimeksi nähty. Tälläkin kertaa eksynyt lammas haettiin takaisin laumaan.

Aya Sophiaa ihailtiin ulkoa käsin, mutta Sultan Ahmet Camin edustalla otettiin kengät jaloista muovipussiin ja lainarääsyä hiusten peitoksi. Tuo kaunis katedraali piti tietysti seilata läpi. Niin upea kuin rakennus ihan oikeasti oli, unohduin katsomaan kuvaavia ihmisiä. Katsokaa nyt muutamaa seuraavaa kuvaa! Mikä hupsu selfie-kansa onkaan koko maailman popula?

Ehdimme kirkonmenojen lisäksi viettää aikaa upotetussa palatsissa, Yerebatan Sarayı:ssa. Maanalaisen vesisäiliön kattoa kannattelee 336 pylvästä ja sinne mahtuu 100 miljoonaa litraa vettä. Se rakennettiin Bysantin keisari Justinianus I:n valtakaudella 500-luvulla (vähän Wikipediaa ujutin tähän väliin…). Upeahan se oli, joskin vedessä uivat kalat vaikuttivat aika huonovointisilta, enkä ymmärtänyt säiliöön ujutettua turismia: maan alla, vesisäiliön nurkassa sai halutessaan pukeutua kauttaaltaan turbaaneihin, kaapuihin ja muihin Aladdin-sonnusteisiin ja kuvauttaa itsensä tai ryhmärämänsä. Toisessa kulmassa kimmelsi värivaloin piristetty kahvila. Miksei näitä olisi voinut toteuttaa esimerkiksi lippuluukun läheisyydessä?

Parhaiten Istanbulista jäi mieleen, että sinne pitäisi päästä uudestaan. Pari tuntia oli tulitikun raapaisu koko komeudesta ja ehdin jo minibussin ikkunasta tehdä silmilläni matkaa monilla kaduilla, joita pitäisi oikeastikin päästä kulkemaan.

Sisäinen lento siirsi matkaporukan Antalyaan, josta toinen minibussi jatkoi matkaansa kohti varsinaista matkaa ja seikkailua. Aloin jo alkumatkasta ymmärtää, että nyt ollaan hyvällä porukalla liikenteessä. Myös muutama muu matkatoveri unohtui haahuilemaan yhtä päämäärättömästi ja huonoille vitseilleni naurettiin, sehän on pääasia.

Ikähaarukka matkaajilla oli 20 ja 46:n ikävuoden välillä, eivätkä ihmiset lähtökohtaisesti olleet niitä, jotka olisivat arjessa kokoontuneet yhteen. Mutta kaikkia tuntui yhdistävän uteliaisuus uutta kohtaan, uteliaisuus ihan vain tavallista elämää kohtaan. Ehkä se on sittenkin pääasia.

Istanbul, täytyypä piipahtaa toistekin.

– Henriikka

Huom! Sail for Good -matka toteutettiin yhteistyössä Turkin valtion matkailutoimiston ja Turkish Airlinesin kanssa, enkä vastannut kustannuksista itse.

Mukana olivat lisäkseni: @juusohd@kpunkkaLapsiperheen matkatTimoWildernessCocoa etsimässäOtto Izakaya, Katja Pantzar, Fitness FührerUrbaani viidakkoseikkailijatar ja Sail for Good.

Ensi viikolla Turkkiin

72ca5d1974f4a62c99b0d4953f815671

Olisi teille pikkuinen juttu kerrottavana. Lähden ensi viikon keskiviikkona Turkkiin. Tiedän, en olisi ansainnut tähän väliin reissua millään mittakaavalla, juurihan pääsin Botswanaan ja seikkailin kesäkuun Siperiassa. Mutta Turkkiin tässä nyt ollaan kuitenkin menossa kuuden päivän matkalle.

Suomalainen Meretniemen perhe on lähdössä purjeveneellä löytöretkelle maailman ympäri kolmen lapsensa kanssa. Kuuden vuoden mittainen purjehdus vie perheen kaikille valtamerille, kuudelle eri mantereelle ja 75 maahan.  Purjehdus starttaa kesäkuussa 2016 Turkista. Ja arvaatteko mitä? Tulevalla reissullamme purjehdimme juuri tuolla samalla potskilla!

Purjehduksen ympärille on rakentumassa laajempi Sail For Good -projekti, jonka tarkoituksena on kehittää yksilöllinen digitaalinen oppimisympäristö, jota voitaisiin hyödyntää laajemminkin alueilla, joilla lapset eivät syystä tai toisesta ole normaalin koulutuksen piirissä. Matka järjestetään Sail for Good- hankkeen toimesta. En vielä itsekään tajua kovin paljon koko asiasta, mutta toivottavasti osaan reissun jälkeen valaista asiaa paremmin.

Sen verran tiedän, että pääsen purjehtimaan ja vaeltamaan. Purjehdimme Meretniemen perheen s/y Panacea –purjeveneellä ja tutustumme Turkin ulkoilmakohteisiin Lycian way –vaellusreitillä.

Matka starttaa keskiviikkona 23.9. klo 05.00 Helsinki-Vantaan lentoasemalla terminaalissa 2. Iiik.

– Henriikka

Ps. Mukaan on lähdössä huvittavan sekalainen ja minulle tuikituntematon sakki:
Fitness Führer, OTTO Izakaya, Timo Wilderness, Urbaani viidakkoseikkailijatar, @kpunkka, @juusohd, Blue Wings, Cocoa etsimässä, Lapsiperheenmatkat & Sail for Good.

Botswana 3: Afrikkalainen huvipuisto

Palataanpa takaisin Afrikan tantereelle, yhteen elämäni oudoimpaan kokemukseen: botswanalaiseen huvipuistoon. Voitteko uskoa, että löysimme keskeltä aavikkoa “Lions Park” -huvipuiston, jonka laitteiden ainoat käyttäjät olimme. Keskellä ei mitään nousi vuoristorata, maailmanpyörä ja keinukaruselli. Ja tottahan toki me kokeilimme kaikki laitteet.

Idea lähti siitä, että Bea oli kuullut paikallisilta tutuiltaan, Lions Parkin olevan käymisen arvoinen. Emme tienneet paikasta muuta. Bussipysäkillä kyselimme neuvoa perille pääsemiseksi ja meidät ohjattiin oikeaan minibussiin. Taas kerran saimme ihmettelyä siitä, mitä länkkärinaiset tekevät botswanalaisen julkisen liikenteen seassa.

Pyysimme pysähtymään oikeassa kohtaa ja puolen tunnin köröttelyn jälkeen pysähdyimme ison tien varteen ja kuulimme: “Tässä olisi Lions Park.” Missään ei näkynyt mitään. Kuski viittelehti oikeaan suuntaan: “Sinne päin vaan, sieltä se tulee vastaan.” 

Ja vajaa kilometrin kävelyn jälkeen huvipuisto todella häämötti edessämme. Kahdeksan euron pääsylipulla sai hurvitella koko päivän. Oli talvialennukset, sillä vesipuisto ja allas olivat poissa käytöstä, koska oli talvi ja liian kylmä polskutteluun (30 astetta, hoh hoh).

Kirmasimme kaikissa laitteissa, olimme ainoat. Kaksi lapsiperhettä tuli vähän meidän jälkeemme puistoon, mutta kävivät tietysti vain lasten laitteissa. Me ajoimme huvipuiston ympäri junalla, pyörimme keinukarusellissa, ihailimme maisemia maailmanpyörässä, hurjastelimme Star Dancerissa, heiluvissa simpukoissa ja muissa laitteissa, joissa heikoimmilla olisi oksu lentänyt.

Oli niin outoa, ettei sitä voi kuvailla. Aina kun istuimme laitteeseen, joku henkilökunnan jäsenistä käveli jostain kopiltaan painamaan laitteen päälle. Ja saatoimme istua laitteessa ainakin kolmesti putkeen: “Once more!” Henkilökuntaa nauratti kaksi innokasta leidiä hameissaan.

Kuulemma kesäaikaan huvipuisto virtaa väkeä, mutta näin talven ja kevään taitteessa paikassa ei käy juuri kukaan. Aution oloinen huvipuisto oli kuin kauhuleffasta. Alueelle oli kannettu super vanhat ja kriipeimmät laitteet, joita muut huvipuistot eivät enää huoli enkä olisi ihmetellyt, jos jostain kuivasta pusikosta olisi noussut painajaisteni karmaiseva klovni.

Pelottavinta kaikessa oli tietysti vuoristorata. Meinasin jo skipata tämän ilonpidon, mutta kun rakas ystäväni ilmoitti menevänsä siihen ilman minuakin, otin haasteen vastaan. Pelkällä reisien päältä kulkevalla turvapuomilla varustettu vuoristorata tuntui aika hurjalta ja kyllä siinä rukousta saikin laittaa yläilmoihin ensimmäisellä rundilla. Mutta mitä vielä! Hullun hauskaa! Vedimme tyhjällä vuoristoratavaunulla kolme kierrosta putkeen, vaihtaen välillä vaunua kokeilunhaluisina. Turhaan nynnyilin, kyllähän botswanalaiset handlaa vuoristoradat.

Mikä kokemus, mikä päivä. Vaikkei jonottaa tarvinnut kertaakaan, meni puistossa useita tunteja. Väsyneet, auringon paahtamat suomalaiset raahustivat ennen pimeäntuloa ison tien viereen liftaamaan ja kärsivällisen odottelun jälkeen saivat kuin saivatkin kyydin takaisin kotiin. Tai siis “kotiin”.

Melkoista seikkailua.

– Henriikka

Ps. Mutta arvatkaa ketä olin tänään vastassa lentokentällä? No tuota samaista Botswanan mimmiä. She’s back.

Botswana 2: Gaborone haltuun

Kuvaterveisiä Afrikan savanneilta. Tai ei aivan, mutta Afrikasta ainakin. Otimme Bean kanssa kuuden kokonaisen päivän aikana hyvin haltuumme Botswanan pääkaupunkia, Gaboronea ja vierailmme ympärillä olevissa kylissä julkisen liikenteen voimin.

