Ollaan yhdessä vain ihmisiä

Kaupallinen yhteistyö: Vain ihmisiä -kampanja

Yllä olevassa kuvassa hymyilee kaksi ihmistä, jotka tapasivat toisensa ensi kertaa tuntia aiemmin: minä ja uusi kaverini Omkar. Oli hyvä, että yhteiskuvan ottamista pitkitettiin muutamalla hetkellä tapaamisesta, sillä tunnin juttelun jälkeen hymy oli jo jännityksen sijaan vapautunut. Meillä oli ihan oikeasti kivaa.

Miksi sitten istumme yhdessä vakkarikahvilani nurkkapöydässä?

Amnesty, Kirkon Ulkomaanapu ja Suomen Punainen Risti ovat vaalien alla yhdessä järjestäneet Vain ihmisiä –kampanjan. Kampanjassa kannustetaan kuuntelevaan, keskustelevaan ja moniääniseen kulttuuriin:

että unohtaisimme ennakkoluulot, tustustuisimme myös tuntemattomampaan ja kohtaisimme toisemme vain ihmisinä.

Kun minua kysyttiin kampanjaan mukaan, vastasin samantien myöntävästi. En harkinnut hetkeäkään. Juuri tällaisten kampanjoiden parissa näen itseni bloggaajana ja sosiaalisen median aktiivina. Haluan hypätä uuteen ja tuntemattomaan, sekä dokumentoida ihmisen ja ihmisten mietteitä ja aatoksia. Lisäksi haluaisin olla niidenkin ääni, jolla ei ole omaa mediakoneistoa tai ääntä yhteiskunnassa.

Sovimme, että tapaisin kampanjan tiimoilta henkilöä, jotta saisin kirjoitettua ihan oikeasti kohtaamisesta. Kerroin kampanjasta vastaavalle henkilölle, että näkisin etenkin maahanmuuttajat ja yksinäiset vanhukset itselleni sellaisina, joiden tarinan minä haluaisin kuulla ja joiden tarinan tahtoisin muiden kuulevan. Heidän äänensä koen myös usein jäävän yhteiskunnassamme kuulematta.

Mutta kun kampanjasta vastannut henkilö sitten kysyi, olisiko minulle esimerkiksi maahanmuuttaja-kontaktia, jonka kanssa voisin sopia tapaamisen, hiljenin. On kamala ymmärtää oma kuplansa ja miten tiukasti siellä kököttää. Pienen häpeän hetken jälkeen vastasin viestiin:

“Onko teillä kontakteja tähän? Itse en tunne ketään turvapaikanhakijaa tai maahanmuuttajaa, mikä on kyllä tosi sääli.”

Omkar löytyi onneksi koordinaattorin verkostojen kautta. Ehdotin tapaamispaikaksi kahvilaa, jonne veisin mielellään uuden ystävän, ja näin saimme sovittua aamukahvit viime perjantaille.

Myönnän, että jännitin aika paljon tapaamistamme. Jännitys ei ollut kuitenkaan negatiivista, vaan sellaista mitä tuntee, kun asia on tärkeä. Kohtaaminen tuntui merkitykselliseltä. En kaiken lisäksi koe itseäni useinkaan kovin mukavaksi tutustumistilanteissa, vaikka samalla rakastinkin ihmisiä ja heidän tarinoitaan. Tutustuminen on vain aina yhtä voimia vievää.

Omkarin kanssa pääsi kuitenkin juttuun heti. Hän katsoi silmiin, puhui paljon käsillään ja oli hyväntuulinen. Ei hän paljon hetkahtanut koko yhteistyökuviota ympärillä, olimme kahvilla vain. Ihmisiä vain. Kyselin kamalasti ja hymyilin paljon. Tuntui, että sain olla samantien oma itseni, en mikään kampanjarastia suorittava bloggaajamuija.

Vain ihmisiä -kampanjaan on luotu erilliset kohtaamiskortit, joiden avulla keskustelu uuden ihmisen kanssa on helpompi aloittaa. Meilläkin oli omat korttimme, jotta pääsisimme keskustelun makuun. Mutta lopulta kävikin niin, että kortit jäivät pöydälle lepäämään, ja keskustelu lähti käyntiin samantien ilman niitä.

