Istun Tammelan kotimme olohuoneen pöydän ääressä, niin kuin päivittäin. Toinen kämppis soittaa kitaraa ja laulaa, toinen piirtää, kolmas kirjoittaa kirjaa ja neljäs on sieniretkellä kumppaninsa kanssa. Viides karkasi kotipaikkakunnalleen viikonlopuksi, mutta kaikki loput sain pitää kanssani täällä, kun jäin viikonlopputöihin Tammelaan. (Rehellisyyden nimissä kuitenkin paljastan alkushokkini asiasta, olinhan ajatellut viettäväni rauhallista kotiaikaa yksin. Mutta nyt kun vietämme perjantai-iltaa yhdessä nauraen kahden viikon takaisille teiniteemajuhlille, tuntuu just hyvältä näin.)
Erä- ja luonto-opasopiskelijat pyörittävät viikonloppuisin Hämeen Luontokeskuksen toimintaa, paikkaa jossa myös opiskelemme, ja siksi olen nakitettu viikonlopuksi töihin. Olen siis kiinni, gines, kines, gineesis tai jotain muuta yhtä inttiuskottavaa. On se mukavaa, kun saa omaa maanpuolustushenkeään toteuttaa juuri näin – luontoa promoten.
Kuuluu hyvää. Elän todella rauhallista elämää. Opiskelen maanantaista torstaihin kasista neljään, miinus ruokatunti. Tunnin lounastunnilla istumme Eerikkilän urheiluopiston ravintolassa ja jauhamme kaikennäköisestä, muun muassa omista hautajaisistamme, eutanasiasta, yritysideoista, uskonnoista, musiikista, valokuvaamisesta, unelmista ja siitä, miten iloisia kaikki olemme ollessamme juuri täällä. On käynnissä kahdeksas viikko, ja ryhmämme into ja yhteishenki ovat kyllä käsittämättömiä. Palaan viikottain miettimään, että voiko se olla tottakaan.
Ryhmämme on vallannut myös laavuinto – nukumme joka viikko ulkona ihan huvikseen vain. Eilinen oli retkipäivä Saaren Kansanpuistossa ja päätimme yöpyä siellä sekä ennen että jälkeen retkipäivän. Kuudestatoista opiskelijasta kahdeksan oli ekan yön ja yhdeksän toisen. Välillä nukutaan laavussa, välillä kodassa, taivasalla, tarpin suojissa, riipparissa tai tentsilessä puiden varaissa. Joskus joku valitsee jopa teltan. Ymmärrän vihdoin villien ystävien villeistä tarinoista tutun jännittävän tunteen, kun ei koskaan tiedä, kenen vierestä aamulla herää.
Työkuviot kulkevat leppoisasti opintojen rinnalla. Oma yritys pyörii, nimi Oy:lle on vielä keksimättä ja kolmannen neljänneksen materiaalit on taas pian toimitettava kirjapitäjälle. Tein keväällä niin hulluna töitä, että voisin opiskella rauhassa ja nyt sitten nautin päätöksestä.
Teen jotain blogi- ja someyhteistyöhommia tässä syksyn mittaan, niin kuin varmasti huomaatte, jos seuraatte aktiivisesti. Erilaiset yhteistyökuviot antavat aina sellaista uudenlaista pontta omaan tekemiseen, vaikka onkin todella absurdia, että nyt mietitään jo ensi vuoden kuvioita – vuotta 2019, herregud! Totta kai se tuntuu kivalta, että omaa työtä arvostetaan ja sitä haluaa olla sen arvostuksen veroinen.
Paljon entistä enemmän olen joutunut myös pohtimaan arvokysymyksiä yhteistyöasioissa ja olen sanonut myös entistä enemmän ei. Joskus mietin, olenko aivan kaheli, että kieltäydyn vaikka mistä hienoista tilaisuuksista. Mutta tänään taas siitä ystävälleni puhuessa totesimme yhdessä, että tärkeintä on pystyä seisomaan valintojensa ja arvojensa takana. Eikä tarkoitus ole nyt kiillotella omaa sädekehää, vaan todeta, että hankalaa on, kun monesti tekisi mieli vaan napata rahat ja juosta, unohtaa muu.