Botswana oli minulle maana yllätys. Kalaharin autiomaa peittää valtiosta noin 85 prosenttia ja koko maassa on vain 2 miljoonaa asukasta, joista Gaboronessa noin 226 000, ja maa on afrikkalaisittain sangen vauras maa. Vaikka tiedän toki, ettei Afrikka ole yksi suuri maa, en ollut ymmärtänyt maan vaurautta. Talouskasvun vahvana perustana ovat timantit, u-u-uuu. Myös kielipolitiikka yllätti: maan virallinen kieli on englanti ja sitä puhutaan erittäin hyvin, vaikka maan kansalliskieli onkin tswana.

Kuljimme paikasta toiseen pääosin kombeilla, minibusseilla, jotka risteilevät tiettyjä reittejään Gaboronessa ja lähialueilla. Reilun puolen tunnin matka maksoi noin 30 senttiä, joten kukkaro ei näistä kyydeistä päässyt keventymään turhan paljon. Yksityisiä taksejakin kokeilimme, niillä matkan sai yhteensä 3–9 euron hintaan. Oli hauska huomata, miten huokeat hinnat olivat vaikuttaneet maassa asuneen ystävän ajatteluun. Sellainen ero hintapyynnissä, joka itselle tuntui Suomen hintoihin verrattuna mitättömältä, saattoi aiheuttaa Beassa tiukkaa tuhahteltua taksikuskille.

Botswana on myös oiva liftausmaa, jos sellaiseen rohkenee. Me liftasimme heti ensimmäisenä päivänä lentokentälle ja takaisin hakemaan yöllä perässäni saapuneen rinkkani. Vaikka saimmekin kummastuneita katseita, saimme kyydit nopeasti, helposti ja ilmaiseksi.

Saapumispäiväni ilta meni iloitessa. Puolen vuoden tauko ja pitkä lentomatka oli tipotiessään, kun pääsi vaihtamaan kuulumisia ja tajuamaan, että tässähän lomaillaan viikon verran yhdessä. Turistiretket siirrettiin suosiolla seuraaville päiville.

Ensimmäisenä kokonaisena päivänä lähdimme valloittamaan “main mallia“, “buss rankkia” ja muita olennaisia kaupungin paikkoja. Gaborone on “espoomainen”, eli yhtä tiettyä keskustaa ei ole vaan pienet keskittymät on ripoteltu ympäri kaupunkia. Myös esikaupungissa riittää nähtävää, kun katujen varsilla on myyjiä, joilla on tarjota ruokaa ja tavaraa ämpäreistä mehujääpuikkoihin ja ranskanperunoihin.

Yllättävän yleinen näky on karkkimyyjät, joiden pöydille on levitetty erilaisia muovikääreissä olevia irtokarkkeja. Vesimeloonin tai vaikka kirsikanmakuisen sokerikarkin saa mukaansa kolmella sentillä. Mietin moneen kertaan, miten niin monta karkkimyyjää voi ylipäänsä pärjätä kaupungissa?

Botswanalaiset ihmiset ovat erittäin iloisia ja ystävällisiä. Ihmiset tulevat juttelemaan, kyselevät viereiseltä bussinpenkiltä ja haluavat kuulla kuulumisia ja tarinoita Suomesta. Oli ilahduttavaa päästä vaihtamaan keskusteluita niin monen paikallisen kanssa.

Niin kuin usein Suomea köyhemmissä maissa, joskus on tietenkin vaikea erottaa, mikä kommunikaatio on aitoa. Vaaleaihoisten ja esimerkiksi vaaleiden hiusten koskettamisen ajatellaan tuovan hyvää onnea, ja siksi ystäviä saattaa olla jonoksikin. Eurooppalainen ihminen on botswanalaisen silmissä automaattisesti rikas ja vaikka kerjäystä ei ollut lainkaan, joskus joku pieni lapsi saattoi tulla viereen kurkkimaan, josko vaalea muukalainen jättäisi hänelle lantin tai pari.

Omat vertailukohteeni ovat Afrikasta Etiopia ja Tansania enkä voi väittää pystyväni ajattelemaan näitä kolmea maata toisiaan vertailematta, vaan analysoin automaattisesti maanosien mukaan. Vaikka Etiopia ja Tansania ovatkin hyvin erilaisia, Botswana erottuu näistä kahdesti vielä huomattavammin.

Bussiasemalla sain kynsiini myös elämäni hirveimmän manikyyrin, vieläpä lopputulokseen verraten kolmen euron kiskurihinnalla. Ajattelin, että tästähän nappaan itselleni punaiset kynnet loman kunniaksi. Bea oli käyttänyt bussiasemien naisten kynsihuoltoa ja ollut tyytyväinen. Vaan oma kosmetologini olikin toista maata: ensin hän skraappasi kynsieni pinnan piloille superkarkealla viilalla, jonka jälkeen hän lakkasi kynsilakalla miltei koko sormenpääni. Tätä seurasi armoton sormien puhdistusoperaatio, johon kului ainakin 20 vanulappua.

Minun järkeni olisi sanonut, että tarkemmalla lakkauksella olisi päässyt vähemmällä. Mutta minun tai länsimaiden logiikka ei aina purekaan ulkomailla. Kaiken kukkuraksi mimmi lakkasi nimettomäni kysymättä glitterlakalla. Nauroimme koko viikon botswanalaiselle manikyyrilleni ja disco-nimettömilleni. Kynsilakka alkoi kupruilla heti. Ilmeisesti maali oli pilaantunut auringossa. Korvaamattomia muistoja, jotka aika kultaa kivasti ja jäljelle jää vain ihanat, aurinkoiset kynsienlakkaaja-naiset.

 

Mutta tsekatkaapa tuo herkkuannos yllä! Ranskalaisia, kurpitsaa, samp+bean (maissia ja papuja sekaisin) ja nyhtökanaa. Paikallinen ruoka vie kielen mennessään vaikka ulkonäkö oli harvoin hivelevä. Ja mikä keliaakikon unelmapaikka: ainaisen vehnän sijasta käytetään todella paljon maissia eikä nälästä tarvinnut olla huolissaan.

Edelliskuvan ateria maksoi vajaa kaksi euroa ja sitä ylemmän kuvan annokset ostimme kadulta hintaan 1,20 euroa. Botswana-mätöt for life. Voisin huomaamattani tuplata kokoni, jos muuttaisin tuonne asumaan. Samppi-niminen maissimuhennos ja nyhtölihat olivat omia suosikkejani. Nirsoilija saattaisi kauhistella, kun lihan sijasta saattaa toisinaan löytyä mikä tahansa eläimen osa, mutta me riemuitsimme värikkäästä katuruoasta.

Siinä missä ensimmäinen päivä meni käyskennellessä, keräsimme toisen päivän aamuna rohkeutemme ja lähdimme bussiasemalle sopivaa dösää metsästämään. Bea oli jostain lukenut, että reilun tunnin matkan päässä kaupungista on sympaattinen “astiatehdas”, jossa paikalliset tekevät käsityönä erilaisia saviastioita.

Eipä aikaakaan, kun oikea linja-auto oli hurauttanut meidät perille saakka.

Eurolla sai suloisia mukeja, kahdella eurolla murokulhoja. Ostimme itsellemme ja tuliaisiksi kaikkein kauneimmat. Kaikkiin astioihin oli raaputettu käsin “hand made in Botswana“, mikä tietenkin toi niihin meidän silmissämme lisäarvoa.

Paikalliset olivat hämmästyneitä ja hämmentyineitä visiitistämme. Erityisesti se, ettemme aja autolla, aiheutti ihmetystä. “Why don’t you go by car?“, ikään kuin kaikilla länkkäreillä olisi automaattisesti valkoinen maastoauto alla. Toisaalta ymmärrettävää. Ehkä heillä on aihetta tällaisiin oletuksiin.

Paluubussin piti tulla kylään kahdelta. Vaan eipä tullut, odotimme puolitoista tuntia. Usko olisi jo horjunut koko odottamiseen ellei pysäkillä olisi ollut muitakin, jotka kököttivät Gaboroneen kyytiä odottamassa. On se aina merkillistä ajatella, miten Suomi toimisi, jos bussit vain jättäisivät välillä tulematta tai saapuisivat parin tunnin viiveellä. Lomalla ei onneksi ollut kiire ja saimme pysäkiltä monta uutta ystävää, jotka kutsuivat itse itsensä Suomeen.

On ideaalitilanne, että pelkkä perillepääsy olisi riittänyt onnistuneeseen lomaan. Saimme viettää Bean kanssa pitkästä aikaa aikaa yhdessä. Pörräsimme ympäri kaupunkia, söimme paljon jäätelöä, nautimme aamiaisesta vuokra-asunnon terassilla ja kertasimme kevään ja kesän tapahtumia ja tunteita. Toisaalta tuntui, että olisi kotona. Kaikki oli niin tuttua ja turvallista. Matkustaminen saa ihan uuden luonteen, kun saa itselleen oppaan, jolla on jo kulmat ja kuppilat tiedossaan.

 Fiiliskuvat eivät loppuneet tähän. Saattepa nähdä huvipuistonkin, jonka ainoat asiakkaat olimme.

Sain tänään Jannen kotiin Islannista ja lähdemme nyt Helsingin Juhlaviikkojen huvilatelttaan  kuuntelemaan toivottavasti ihanaa konserttia. Elokuun viimeinen viikonloppu, haikeus ja kesän kättely. Se olisi pian taas siinä.

– Henriikka

Botswana 1: Kahden vuorokauden menomatka

Mukavaa lauantaita kaikille. Täällä ollaan heräilty eilisten rapujuhlien vuoksi vasta puoleltapäivin, jonka jälkeen alkoi armoton Botswanan kuvien läpikäynti. Tästä juttusarjasta ei Siperian tapaan ole tulossa usean viikon mittaista, mutta fiiliskuvia reissulta on huomattava määrä.