Omkarin elämäntarina on vaikuttava. 34-vuotias Omkar syntyi Intiassa, suoritti lääkärintutkinnon Venäjällä, lähellä Moskovaa, minkä jälkeen muutti useaksi vuodeksi Lusakaan, Sambian pääkaupunkiin. Siellä hän odotti valmistuvia lääkärinpapereitaan, majaili ex-tyttöystävänsä vanhempien kotona, teki töitä karaokeravintolassa ja myöhemmin DJ:nä, erosi tyttöystävästään ja muutti sambialaiseen kommuuniin. Siellä hän eli omien sanojensa mukaan lupsakkaa elämää todella vaatimattomissa oloissa, mutta todella mukavien paikallisten seurassa.

Myöhemmin hän sai Lusakasta töitä lääkärinä, työskenteli gynekologina ja synnytyslääkärinä, sekä sittemmin syöpäkeskuksessa. Suomalaisen kätilövaimon vuoksi hän muutti muutama vuosi sitten Suomeen ja on nyt oppinut puolentoista vuoden aikana niin hyvän suomen kielen, että kuvittelin hänen asuneen Suomessa jo yli kymmenen vuotta. Kävimme siis keskustelua vain suomeksi.

Parituntisen kahvihetkemme aikana Omkar sai viestin, että hänet on valittu lääkäreille tarkoitetulle suomen kielen kurssille. Ihan mahtava juttu.

Olin mielessäni ajatellut, että istuimme kahvilla ehkä tunnin. Lopulta jouduin lähtemään kahden tunnin jälkeen seuraavaan palaveriin ja jäi olo, että olisimme hyvin voineet jutella paljon pidempään.

Luulen, että positiivinen elämänasenne ja nauru olivat niitä asioita, jotka meitä kahta yhdisti. Vaikka elämäntarinamme ovat hyvin erilaiset, vaikka olemme syntyneet eri puolilla maapalloa, teemme täysin erilaista työtä ja olemme eri sukupuolta, asenteissamme elämään löytyi paljon samaa. Erityisen hyvin jäi mieleen Omkarin lause:

“Pitää nauraa kaikelle, jos siihen on mahdollisuus.”

Jälkikäteen mietin, olisinko ajatellut Omkaria erityisesti maahanmuuttajana, jos tilanne ei olisi rakennettu sille tiedolle. Oli mukava tajuta, että en.

Samana päivänä myöhemmin kävi myös tilanne, mikä huojensi omaa mieltäni. En ehkä eläkään niin tiukassa kuplassa kuin pelkään. Nousin lähijunaan, kun kuulin jostain läheltä tervehdyksen: “Moi.” En tajunnut, että tervehdys oli minulle, kunnes se toistui. “Moi!” Käännyin ympäri ja näin kyseisen vakkarikahvilan omistajan iloisen hymyn ja silmät. “Moiiii! Anteeksi en yhtään tajunnut, että moikkasit mua!”

Kävin hymyillen istumaan ja tajusin, että hänhän on myös maahanmuuttaja. Ja suurin osa kahvilan työntekijöistä ovat alunperin Kreikasta. Ja myös toisen vakkarikahvilan omistaja ja työntekijä ovat maahanmuuttajia Turkista. Yhtäkkiä lista piteni usealla nimellä.

Tunnenhan minä maahanmuuttajia, mutta en vain ole ajatellut heitä maahanmuuttajina, vaan ihmisinä. Vain ihmisinä, niin kuin itseänikin.

Kenen tarinan sinä haluaisit kuulla? Tai kenen tarinan tahtoisit muiden kuulevan?

Meillä kaikilla on oma, ainutlaatuinen tarinamme, mutta myös paljon yhteistä – tunteita, muistoja ja tulevaisuuden toiveita. On helpottavaa olla yhdessä #vainihmisia.