Luonnon vastapainoksi kiinnostaa kaikki muu: kirjat, elokuvat, urheilu, vaatteet, leipominen… uuden luominen ja kokeminen, käsillä tekeminen. Eilen harjoittelin veistämään puulusikkaa ja tänään seinäkiipeilin jo toista kertaa tällä viikolla. Tosin teki vähän kipeää, sillä veistelin eilen niin pitkään tikuksi muuttunutta lusikkaa, että kämmeneen tuli vesikello.
On myös ihanaa pukeutua välillä johonkin iha muuhun kuin yli-isoihin villapaitoihin ja reisitaskuhousuihin. Jos joku väittää kukkamekkoa epäkäytännölliseksi teltan pystyttämisessä, ei ole kokeillut. Toimi oikein hyvin! Laitoin viime sunnuntaina myös tummanpunaista huulipunaa ja tunsin itseni maailman kauneimmaksi. Ehkä ilo ylivoimaiseen hehkumiseen on vain se, ettei juuri katso peiliin ja sitten kun katsoo, niin yllättyykin iloisesti.
Äänikirjahyllyssä odottaa kasa novelleja. Kesken on myös kolme fyysistä kirjaa, jotka etenevät hitaasti, mutta etenevät kuitenkin: Napoli-sarjan kolmas, Kaikki mitä rakastin ja Libby Pagen Pinnalla pysymisen taito. Lisäksi yöpöydällä pötköttää Voittavat tavat, mutten pääse etenemään sen kanssa, kun en yhtään tiedä mitä tavoitella elämässä.
Ensi viikonlopuksi suuntaan Tampereen seudulle, sitä seuraavan vietän varmaan taas täällä Tammelassa. Helsinki ja Helsingin koti, ihmiset ja kiireet kyllä odottavat. Ulkomaille ei tee mieli lähteä, mitä nyt ehkä Tallinnaan, ja tuntuu miltei oudolta, millaista tahtia matkustin vielä muutama kuukausi sitten. Niin moni asia tuntuu hyvällä tavalla pysähtyneeltä.
Perhettä on kyllä vähän ikävä, molempia perheitä. Heidän luokseen tekisi mieli kyllä matkustaa ja onneksi näenkin ensi viikonloppuna ainakin vähän toista. Ehkä odotan, että kaikki loput tulevat tänne Tammelaan. On uskomatonta, miten vähän näen heistä ketään. Etenkin verraten siihen, kuinka paljon heitä ajattelen.
Mitähän muuta?
Eilen eräs opiskelijakaverini veisti minulle puisen lusikan, mistä liikutuin aika lailla. Liikutuin eilisiltana myös Hectorin Mandoliinimiehestä kyyneliin asti. On aina vähän hämmentävää, kun ylläriasiat menevät tunteisiin.
Paras herkku on kotitekoisen omenapiirakan lisäksi gluteeniton Gourmet-laku, jotka löysin viime kesänä kaupoista Inarin reissussamme. Odotan myös viikonlopun kakkua, jonka kämppis lupasi leipoa. Kakku on ehdottomasti parhaita asioita koko maailmassa. Varsinkin herkullinen kakku, mutta joskus huonokin käy.
En oikeastaan aivan tiedä, mihin tämä elämä on kuljettamassa, mutta en ole siitä niin huolissani. Tuntuu levolliselta ja tavalliselta, eli aika ideaalilta. Siltä, että tuhlaajatyttö olisi palannut kotiin, vaikkei koskaan ole missään ollutkaan.
-Henriikka
Kuvat minusta ja Roosaliinasta Sastan takeissa parin viikon takaa:
Toni Eskelinen / @tonieskelinen