Lähdin matkaan kaksi viikkoa sitten lauantaina. Kun ystäväni Bea lähti helmikuussa Tansaniaan, jonka jälkeen Botswanaan, päätin pyrkiä sinne häntä tervehtimään. Tansaniassa olen käynyt kolme vuotta sitten, joten prioriteettilistan ykkösenä keikkui Botswana.

Hain netin kautta mahdollisimman halpoja lentoja Helsingistä Gaboroneen, mutta edestakaisten lentojen hinnat olivat kahdella vaihdolla maaliskuussa siinä 1300–1400 euron paikkeilla. Too much, tiesin, joten päätin ruveta kartoittamaan vaihtoehtoja. Yhdellä vaihdolla perille pääseminen ei tietääkseni ole edes mahdollista. Huomasin, että Tukholmasta lentää 2–3 vaihdolla noin 600 eurolla. Siihen erilliset, halvat lennot Tukholmaan ja takaisin noin viidelläkympillä, niin avot, lentopaketti oli valmis ja pian maksettu.

Tosi säästäjä olisi ottanut vielä lentojen sijasta reittimatkat laivalla Tukholmaan ja takaisin, mutta niin hc en ole sentään minäkään. Aikakin on rahaa.

Olin ostanut Tukholma–Addis Abeba–Johannesburg–Gaborone–Addis Abeba–Tukholma lennot Flightfinder-nimiseltä palveluntarjoalta. Hinta oli huomattavan edullinen, mutta hyvää saa harvoin halvalla ja aika nopeasti huomasinkin kyseisen lafkan olevan aika kamala. Asiakaspalvelu oli ailahtelevaa, hidasta ja epämääräistä, lentoaikataulut vaihtelivat useaan otteeseen parin tunnin heitoin ja lentodokumentit tulivat sähköpostiin vasta menomatkaa edeltävänä päivänä. Lopulta kaikki meni ihan hyvin ja lennot olivat onneksi nimelläni varatut, mutta pohdin Tukholmaan saakka, mahtaakohan varaus ja kyseinen Flightfinder olla edes oikeasti olemassa.

Tukholma–Helsinki välin lennot olivat Supersaverin kautta ostetut ja Finnairin, eivätkä täten aiheuttaneet minkäänlaista stressiä. Jos kuitenkin erikseen ostettujen lentojen takia myöhästyy seuraavalta lennolta, uudet liput joutuu ostamaan itse. Myös matkatavarat on käytävä heittämässä itse uudestaan liukuhihnalle. Siksi olin katsonut sekä meno- että tulomatkalla usean tunnin vaihtoajan Tukholmassa, jotten vain missaisi Arlandasta Etiopiaan tai Tukholmasta kotiin lähtevää lentoa.

Saavuin Tukholmaan rinkkani ja reppuni kanssa innoissani ja jännityksissäni. Koko edellisilta ja lähtöaamu oli mennyt rästihommien hoitamisessa ja matkafiilis alkoi vasta hiljalleen hiipiä luihin. Janne oli nakannut minut Helsinki-Vantaalle, mutta sen jälkeen olin omillani. Tuntui hyvältä olla yksin reisssussa, yksin vastuussa. Toisaalta eksoottinen kohdemaa ja huoli lentojen olemassaolosta vähän jyvittivät leveimmästä hymystäni.

Vaan kuinkas kävikään! Istuin ensin Tukholmassa odotetun mukaisesti kolmisen tuntia odotelemassa ilta kahdeksalta lähtevää lentoa ja kuuden maissa kävin heittämässä rinkkani hihnalle.

Niin, siis se lento lähteekin vasta puolelta öin.
Mitä? Eihän siitä ole ollut missään informaatiota eikä tietoa näy lähtevien lentojen tauluissa? Minkä vuoksi se on myöhässä?”
“En tiedä yhtään. Tässäpä päivällislipuke, niin et kuole nälkään.”
“Ok, kiitos. Odottavatkohan jatkolennot Etiopiassa?”
“Aivan varmasti. Ei syytä huoleen.”

Vaan kuinkas sitten kävikään! Lento olikin reilu seitsemän tuntia myöhässä ja lähti vasta puoli kolmen aikaan yöllä Arlandasta. Mikä herttainen 12 tunnin odottelu rakkaassa naapurimaassa. Otin lungisti ja nukuin usean tunnin terminaalissa, mutta toiveet jatkoyhteyksien odottamisesta valuivat sormien läpi kuin kuivista kuivin hiekka.

Onneksi sentään nukun missä vain ja milloin vain. Lentokoneen hurinassa pitkästä yölennosta huolimatta sain hyvät yöunet pohjalle ennen kuin Etiopian vihreät vehreät kukkulat alkoivat näkyä ja kone laskeutui turvallisesti Addis Abebaan.

Etiopiassa oli täysi tohina päällä. Harva oli jäämässä Addikseen ja kaikki jatkoyhteydet olivat jo menneet. Matkustajia yritettiin survoa parhaansa mukaan seuraaville lennoille. Yöpaikkaa tarvitsevat kärrättiin minibusseilla hotelleihin ja nälkäisille jaettin ruokalippuja. Jonottelin tunnin verran kuullakseni, että minut on laitettu seuraavan aamun lennolle Johannesburgiin, sillä vaikka Etiopiasta lentäisi myös suoria lentoja Botswanaan, jouduin kiertämään alkuperäisen lentoreittini kautta.

Sain käteeni väliaikaisen viisumin, hotellin nimen ja kasan ruokalippuja. Pitäydyin lentokoneessa tutustumieni serbialaisten bisnesmiesten vanavedessä vaan tiemme erkanivat, kun meidät sijoitettiin eri hotelleihin.

Passitarkastukseen jonottaessani viereisestä rivistä kuului hihkaisu. Kolme ruotsalaismiestä viittoilivat luokseen: “You look so lonely.” Vastasin rehellisesti, että hivenen yksinäiseltä tuntuukin juuri nyt. Selvisi, että olemme menossa samaan hotelliin ja vaikka heidän Tansanian lentosta lähtikin jo samana yönä, loppuilta meni heidän kanssaan (miekkoset edellisessä kuvassa). Tukholmalainen jäbä oli menossa työharjoitteluun kuukaudeksi ja ruotsalaisveljekset olivat muutaman viikon matkalla tekemään jotain itselleni hämäräksi jäänyttä projektityötä. Toinen veljeksistä oli ammatiltaan pelastussukeltaja, ja päättelin mielessäni, että ehkä hän halusi pelastaa yksinäisen, vaalean tytönkin lentokentältä haahuilemasta.

Vaikka kaikki säätö turhauttikin, päättää ottaa säädön seikkailuna. Sitä paitsi mikä tuuri, että sain viettämään ylimääräisen vuorokauden juuri Addis Abebassa, jossa asuin kolme kuukautta vuonna 2009. Kadut ja kaupunki näytti tutulta ja kertasin mielessäni asioita, joita tiedän ja muistan paikasta. Mietin 18-vuotiasta Henriikkaa, jonka rohkeus oli nykyiseen Henriikkaan verrattuna moninkertaista ja silmät kymmenesti sinisemmät.

Luin kirjaa, söin illallista, harkitsin pihalle lähtöä, mutta väliaikaisen viisumin vuoksi pitäydyin virkailijoiden toiveiden mukaisesti sisätiloissa. Yritin tavoittaa Beaa, jota en ollut saanut kiinni koko päivänä. Kun ennen nukkumaan menoa vihdoin sain hänet kiinni, oli hän odottanut minua Gaboronen lentokentällä:

Missä sä oikein olet?!”
“Etiopiassa. Missä sinä?”
“Täällä lentokentällä. Olen odottanut sua kuusi tuntia. Tulin kolme tuntia etukäteen, kun jännitti niin paljon.”

Helpotus oli molemminpuoleinen, kun kummallakin oli kaikki hyvin. Nauroimme yhdessä ja tunnistin ystäväni puolen vuoden tauon jälkeen täysin samaksi tyypiksi. Kuka menee kolmea tuntia aiemmin odottamaan? Naurattaa vieläkin ajatella. Huikea mimmi.

Kello soitti viideltä ja aamupalan jälkeen minibussi kuljetti takaisin lentokentälle. Olin täynnä virtaa ja toivoa, että pääsisin vihdoin perille. Ja vaikka hotellisuihku olikin jääkylmää ja päälle piti laittaa samat likaiset vaatteet, niin mieli oli tukkina nukutun yön jälkeen hyvä. Oli nostalgista herätä moskeijojen ja kirkkojen ääniin, kaikki kuulosti samalta kuin silloin kuusi vuotta sitten.

Maanantai oli pelkkää matkustusta ja lentokentillä odottelua. Ettei kuitenkaan olisi mennyt liian helpoksi, niin matka meinasi tyssätä taas Etelä-Afrikan lentokentälle. Matkustus-stoorini oli kuulemma niin älytön, ettei sitä voinut uskoa. Kuka nyt varaisi alunperinkään yli vuorokauden kestävät lennot vain reilun viikon lomamatkalle? Saadakseni uudet lentoliput Gaboronen koneeseen, piti minut mennä virallisen passintarkastuksen kautta maihin ja käydä selvittämässä koko tarinani lentoyhtiön agentille.

Pyörin Fjällräven selässä suurella lentokentällä ja tulin kolmesti työntekijän pysäytetyksi sen vuoksi, että he luulivat alaikäisen olevan eksyneen vanhemmistaan. Turhautunut, huvittunut nauru kävi kylässä monesti, mutta lopulta sain agentilta uudet lentoliput kouraani ja tiedon siitä, että pääsen vielä saman illan koneeseen. Woop woop woop! Virkailija kysyi vielä lopuksi, olenko ollut ennen lentokentillä ja osaanko oikealle portille. Lupasin yrittää parhaani ja hihittelin mielessäni.

Turvatarkastuksen jälkeen ostin itselleni jäätelöä juhlan kunniaksi. Pääisin vihdoin ystävän kainaloon!