Nyt ryhdistäydyn mukavien kahvimuistojen ääreltä vaalipäivään ja suuntaan suihkun jälkeen uurnalle. Tuntuu juhlalliselta. Olen tällä kertaa monien ajatushetkien ja vaalikoneiden kautta päättänyt antaa ääneni Vasemmistoliitolle. Jotta kahvimuistot eivät lipuisi liian kauas, änestyslipukkeen tiputtamisen jälkeen suuntaamme vaalikahveille.

Hurraa kohtaamiset, hurraa demokratia!

-Henriikka

Kampanjan tiedote

SPR:n ystävätoiminta – Ystäväksi tuntemattomalle?

Yhteistyössä Asennemedia ja Suomen Punainen Risti_MG_0012 kopio

Näette näissä kuvissa minut ja minulle tuntemattomia ihmisiä. Kuljin ympäri Kampin Narinkkatoria ja pyysin vastaantulevia kanssani kaverikuvaan. Halusin kuviin saman idean kuin tämän kirjoituksen aiheessa: SPR:n ystävätoiminnan tarkoituksena on saattaa ystäviksi toisilleen entuudestaan tuntemattomia ihmisiä ja tarjota seuraa niille, jotka tuntevat yksinäisyyttä.

Vaati yllättävän paljon voimia ja rohkeutta kysyä ympärillä olevia kanssani kuvaan. Jos muutaman sekunnin ystävyyskin vaati veronsa, voin vain kuvitella kuinka suuri kynnys on kertoa olevansa oikeasti yksinäinen.

Toivon, että asiasta uskallettaisiin puhua enemmän ja että kaikki rohkeasti asian myöntäneet voivat saada itselleen seuraa ystävätoiminnan avulla. Sitä paitsi yksinäisyyttä hävetään ja piilotellaan aivan liikaa. Kaikki ovat varmasti tunteneet joskus yksinäisyyttä (minä myös!) ja esimerkiksi elämäntilanteiden muutokset voivat johtaa siihen, että on mukava saada uusien ystävyyssuhteiden luomiseen järjestettyä jelppiä.

_MG_0022 kopio

Olen itse harkinnut vapaaehtoiseksi ystäväksi ryhtymistä jo useamman vuoden. Varmasti joku muistaa, kun kirjoitin asiasta reilu vuosi sitten. Helsinkiin muutettuani sukulaismummoni asui muutaman talon päässä. Ehdin istua hänen luonaan ruusukuvioisen, kultareunaisen kahvikupin äärellä muutamia kertoja ennen kuin hänen matkansa tässä maailmassa päättyi. Muistan, kuinka iloisesti yli 90-vuotias ystäväni aina hihkaisi: ”Sinä se vasta olet vinha!” Jäljelle jäi uuden ystävän mentävä kolo.

Mikä minua on estänyt? Suurimpana syynä on aivan varmasti ollut ajan puutteen ja sitoutumisen pelko. Tämän yhteistyön myötä taklattiin nämäkin esteet. Kun sain tietää lisää Suomen Punaisen Ristin ystävätoiminnasta, hahmotin vasta, ettei ystäväksi ryhtyminen vaadikaan enempää kuin itsellään on tarjota.

Ystävätoimintaan voi tulla mukaan matalalla kynnyksellä. Minulle luvattiin, että oma aika riittää varmasti töiden, opintojen ja muiden menojen ohella.

_MG_0018 kopio

Tein nuorena paljon vapaaehtoistöitä: kävin laulamassa ja jakamassa ruusuja vanhainkodissa, keitin kahvia tilaisuuksissa ja partioin jopa joskus perjantaisin kaduilla auttamassa muutamia liian juhlimisen myötä fysiikkansa kadottaneita tai ojaan nuukahtaneita. Seurakunta, partio ja muut aktiiviset tahot tarjosivat helpot puitteet oman avun tarjoamiselle. Lukion jälkeen lähdin muutamaksi kuukaudeksi Etiopiaan vapaaehtoiseksi: hoidin lapsia, valokuvasin, kirjoitin ja olin mukana erilaisissa kehitysapuprojekteissa.