Johannesburgista Gaboroneen lentäneessä koneessa oli lisäkseni vain kuusi muuta matkustajaa. Kun pieni lentsikka laskeutui Botswanan maaperälle, olin räjähtää innosti. Kuu oli hauskasti kellallaan, ja aurinko laski liian kauniisti (ks. ensimmäinen kuva). Olin kolmatta kertaa Afrikassa ja ensimmäistä kertaa Botswanassa. Ilma oli lämmin, mutta ei sellainen tukala lehmänlöyhäys. Mieli oli rauhallinen, vaikka haisin navetalta ja hiukset olivat likaisemmat kuin koskaan.

Laukku ei saapunut, mutta olin jo unohtanut, että sellainenkin hyvä tuuri olisi voinut olla olemassa. Kävelin tuloporteista ja näin Bean. Voi että, miten olin häntä kaivannutkaan! Riemu oli rajaton.

Koskaan eläessäni en ole saanut parempaa afrikkalaista ateriaa kuin Bean asunnolla odottanut munakas, kattilasta tarjoiltu salaatti ja valkoviini-lasillinen. Kun vihdoin sai jättää survivor-asenteen, pääsi suihkuun ja vaihtamaan puhtaat lainavaatteet päälle, huomasin miten väsynyt olin. 52 tunnin menomatka oli laittanut matkalaisen aivan äärirajoille. Oli ihanaa, ettei tarvinnut selvittää enää yhtäkään asiaa. Laukunkin oli määrä tulla seuraavana päivänä lentokentälle.

Menomatkan keskeinen itseanalyysini aihe oli, olenko enemmän sellainen backpacker, joka näyttää lentokontällä rennolta ja paljon matkustaneelta. Jolla on reppu selässä ja monta reissua takana ja tulossa. Passi täynnä leimoja ja pää täynnä tarinoita. Vai näytänkö aivan avuttomalta pieneltä tytöltä, joka ei tiedä maailmasta mitään ja joka yrittää esittää rohkeaa itselleen liian suurissa saappaissa?

Veikkaan, että olen vahva sekoitus molempia.

– Henriikka

Nuoren herran karisma

Voin ylpeästi ilmoittaa, että kotona olen jälleen. Turvassa käpertyneenä, raakasuklaata suupielessä ja valmiina palaamaan töihin. Ei tässä ole tarkoituskaan jäädä laakereille, heti huomenna pääsen takaisin työpöydän ääreen.

Voimia ei ole tänään tuutata bittiavaruuteen koko Afrikkaa, mutta voisin jakaa erään spesiaalin tapaamisen ja sitaatin Botswanan lomani ensimmäiseltä päivältä.

Tapasimme pienen pojan myymässä erinäisiä käyttötuotteita päätorilla. Hän kyseli miksi minulla on niin näkyvät verisuonet ja tuli siihen tulokseen, että sen täytyy johtua siitä, että olen nainen. Nauroin suu auki niin, että suonien lisäksi näkyi myös kitarisat.

Kysyin pojalta (ja pojan isältä) saanko napata blogiani varten muutaman valokuvan. Lupa tuli ja samantien alkoi armoton poseerausten sarja.

Arviolta parinkymmenen toinen toistaan huikeampien posejen jälkeen poika katsoi suoraan silmiin ja totesi:
“That was my last one”.

Jäin miettimään, kuinkahan monella on yhtä hieno sarja valmiina takataskussa, jos paparatsi iskee?

– Henriikka

Mitä Siperiassa luetaan?

_MG_1608 kopio

Lupasin palata linjoille kertoakseni, mitä kirjoja luin Siperian sydämessä. Matka Venäjän halkihan oli pitkä, mutta ei niin pitkä, että olisin kaiken torkahtelun, itseanalyysin ja ylevän keskustelun lisäksi pystynyt lukemaan koko kirjahyllyä.

Niin kuin ennen matkaa kirjoitin, olin päättänyt lukea reissussa Sinuhe egyptiläisen. Reissua edeltävänä päivänä tarvoin läpi kaikki Helsingin keskustan ja lähialueen kirjakaupat, eikä Sinuhea kuitenkaan löytynyt pokkarina. En halunnut ottaa kovakantista kirjaversiota mukaan, joten päätin sivuuttaa mahdollisuuden haukata egyptiläisen kerralla. En omista sellaisia sähköisiä lukuvempeleitä ja akkujen lataaminenkin huoletti, joten päädyin nappaamaan kasan pokkareita rinkkaa kasvattamaan.

_MG_1611 kopio _MG_1616 kopio

Lisa Genova – Edelleen Alice

Edelleen Alicen nappasin pokkarihyllyltä mukaani sen vuoksi, että voisin kirjan lukemisen jälkeen katsoa kirjasta tehdyn elokuvan. Elokuva-motiivi on itselleni yleinen, ja herään moneen kirjan olemassaoloon vasta elokuvan valmistuttua. Inhoan tosin kirjojen leffakansia, ne antavat liikaa informaatiota (niin kuin tässä tapauksessa kirjan päähenkilön ulkonäöstä) eikä kaikkea pysty kuvittelemaan itse.

Pidin kirjasta paljon. Se meni ihon alle. Vaikka kieli ei ollut ultimaattista, aihe oli vetoava ja huomasin lukukokemuksen aikana ja jälkeen tarkkailevani ja arvostavani omaa fyysistä terveyttäni valtavasti. Lukukokemus ei ole koskaan ollut turha tai huono, jos aihetta tai kirjaa jää miettimään. Huonoa kirjaa ei jaksa puida jälkikäteen.

Tove Jansson – Kesäkirja

Jostain syystä en ollut koskaan ennen tarttunut tähän klassikoon. Ehkä siksi, että jossain vaiheessa muumibuumi vyöryi niin voimalla yli, että myös Tove-sanan näkeminen aiheutti lievää pahoinvointia. Ihailen kuitenkin Tovea ja hänen jälkeään maailmaan vahvasti ja Kesäkirja toimi niin hyvin. Kirja imi tunnelmaansa muutaman sivun jälkeen ja tunne säilyi vahvasti läpi lyhyehkön kirjan. Ei-ehkä-niin-tavanomaisten päähenkilöiden kemia oli kirjan parasta antia, samoin se, kuinka tarinoissa pystyi kuulemaan ikään kuin kaksi ääntä samoille tapahtumille. Olen aina välittänyt saaristosta eikä miljöökään siksi ollut hassumpi kirjan tapahtumille.

Lena Andersson – Omavaltaista menettelyä

Omavaltaista menettelyä on kertomus myrskyistä intohimosta. Suoraan sanottuna en suuremmin pitänyt kirjasta eikä se ollut mielestäni riittävän uskottava ollakseen erityisen hyvä. Kirjan päähenkilö rakastuu kirjailijaan ja heidän suhdettaan puidaan läpi teoksen. Nääh. Vaikka kieli oli hyvää ja kertomus eheä, tuntui että lukemisen olisi voinut jättää välistä. Sain varmasti irti jotain, mitä on vaikea pukea sanoiksi, mutta kirja oli mielestäni teennäinen eikä tehnyt vaikutus lähelläkään lähtemätöntä.

_MG_1628 kopio

Ullla-Lena Lundberg – Jää

Tämä kirja jäi minulta välistä, mutta Siperian lukukokemuksen perusteella Janne luonnehtii seuraavasti:

Finlandiavoittaja Jää kertoo nuoresta ja hyväntahtoisesta papista, joka muuttaa toden maailmansodan jälkeen perheineen kauas Turun saariston karuille ulkoluodoille. Luotojen pieni seurakunta ottaa hänet hyvin vastaan, mutta sopeutuminen uuteen ympäristöön ja erikoisiin persooniin ei ole aina yksinkertaista. Kirja etenee verkkaisesti, kuten luotojen asukkaiden elämäkin, jota hallitsevat säätilat, etenkin jäiden saapuminen. Elämän pienet asiat, ilot, surut ja kohtaamiset niin hengellisten kuin arkisten asioiden äärellä luovat kirjaan melankolisen kauniin tunnelman. Lukemisen arvoinen ehdottomasti vaan ei silti ikisuosikki.

Anne B. Radge – Aion tehdä sinut onnelliseksi

En ikimaailmassa olisi valinnut tätä kirjaa, ellei pokkaripuodin myyjä olisi suositellut. Kansi on kamalan ruma ja ulkoisesti luotaantyöntävä. Sain kuitenkin yllättyä positiivisesti, sillä 60-lukulaisen kerrostalon elämään ja asukkaisiin pureutuva kertomus vei mukavasti mennessään. Eri juonet ja näkökulmat nivoutuvat mukavasti yhteen tarvitsematta kuitenkaan liikaa keskittyä, että kenestä kerrostalon asukkaasta tässäkin taas nyt puhutaan. Kirja saa naisten aivot tuntumaan toisinaan aivan liian pieniltä, mutta senkin huomion yli jaksoin pitää kirjasta ja sen antamasta aikalaiskuvasta suhteellisen paljon.

_MG_1635 kopio

Näiden lisäksi luin Taivaslaulun toistamiseen vuoden tauon jälkeen. Se jaksaa sytyttää edelleen. Kirjan kerronta, visuaalisiksi muuttuvat kielikuvat ja kauniit sanavalinnat ovat sellaista tasoa, joita tulee vain erityisen lahjakkaalta kirjailijalta. Tuntui, että nyt toisella lukukerralla pystyin luonnollisesti keskittymään aivan uusiin asioihin ja koin koko kirjan laajemmin. Luulisi Pauliina Rauhalalla olevan melkoisia paineita seuraavaan kirjaansa, sen verran rakastettava ja syvä on tämä esikoisteos.

 Nyt Botswanan matkalla olen ennättänyt lukea vain Viisastelevan sydämen (vihdoin!) ja päässyt alkuun kolmiosaisessa Myrskyluodon Maijassa. Muistattehan, että olen aina enemmän kuin iloinen lukuvinkeistä. Mitä pidemmälle syksy vie, sitä syvemmälle nenä painuu kirjan kansien väliin. Sinuhe egyptiläinen saa odottaa, kaipaan inhimillisen paksuisia teoksia epäinhimillisen pimeän vuodenajan ratoksi.

– Henriikka

Muuttolintuja

_MG_0562 kopio

Täältä kaukomailta muistelen matkojani. Kuinka huhtikuussa puhalsi viima, vaikka kevät oli kynnyksellä. Nutturapään kainalossa, lintujen ympäröimänä riitti hymyä. Olimme käymässä entisessä, lyhytaikaisessa kotikaupungissamme Skövdessä, ja Vännernin ja Vätternin välissä riitti muistoja ja muuttolintuja.

Muistan kuinka ajattelin, että voisihan sitä täälläkin elää. Että voisihan sitä elää melkein missä vain. Onnellisuuteen tarvitaan oikeastaan vain muutamia perusasioita, oma manbun ja muutama muu. Ehkä ruotsin kielenkin oppisi aika nopeasti ja ruotsalaisten amerikkalaishenkiset käytöstavat eivät arveluttaisi muutaman vuoden jälkeen enää yhtä suuresti.

Keväisin voisi aina mennä kiikaroimaan kurkia, tuhansia ja tuhansia kurkia. Voisi ihastella ja ymmärtää, että muuttolinnuilla ja matkustajilla on aika paljon yhteistä. Ja sitten kuitenkaan ei juuri mitään. Väitän olevani monesti vaativampi kuin nuo linnut.

_MG_0567 kopio _MG_0585 kopio _MG_0591 kopio _MG_0564 kopio_MG_0594 kopio _MG_0630 kopio

On Afrikkaa, Aasiaa ja Australiaa, mutta voiko mikään näistä A:lla alkavista voittaa Pohjoismaita? Soita ja koivuja, karua Kainuuta ja Saaristo-Suomea. Norjan vuoristoa ja Ruotsin idyllistä maalaiselämää. Puuhevosia ja juhannussalkoja. Islannin omaa rauhaa, Kööpenhaminan aktiivista kivijalkaliikehdintää ja sitä, ettei aina näytä niin kauhean erilaiselta.

Sitä, ettei kukaan nappaa joukkotaksissa salaa vaaleaa hiusta talteen luullen, että se tuottaa hyvää onnea. Sitä ettei oma kieli kuulosta keksityltä ja sitä, että metsään eksyminen ei tuota samantien vellovaa paniikkitilaa. Ja että teltalle löytää helposti turvallisen, hiljaisen paikan, jossa kukaan ei tule koputtelemaan kangasovea kysellen, mikäs koti se tämä tämmöinen on?

_MG_0559 kopio_MG_0635 kopio _MG_0639 kopio

Terveisiä kotiin tuulitukalleni: aion olla muuttolintuna aina siinä aurassa, jossa sinäkin.

– Henriikka

2 x parempi matka ja elämä: luonnolliset aurinkorasvat ja maitohappobakteerit

_MG_1569 kopio

Terveisiä Botswanasta! Täällä ollaan Afrikan auringon alla. Niin kuin ehkä Instagramista joku huomasi, ei matka tänne ollutkaan yksinkertaisin. Matka-aika venyi toisen lennon myöhästymisen vuoksi 28 tunnista yli 50 tuntiin, ja kun vihdoin pääsin perille, ei rinkka ollut selvinnyt. Ehjinä kuitenkin ollaan molemmat, rinkka sekä minä, ja nautin lomasta todella. Kirjoitan reissusta paremmin vasta, kun palaan Suomeen. Voi mitä tarinoita ja kuvia minulla onkaan jakaa!

Tulimme juuri läheiseen kauppakeskukseen wifin perässä ja koska matka-aiheissa ollaan, ajattelin jakaa pari tipsiä tältä kesältä: luonnonkosmeettiset aurinkorasvat ja vegaaniset maitohappobakteerit. On tämä maailma mennyt ihmeelliseksi, kun on oikeasti varaa biohakkeroida ja miettiä ultimaattisen parhaita vaihtoehtoja. Vaikka lentämisestä aiheutuneita saasteita en pysty millään korvaamaan (ikuisuusmurhe, johon pitäisi varmasti pureutua erillisessä artikkelissa tulevaisuudessa), nautin kuitenkin itse siitä, että voin miettiä luonnollisimpia vaihtoehtoja käyttötuotteille.

_MG_1591 kopio_MG_1552 kopio

Maitohappobakteerit – Probiotic Complex, Terra Nova
(ovh. 19,90€, 50 kpl)

Sain ensimmäisen purkin näitä maitohappiksia (jäätävä lempinimi, hävettää) blogin kautta testiin Siperian matkaa varten, jonka jälkeen olenkin käyttänyt näitä lähes päivittäin. Usein maitohappobakteereita syödään vain eksoottisempia matkoja varten, mutta vatsan hyvinvoinnin, immuniteetin ja vastustuskyvyn kannalta niiden popsimista kannattaisi kyllä suosia ihan tavallisessa arjessakin.

Olen syönyt elämäni aikana monenlaisia maitohappobakteereja, mutta näihin tabletteihin olen ihastunut nyt tosi paljon (jos ihastumisesta voidaan tällaisessa tilanteessa puhua). Terranovan ravintolisät ovat harppaus ravintolisien kehittämisessä tehokkaimmiksi ja luonnonmukaisemmiksi. Tabletit ovat kooltaan suht suuria, ja vaikka itselläni kapselien nieleminen ei tuota minkäänlaista ongelmaa, niin nielemispelkoiset voivat avata tabletin vaikka smoothien joukkoon.

Terra Novan tuotteet ovat lisäaineettomia, eettisiä ja ekologisia ja imeytyvyydeltään huippuluokkaa. Valmistusmaa on Iso-Britannia. Että lumetta tai ei, niin itse olen aika vaikuttunut tuotteiden laadusta. Sitä paitsi lumelääkehän on lääkkeistä aliarvostetuin.

_MG_1584 kopio _MG_1564 kopio

Biosolis -aurinkovoiteet
(ovh. noin 25–30€/puteli)

Aurinkorasvat ovat usein aikamoisia myrkkypesiä ja kovin kaukana luonnollisesta. Piti jo viime vuonna ottaa haltuun luonnonmukaiset aurinkovoiteet, vaan enpä laiskuuttani jaksanut. Tänä vuonna asia oli kesän tavoitelistalla ja käytin samaista Siperian reissua tähänkin testijaksona. Vielä en ole kokeillut yhtä merkkiä enempää (olen kuullut että olisi vielä parempia vaihtoehtoja kuin kyseinen Biosolis), mutta näiden tuotteiden käyttökokemusten perusteella voin nyt ainakin kertoa, että eko-aurinkovoiteet voivat tosiaan toimia.

Aloitin itse alkukesästä 30-suojakertoimella ja ihon tottuessa aurinkoon siirryin 15-kertoimeen. Kuuden kerroin on tuntunut liian vähältä joka tilanteeseen, joten sitä en ole päässyt testailemaan. After Sun on ollut käytössä, mutta valitettavasti vain muutamina harvoina päivinä.

Biosoliksen aurinkovoiteet tuoksuvat nostalgisesti lievästi lapsuuden muovailuvahalta ja imeytyvät helposti ja suht nopeasti ihoon. Iho ei ole palanut tänä kesänä yhtään, mutta aurinkoa on kuitenkin päässyt voiteen läpi melkein yhtä helposti kuin tavallisen aurinkorasvan. Luulenpa, etten siirry enää perinteisten rasvojen maailmaan, kun käyttökokemukset ovat olleet vain erittäin hyviä.

Lisää faktoja kaipaavan kannattaa lukea viimekesäinen juttu Kemikaalicocktailista.

———

Mitäs sanotte? Olisiko vinkeistä teillekin hyötyä? Kuinka moni ottaa tavoitteekseen ottaa käyttöön astetta paremmat vaihtoehdot?

Vaan lähdenpä tästä dallailemaan aurinkoisille kaduille. Suotta on lomaa tuhlata tietokoneen ääressä, vaikka pätevissä aiheissa pyöritäänkin. Dumela!

– Henriikka

Huom! Ensimmäiset purkit molemmista tuotteista saatu testiin blogin kautta vaan itsepä olen ostanut seuraavat erät. Oliko riittävän läpinäkyvä?

Trans-Siperia aasta ööhön: käytännön ohjeet junamatkalle

_MG_0416 kopio

Janne tässä moi. Nyt on luvassa raakaa faktaa, Henriikka nimittäin pyysi minua kirjoittamaan Trans-Siperian junamatkasta kattavan infopaketin vastaavaa reissua miettiville.

Jos ja kun olet lukenut kesäkuussa taiteillun 11-osaisen matkakertomuksemme (alkaa tästä) tämä kirjoitus on varmasti osittain kertausta. Selvää on myös, että vastaavan reissun suunnittelijat ovat blogin lukijoissa todennäköisesti marginaalissa, mutta osalle juttu on toivon mukaan avuksi.

Venäjällä junailusta on tullut koko ajan suositumpaa, eikä ihme: askeettinen junakokemus tutussa mutta niin vieraassa naapurimaassamme on tylsyydessään ihmeellisen kiehtova. On todella mukava tunne nostaa kirja nenälle omalla punkallaan ja antaa kiskojen kolinan rauhoittaa usean päivän ajaksi.

Listaa tullaan päivittämään vinkkien ja kommenttien perusteella, lisäksi kaikkiin kysymyksiin vastataan kykyjen puitteissa, joten avatkaa sanaiset arkkunne!

_MG_0062 2 kopio

Reitin suunnittelu

Reitin pohtiminen on varmaan monille se ensimmäinen juttu. Vaikka Trans-Siperian rata kulkee virallisesi tiettyä reittiä pitkin Moskovan ja Vladivostokin välillä, kohdetta voi vaihaa ja matkan varrelta voi poiketa syrjäkyliin ja metropoleihin useammassa kohtaa. Stopit reitin varrella ovatkin iso osa matkakokemusta, joten suuri suositus niille. Ensin kannattaa kuitenkin miettiä matkan päämäärä, sillä se määrittää paljon: jatkuuko matka kohdekaupungista vielä eteenpäin, miten jatkoyhteydet toimivat ja niin edespäin. Kun päämäärä on selvä, perehtyminen radanvarsikaupunkeihin voi alkaa.