Tällainen aurinkoista ja paikoitellen kovin mustavalkoistakin auttamisenhalua ja maailmanpaloa pursuava Henriikka on kuitenkin muuttunut iän myötä. Tahto auttamiseen on kuitenkin jäljellä. Haluaisin kovasti löytää ystävän, jonka vierellä voisin olla. Ehkä nuoren, ehkä vanhuksen, ehkä ihan omanikäisen? Ehkä vammaisen? Ehkä juuri maahaan muuttaneen? Olisin mieluusti ystävänä jollekin, joka kaipaisi seuraa ja jonka silmillä minä näkisin elämää taas varmasti eri kantilta, uutta oppien, toinen toistaan tukien. Ystävyys on aina kahden kauppa.

Päätin tämän yhteistyön myötä, että osallistun ystäväkurssille vielä tämän vuoden aikana. Tulen varmasti kirjoittamaan siitä, kun kurssi on ohi. Rohkeasti yksinäisyydestään blogissaan kirjoittanut Jenni osallistui kurssille nyt muutama viikko sitten ja kirjoitti ajatuksiaan aiheesta täällä. Kurssin käyminen on ensimmäinen askel vapaaehtoiseksi ystäväksi alkamisessa.
_MG_0030 kopio

SPR:n ystäväkurssille ja vapaaehtoiseksi ystäväksi voi lähteä kuka tahansa. Mitään ei tarvitse tietää etukäteen eikä kurssille mennessä tarvitse olla edes varmuutta siitä, että haluaa tai pystyy ottamaan arkeensa ystävän. Kurssilla saa kaikki tarvittavat lisätiedot vapaaehtoisena ystävänä toimimisesta ja ystävätoiminnan eri vaihtoehdoista. Kursseja on eri mittaisia, kolmen tunnin tutustumisilloista parin päivän kursseihin, ja niitä järjestetään eri puolella Suomea.

Ystävätoiminnan pohjalta syntynyt ystävyys voi olla monenlaista. Ystäväksi voi alkaa esimerkiksi nuorelle, vanhukselle, maahan muuttaneelle, mielenterveyskuntoutujalle, vangille tai vammaiselle. Ystävänä voi olla yhdelle ihmiselle tai useammalle, muun muassa keikka-avun tai ryhmätoiminnan kautta. Joku voi kokea luontevaksi henkilökohtaisen ystävän sijasta käydä toisinaan ryhmän kanssa esimerkiksi vanhainkodissa tai maahanmuuttokeskuksessa. Toinen voi haluta antaa aikaansa nuorten peli-iltaa ohjaten. Kaikille löytyy varmasti se luonnolliselta tuntuva tapa, joka tuo iloa myös itselleen.

Odotan isolla innolla tulevaa kurssia. Luulen, että kurssi avaa jo itsessään paljon lisäajatuksia aiheesta. Ja kuka tietää, jos jo kurssilaisten joukosta löytyy uusia kavereita?

Lisätietoa kurssista saa osoitteesta: www.oleystava.fi.

_MG_0038 kopio

Ja arvatkaa mitä? Jo nämä kuvissa olevat ystävät antoivat minulle iloa ja voimaa moniksi päiviksi. Edelleen hymyilyttää näitä kuvia katsellessa. Mukavuusalueelta ulosastuminen toi paljon iloa sekä hermohiessä ihmisiä kuviin kyselevälle bloggaajalle, että sattumalta hänen reitilleen astuneille tuntemattomille. Yllätyin, miten avoimesti ja iloisesti ihmiset nyökkäsivät ehdotukselle ja tarrasivat lapaseeni.

Kuvan vihreätakkinen rouva empi hetken ehdotukseni jälkeen. Sen jälkeen hän antoi minun napata kauppakassinsa, kampasi hiuksensa ja hymyili kameralle. Juttelimme sen jälkeen pitkän tovin. Hän kysyi, voisinko teettää meistä otetun valokuvan ja lähettää sen hänelle postissa. Hän haluaisi muistaa iloisen hetken yksinäisinä hetkinä. Suostuin tietenkin.
Ehkä uskallan ehdottaa hänelle kahvihetkeä lähitulevaisuuteen?

-Henriikka