Moskova-Peking:
Meidän reittimme kulki Moskovasta Mongolian kautta Pekingiin. Tämä reitti on erinäisten lähteiden mukaan kaikista suosituin turistireitti, ja varsin ymmärrettävästi: matkalle mahtuu kolme valtiota ja Pekingistä on helppo jatkaa mihin suuntaan tahansa kulkuvälineellä jos toisella. Suoria junia kulkee tällä välillä vain yksi viikossa per suunta (ja sekin on todella usein loppuunvarattu), mutta harvemmin koko matkaa painellaankaan täysin suoraan. Moskovasta katsottuna risteyskohta sijaitsee vasta neljän vuorokauden matkustamisen jälkeen Ulan Uden kaupungissa, jossa tämä rata kääntyy kohti etelää perinteisen Trans-Siperian radan posottaessa kohti itää. Ulan Udeen asti voi siis rauhassa matkustaa millä junavuorolla tahansa.

Moskova-Vladivostok:
Toinen todella suosittu väli on se varsinainen Trans-Siperian rata, eli reissu Moskovasta Vladivostokiin. Matkaa tulee tällä reitillä yhtä monta päivää, mutta päämääränä on Kiinan järkyttävän kokoisen pääkaupungin sijaan neuvostohenkinen teollisuuskaupunki Japaninmeren rannalla, Koreoiden pohjoispuolella. (Tätä kirjoittaessa totesin, että onpahan siinäkin aikamoista mystiikkaa. Pitäisi varmaan vielä sekin testata.)

Suosittuihin pysähdyspaikkoihin kuuluu esimerkiksi Baikaljärven rannalla sijaitseva Irkutsk, sekä Kazan, jonka kautta perusreitti ei edes kulje, mutta jota ympäröivää Tatarstanin tasavaltaa monet pitävät hyvin kauniina ja näkemisen arvoisena kohteena. Under the radar -vaihtoehto on myös esimerkiksi Trans-Mantsurian rata, joka päätyy Pekingiin, mutta ei suhaakaan Mongolian läpi vaan kiertää sen itäpuolelta.

Muista myös, että jos et aio kulkea edestakaisin, reitin voi kulkea kumpaan tahansa suuntaan. Länsi-itä –suunta on käytännössä aina suositumpi, etenkin länsimaalaisten keskuudessa. Aidon venäläisseuran varmistamiseksi suositellaan siis idästä kohti Moskovaa matkaamista. Varsinaista turistungosta tuskin on kummallakaan suunnalla.

_MG_0203 2 kopio

LIPUN OSTAMINEN JA MATKUSTUSLUOKAT

Lippujen hankinta:
Lipun ostamiseen on muutama eri vaihtoehtoinen tapa. Itse ostimme lippumme Venäjän rautateiden omilta verkkosivuilta, mikä oman kokemuksen ja muutamien lähteiden perusteella on kaikista halvin tie. Selaaminen on yksinkertaista, mutta varsinainen ostotapahtuma vaatii rekisteröitymistä, joka kuitenkin käy melko kivuttomasti. Huomaa, että kaikki juna-aikataulut näytetään Moskovan ajassa, kaupungin aikavyöhykkeestä riippumatta.

Toinen tapa on rynniä Moskovassa (tai muussa lähtöpaikassa) lippukioskille tikettien toivossa. Näillä tiskeillä lippujen hinnat ovat samaa luokkaa kuin yllämainituilla verkkosivuilla, mutta palvelua voi olla hankala saada ilman venäjänkielen taitoa. Paikalliset sanovat, että etenkin suoriin Moskova-Peking -juniin tämä on melko toivotonta, mutta muihin voi löytyäkin paikkoja etenkin, jos ei matkusta aivan pahimpana lomakautena. Lippuluukulta ostaminen on todellisen fiilismatkustajan tapa, kun suunnitelmia ei haluta tehdä etukäteen.

Kolmas tapa hankkia matkalippunsa on erinäisten matkatoimistojen kautta. Matkatoimiston kautta voit hoitaa kaikkien lippujen (ja viisumien) hankkimisen simppelisti ja vaivattomasti, mutta huomattavasti kalliimmin. Paitsi että firmat tietysti ottavat välistä, suurin osa matkatoimistoista ei tarjoa mahdollisuutta ostaa halvimman luokan, eli kolmosluokan matkalippuja. Kyseessä on siis ennen kaikkea budjetti vs. vaivattomuus -kysymys.

Huomioi, että minkäänlaista sarjalippua Venäjän juniin ei voi ostaa. Jos siis päätät stoppailla matkan varrella ahkerasti, ostat lipun jokaiselle välille erikseen. Tämä tulee tietysti jonkin verran kalliimmaksi, muttei mitenkään mainittavasti.

Lisäksi on sanottava, että lähes kaikkia suosittuja reittejä liikennöidään myös linja-autoilla tai muilla kulkupeleillä. Ei ole epätavallista, että jonkin välimatkan liput onkin myyty jo parin päivän ajalta loppuun. Silloin 15 tunnin bussimatka tai minivankyyti on myös varteenotettava vaihtoehto.

_MG_0273 2 kopio

Matkustusluokat:
Lipunoston suhteen olennainen kysymys on, missä luokassa haluaa matkustaa. Valintaan vaikuttaa oma matkabudjetti (josta seuraavassa kappaleessa), mutta myös omat tavoitteet ja vaatimukset matkan puitteista. Venäjän junissa on pääsääntöisesti kolme matkustusluokkaa:

Luokista hintavimman, eli ykkösluokan valitseva löytää itsensä kahden hengen hytistä, jossa saattaa junasta riippuen olla erilaisia mukavuuksia, kuten pehmeämmät sängyt. Hyvällä tuurilla high-seasonin aikaan ykkösluokkalainen saa jopa oman pienen privavessan. Jos matkaat kahdestaan, etuna on mukava määrä yksityisyyttä. Jos taas matkustat yksin, tilanteesta saattaa hyttikaverista riippuen tulla hyvin mukava tai todella kiusallinen. Huomaa, että tätä luokkaa ei todellakaan löydy kaikista junista ja henkilökohtaisesti ajattelen, ettei se kovin järkevä rahareikä olekaan – Venäjän juniin ei ylipäätään kannata mennä luksusta etsimään.

Toinen luokka eli kupé löytyy kaikista junista. Kupét ovat neljän hengen hyttejä, joista varaat yhden sängyn. Sängyt ovat laadultaan aikalailla samanlaisia kuin muissakin luokissa, vaikka tämäkin riippuu hieman junasta. Jos arvostaa yksityisyyttä ja matkustaa neljän hengen porukassa, kakkosluokan edut ovat selvät: ovet saa lukkoon, jalkatilaa on enemmän, eikä huono lotto-onni voi tuoda epämääräisesti tuijottavaa keski-ikäistä venäläismiestä viereiseen punkkaan. Toisaalta kakkosluokan makuupaikka on lähes tuplat kolmosta kalliimpi, eikä tasoero ole yksityisyyttä lukuunottamatta kovin merkittävä.

Kastin pohjalta löytyy kolmosluokka eli karjavaunu, venäläisille plastkartny. Vaunu koostuu ikään kuin yhdeksästä kuuden sängyn kokonaisuudesta yhden käytävän varrella. Avotilassa on siis yhteensä 54 petipaikkaa. Karjavaunun etuihin lukeutuvat sen edullinen hinta ja sosiaaliset puolet: käytävän varrella kohtaa varmasti monenlaista kulkijaa. Meille karjavaunu oli budjettimatkaajina ja “autenttisten kokemusten” etsijöinä luonnollinen valinta, emmekä pettyneet.

_MG_0080 2 kopio

Budjetti

Iso lohko matkabudjetissa kuluu ylläesiteltyihin junalippuihin. Se on myös se osuus, jota on vaikea tarkkaan arvioida, sillä muuttujaan vaikuttaa junatyyppi, matkustusluokka, ostopaikka ja se, kuinka paljon matkan varrella aikoo pysähdellä. Suoran matkan edullisimmassa luokassa Moskovasta Vladivostokiin saa noin 300 eurolla. Me starttasimme Helsingistä ja pysähtelimme muutaman kerran matkan varrella, jolloin matkojen yhteishinnaksi tuli noin 500-600 euroa. Sen pitäisi riittää sekä Helsinki-Peking -reitille, että Helsinki-Vladivostok -välille kolmosluokassa. Jos sen sijaan ostaa liput matkatoimistosta, pysähtelee paljon ja nukkuu kakkosluokan hytissä, rahaa kuluu tuhat euroa enemmän. Suosittelen tsekkailemaan hintoja tuolta Venäjän rautateiden verkkosivuilta, esimerkiksi täällä esitellystä taulukosta ja kyselemään erinäisiltä matkatoimistoilta.

Viisumeiden osto on toinen pakollinen rahareikä. Suomalainen saa viisumit sekä Kiinaan että Venäjälle hyvin helposti täyttämällä muutamia lomakkeita. Rahaa ne syövät Venäjän osalta mukavat 84 euroa, Kiinan osalta taasen noin 70 euroa. Mongolia on poistanut viisumivaatimuksensa Suomen kansalaisilta muutama vuosi sitten. (EDIT: Mongoliaan tarvitsee taas viisumin!) Muista hankkia viisumit hyvissä ajoin!

Majoitusbudjetti riippuu täysin pysähdysten määrästä ja kestosta. Hostelliasuminen ei ole mainittavasti Suomea halvempaa, mutta varmasti edullisiakin majataloja löytyy. Referenssinä, me nukuimme Irkutskissa 20 € / yö (sisälsi lounaan) ja Mongolian pääkaupungissa Ulan Batorissa 13 € / yö. Ruoan suhteen löydät kätevän taulukon esimerkiksi täältä. Pääasiallisesti ruoka on hieman Suomen hintoja halvempaa Moskovaa lukuunottamatta, joka on hyvin kallis.

_MG_0323 kopio

Pakkaaminen

Tässä kätevä pakkauslista, joka kyllä oikeastaan sopii checklistina reissulle kuin reissulle. Ei sitä tarvi orjallisesti noudattaa, mutta ainakin vinkkejä tästä saa:

• Bikinit • Maitohappobakteerit • Pyyhkeet (ohuet!) • Vaatteet • Kevyt juomapullo • Aurinkorasva • Lenkkarit • Huivi • Lippis • Hygieniatuotteet • Shampoot ja pesuaineet • Omat lääkkeet • Muki • Passi • Rahapussi / käteistä • Korvatulpat Pelikortit • Purkkaa • Vihko • Kyniä • Kirjat • Laturit / reissu-akku-laturi • Rakkolaastarit/normilaastarit • (Kuivashampoo) Muovipusseja • Vessapaperi • Aurinkolasit • Narua • Jeesusteippi• Pieni peili • Eväät (erityisruokavaliot) • Meikit • Lukko • Puukko • Yleistyökalu • Silkkimakuupussit• Harja • Opaskirja (padilla?) • Kertakäyttösadetakit • Sandaalit • Sateenvarjo • Hihnoja • Ohut ja kevyt takki • Antibioottikuuri • Laktoosipillerit • Otsalamppu • Usbikaapelit sun muut (hubi?) • Muistikortit • Kamera • Kameran laturi • Tussi • Passikopiot ja kaikki muut tositteet • Opiskelijakortit / muut kortit • Kuulokkeet ja soitin • Kangaskassi • Päiväreppu

Muutamia nostoja:
Kenkäpuolella ehdoton suositus helposti jalkaan sujautettaville sandaaleille / släbäreille / flip flopeille. Lattiaa kyllä siivotaan kerran päivässä, joten se ei sinänsä ole törkyinen, mutta kunnon varvastossut tekevät käytävillä liikkumisen huomattavasti kivemmaksi – puhumattakaan vessakäynneistä. Sitä paitsi venäläisiltä löytyy vastaava varustus jaloista.

Vessakäynneistä puheenollen – varaa mukaan wc-paperia. Meidän matkallamme sitä oli aina toileteissa, mutta aivan kaikilla ei ole ollut yhtä hyvä tuuri.

Gadgettidiggareille kätevänä vinkkinä USB-hubi, eli –jakorasia. Uudemmista vaunuista löytyy ruhtinaallisesti yksi pistorasia per kuusi punkkaa, mutta vanhemmissa niitä on koko vaunulle vain kaksi. Tuskin junassa tulee turhan paljon tarvettakaan laitteiston lataamiselle, mutta on aina kohteliaampaa ja nopeampaa ladata kaikki vipstaakelinsa kerralla. Ja tietysti ylimääräisiä laturipaikkoja voi tarjota myös matkakumppaneille.

Omia astioita ei välttämättä tarvitse mukaan, sillä junasta voi lunastaa panttia vastaan teemukin. Tämä tuntui olevan tavallinen käytäntö paikallisten keskuudessa. Meillä oli omat ruokailuvälineet (kuppi, kippo, lusikka-haarukka) mukana, minkä koimme varsin mukavaksi aamupuuroa keitellessämme.

Sanottakoon nyt vielä, että kuten reppureissulle yleensäkin, pakkaa maltilla! Yleensä tavaraa tulee otettua aina liikaa. Toki perusreppureissuun verrattuna on otettava huomioon, ettei pyykkääminen (saati suihkussa käyminen) junassa onnistu, eli jos aiot matkata koko seitsemän päivän junaradan yhteen pötköön, ota mukaan useampi paita ja alushousut – sinun ja matkatovereidesi iloksi.

Itsellämme oli matkalaukkuina hyväksi todetut 50-60 -litraiset rinkat. Junaolosuhteissahan matkakassin tyypillä ei ole periaatteessa suurempaa merkitystä. Jos siis olet tottunut käyttämään vetolaukkua tai kiekkokassia, etkä aio kulkea väliasemilla tai kohteessa pidempiä matkoja tee mitä lystäät.

_MG_0002 2 kopio_MG_0459 kopio

Ruokailu junassa

Käytännössä erityisruokavalioista kärsimättömän ei tarvitse kantaa ruoanmurustakaan mukaan junaan. Jokaiselta asemalta löytyy kioskeja, kauppoja ja mummoja, jotka tarjoavat antimiaan. Kioskeista löytää elintärkeää kylmää vettä ja muita juomia, nuudeliannoksia, jäätelöä, hedelmiä ja kiskan koosta riippuen melko laajallakin valikoimalla muuta syötävää. Mummoilla myynnissä on kalaa, täytettyjä piiraita mysteerisisällöillä, lihamöykkyjä ja pottuja. Hinnat eivät päätä huimaa, joskaan hintataso ei myöskään ole aivan maan tasalla. Jäätelöpuikko oli laiturin kioskista euron verran, kaalipiiras ehkä 50 senttiä.

Koska samovaarista saa mielin määrin kiehuvaa vettä, kätevintä on suunnitella ruoka-annoksensa sen ehdoilla. Nuudeleita saa kioskeilta ja esimerkiksi pussikeittoja ja kaurahiutaleita voi ostaa moskovasta tai matkan varrelta isommista kaupoista.

Junista löytyy myös ravintolavaunut. Niiden taso kuulopuheiden perusteella vaihtelee paljon, joten on tuurista kiinni, sattuuko junaasi gourmet-ravintola vai räkälä. Myös junayhtiö vaikuttaa ravintoloihin, sillä kiinalaisten operoimissa junissa menyy on luonnollisesti kiinalaisempi. Se on kuitenkin varmaa, että ravintolavaunujen antimet ovat melkoisen hintavia. Me emme omalla reissullamme junaravintolassa ruokailleet, joten kirjoitahan ihmeessä kommentteihin niistä omia kokemuksiasi!

_MG_0191 2 kopio

Junaolosuhteet & Turvallisuus

Lopuksi vielä pari sanaa junaolosuhteista. Mitään luksustahan ei ole tiedossa, muttei kauhutarinoita jätöksistä vessojen seinillä ja vodkapäissään riehuvista miehistäkään kannata uskoa. Jokainen saa oman sänkynsä, jokaiselle annetaan muovipussitetut puhtaat lakanat ja toisia matkustajia arvostetaan. WC:t (joita on kaksi per vaunu) ja muut tilat ovat melko siistejä, ja kaksi junaemäntää siivoavat niitä päivittäin. Kanssamatkustajina on todennäköisimmin vanhuksia, pieniä perheitä ja pitkiä työmatkoja taittavia miehiä. Vodkan lipittäminenkin on lain kirjaimen mukaan kiellettyä, eli jos sitä tapahtuu, sen ei luultavasti sinua pitäisi häiritä.

Sosiaalisuus voi olla junassa hankalaa, sillä kielimuuri on luultavasti venäjää taitamattomalle matkaajalle suuri. Venäläiset tuntuvat silti sosiaaliselta väeltä, eli hymyjä vaihdetaan ja yläsänkyläiset saavat tulla ventovieraan alasängylle istumaan. Myös ruokaa on usein tapana jakaa, joten pienet herkut (tai jopa tuliaiset Suomesta!) voivat olla hauskoja tapoja ottaa paikallisiin kontaktia.

Matkatavaroiden puolesta pelkääville meillä ei ole tarjota rötöstilastoja, mutta ainakin oma kokomuksemme oli hyvin turvallinen. Varmuus on tietenkin aina kiva, siksi välitön suositus lähtee alasängyn valinnalle nukkumapaikaksi. Sänkyosa lepää metallisen laatikon päällä, jonne matkamies tai -nainen voi sujauttaa arvotavaransa piiloon. Nukkua voi siis hyvillä mielin. Ja tämä laatikko on siis oikeasti iso: yhteen sai tungettua melko mukavasti kaksi rinkkaa ja kameralaukun.

_MG_0001 kopio

 Loppuun voisi vielä lainata Henriikkaa reissuraporttimme kolmannesta jutusta:

Kun kulki usean päivän ajan junalla, ajantaju hävisi. Omasta punkasta muodostui pieni pesä, josta seuraili ohikiitäviä maisemia ja kyliä ja syventyi kirjoihin. Avoimesta ikkunasta pieksi pientä tuulenpuuskaa. Ei ollut mihinkään kiire eikä mikään velvoittanut. Nukahtaa sai kun siltä tuntui ja aktivoitua taas kun koki tarpeelliseksi. Välillä joku paikallinen istui sängylläsi, ihan noin vaan lupaa kysymättä. Ensijärkytyksen jälkeen tajusimme, että niin se homma toimii. Sittemmin valtasimme itsekin monien mummojen jalkopäitä. Samalla aika kuitenkin kiihtyi valtavan nopeasti. Tunteja saattoi kulua sekunneissa ja kumma kyllä, neljän yön jälkeen oli sellainen tunne kuin ei olisi vielä ehtinyt kyllästyä ihan tarpeeksi.”

Kommentoithan, jos koet jonkin kohdan kaipaavan muutosta tai täydennystä!
Hyvää Trans-Siperian matkaa!

– Janne & Henriikka

Lue koko Helsinki-Siperia-Mongolia-Peking-matkakertomus:

Trans-Siperia 1: Moskova
Trans-Siperia 2: Junamatka Moskovasta Irkutskiin
Trans-Siperia 3: Kolisevan junan kiskoilla
Trans-Siperia 4: Kohti Baikalia
Trans-Siperia 5: Talviturkki jäi Baikal-järveen
Trans-Siperia 6: Olkhonin saarella
Trans-Siperia 7: Venäjän yli Mongoliaan
Trans-Siperia 8: Uskomattoman kaunis Mongolia
Trans-Siperia 9: Mongolialaista elämää Ulan Batorissa
Trans-Siperia 10: Pahuksen Peking
Trans-Siperia 11: Kiinan muurille ja kotiin

Mä sanon heippa vaan hei

_MG_1137 kopio

Tavarat on pakattu, suunta on pian kohti lentokenttää. Saan onneksi autokyydin ja saattajan, niin ei tarvitse yksin maha vellinä pyöriä terminaalissa. On myös hyvä aloittaa turvallisesti Finnairilla Ruotsiin saakka, kun edessä on sen jälkeen Ethiopian ja Botswanan Airlinesia. Joskin tiedän, että laadukkaita ovat onneksi nekin.

Heräsin kuudelta tekemään vielä viimeisiä asioita. Nyt olen laittanut työmailiin automaattisen vastauksen ja vetänyt rinkan hihat kiinni. Pitää vielä käydä kertaalleen läpi pokkarikasa ja kirjahylly, jos joku opus vielä himottelisi. Sitten evässalaatti kainaloon ja menoksi. Muista puhelin, muista passi, muista nauttia.

_MG_1180 kopio_MG_1177 kopio

Eilispäivän tunnemyrsky on laantumaan päin. Liian vahvoja tunteita sisältävää musiikkia en kuitenkaan voi kuunnella ennen kuin olen päässyt lentokoneeseen. Olen vähän sellainen, virtaavien fiilisten vietävissä. Luulen, että Mikko Alatalokin olisi minulle tässä tilanteessa liikaa.

Kai se on jännitystä, hyvää sellaista. En ole tavannut pelätä sairastumista, lentokoneen tipahtamista tai mitä minulle käy. Jännitän enemmänkin ympärillä olevia puitteita: ovatko lennot ajoissa, ehdinkö vaihtaa konetta, onko Bea vastassa? Oikeastaan jännitän siis vain, pääsenkö perille. Uskon, että pääsen. Ja tiedän, että Bea on.

_MG_1140 kopio

Nyt vain täytän keuhkot Suomi-ilmalla, käännän työmoodin pois päältä ja halailen miestäni varastoon. Sitten alkaa taas yllättävän lyhyt, mutta uskoakseni sisällöltään äärimmäisen rikas reissu Afrikan kärkeen.

Julkaisen kyllä juttuja tavalliseen tapaan, mutta Botswana-Liveä voi seurata parhaiten Instagramistani (@aamukahvilla) tai Snapchatista (@henriikkasi).

Farkut naulaan, leopardikuvioiset kangashousut tilalle. Nahkakengät hyllylle, sandaalit sijalle.

– Henriikka

farkut / Levi’s, farkkupaita / Monki, laukku / Lumi (saatu), kengät / Vagabond, kuulokkeet / Urbanears

Reissua edeltävä tunnemyrsky

_MG_0615 kopio

Lähteekö reissuun koskaan rauhassa, pakaten ennakkoon ja sydän tasaisesti pampaten? Minä en. Olohuoneessa vallitsee armoton kaaos, rästitehtäväpinot kohoavat taivaisiin ja silmäluomia painaa. Puoli rinkkaa on pakattu, pakattavien asioiden toinen satsi pyörii vielä pesukoneessa. Keltakuumerokote sentään oli ja löysin vihdoin siihen todistuksenkin.

Kaiken tämän keskellä pelkään, ettei lennonjärjestäjäni ole huijarifirmaa ihmeellisempi, eikä koko lentoja edes ole olemassa. Tai siis tiedän että ne ovat, mutta pelkään, ettei minulle ole varattu niistä paikkaa. Matkastressiä parhaimmillaan. Lisäksi kolmen vaihdon reitilleni Gaboroneen oli ilmaantunut vielä yksi välilasku. Mitäs pienistä, kun ollaan etsimässä pyrstötähtiä. Addis Abeban vaihtoaika on niin lyhyt, etten ehdi edes hakea aamupalaksi injeraa ja wottia, mikä sääli.

Kuitenkin on aika leppoisa olo. Tilanne on sellainen mustan huumorin potentiaalinen viljelykenttä. Sisko kävi täällä tekemässä mustikkarahkaa ja hän onneksi tietää, etten ole reissuja edeltävänä päivänä ihan parhaimmillani. Pitää varmaan laittaa kukkalähetys perään. Janne kertoo innoissaan, miten aikoo rellestää, kun olen poissa. Minä mietin vain hetkeä, kun saan rinkan lentokentän tavarahihnalle ja lähden Tukholmaan katsomaan, löytyisikö tällaiselle taskuvaimolle paikkoja lentokoneista.

Passipussi kaulassa, mieli korkealla. Piskuinen paniikki ja silti levollinen olo. Ilmeisesti seikkailu edessä.

– Henriikka

Mökkimatkalla karhuja katselemaan

IMG_9044-kopio

Verrattain tuoreen Volkswagen Passatin (2005) kyydissä tässä körötellään kohti Kuhmoa ja kesämökkiä. Entisen autonomistajan mieto Wunderbaumin tuoksu leijuu ilmassa ja etoo hieman. Röökaaja varmaan, kuka muuten haluaisi koristaa niin kamalalla hajulla menopelinsä?

Olen menossa kesän ensimmäisen ja ehkä ainoan kerran Kuhmoon mökille. Voi että, miten kivaa. Äiti, pikkusisko ja isoveljet ovat jo menneet edeltä ja ovat lähetelleen ärsyttävän täydellisiä auringonlasku- ja lakkakippokuvia läpi viikon. Olen odottanut toivoa täynnä olevaa torstaita ja tsempannut työviikon viikonloppu mielessä. Tänään isä odotti Pasilan asemalla innokkaita mökkiläisiä ja lähdimme muun perheen perään.

IMG_8785-kopio IMG_8952-kopio

Saimme joululahjaksi vanhemmiltani yön, joka vietetään karhuja katsellen. Koko 8-henkinen köörimme ahtautuu johonkin korpimökkiin ja sieltä sitten tiiraillaan, kuinka karhut saartavat mökkimme. Koska pääsiäisen perinteinen pilkkikilpailu pistettiin puihin heikkojen jäiden ja sääolosuhteiden takia, korvataan menetetty kilpa nyt onkikisalla. Isän salaa hankkimat palkinnot ovat niin mittavat, etteivät meidän matkalaukut melkein mahtuneet kyytiin. Epäilen voittajaksi ehdottomasti itseäni. Tiedän sisarusteni olevan eri mieltä. Häviön hetkellä aion syyttää vanhan liiton onkeani, mutta sellaista tilaisuutta tuskin tullaan kokemaan.

IMG_9124-kopio

Aion köllötellä mättäällä, kerätä mustikoita suoraan suuhun ja käydä ehkä metsässä vähän juoksemassa. Voi olla, että näkee sukulaisiakin, sillä Kuhmon korvessa kaikki vastaantulijat taitavat olla samasta puusta veistettyjä. Ihana Kuhmo.

Tästä on tulossa silkka fiilistelyjen ja kesäitkujen blogi. Yhyy. Yhyy.

– Henriikka

Botswana minä sinua odotan

Catherine R 06

Lähden puolentoista viikon päästä Botswanaan. Rakas ystäväni Bea on asunut siellä ja muissa Afrikan kolkissa aivan liian pitkään. Lähetin hänet matkaan helmikuussa enkä vieläkään ole päässyt vierotusoireista. Niin kuin jo aiemmin kerroin, päätin lentää perässä paikan päälle, ettei tarvitsisi ikävöidä. Sitä paitsi matkajuttuja on tuplaten kivempi kuunnella, kun oikeasti on nähnyt konkreettisesti miljöön ja kohdannut ihmiset. Saanut palan ystävän kokemuksesta.

Olen vasta alkanut hahmottaa lähestyvää matkaa. Se on taas jotain aivan uutta. Olen käynyt Etiopiassa ja Tansaniassa, mutta Botswana on taas jotain erityistä. Afrikalla ja sen mailla on jo teini-ikäisestä asti ollut spesiaali paikka sydämessäni. Muistan, kuinka 15-vuotias Henriikka meinasi pakahtua tunteeseen, kun koki oikeasti kuuluvansa Euroopan kaupunkien sijasta Afrikan savanneille. Kuinka hiukset kasvoivat vaaleina ja pitkinä vaikka tuntui, että päästä pitäisi laskeutua villiä, mustaa kiharaa. Kuinka iho oli ohut ja vaalea, vaikka suklaanruskea ja kauniin karhea olisi tuntunut aidommalta. Enemmän itseltä. Kuinka ääni oli hiljainen ja kirkas, vaikka suuta avatessa toivoi ulos vyöryvän matala gospel-soundi.

Helsingistä Gaboroneen lennot kahdella vaihdolla olisivat maksaneet ainakin 1300 euroa. Etsin lisävaihdoilla halvempia vaihtoehtoja ja päädyin ostamaan erilliset lennot Tukholmaan, josta pääsen kahdella vaihdolla 500 eurolla Gaboroneen saakka. Lennonjärjestäjä vaikuttaa niin epäilyttävältä, etten ihmettelisi vaikka koko lentoja ei olisi olemassakaan. Mutta uskon kaiken kuitenkin olevan kunnossa. Ja lujasti myös toivon niin, sillä olen saanut jo paikalliselta oppaaltani viestejä, kuinka menemme katsomaan sarvikuonoja. Eihän sellaista voi missata.

Helsinki-Tukholma-Addis Abeba-Johannesburg-Gaborone-reittini kestää yli vuorokauden. Tulee pitkä ja luullakseni pinnaa koetteleva pyrähdys autuaassa yksinäisyydessä. Mitä sitä ei tekisi nähdäkseen kaksi kaunista B:tä: Botswanan ja Bean.

Pitää raahata rinkka olohuoneeseen ja alkaa pakata sitä hiljalleen. Ei se onneksi turhan kauan ehtinyt olla tyhjillään.

– Henriikka

Kuva: Dookphoto