Tiedättehän, rakastan karkkia. Irtokarkkeja, paperikonvehteja, lakritsaa ja salmiakkia. Vanhoja autoja, panttereita, liitulakuja ja pieniä hedelmäkarkkeja. Ja kakkua, mousse- ja juustounelmia, omenatorttua, höttöistä suklaakakkua ja stydiä raakakakkua. Ja jäätelöä: Aino-maitosuklaata, snickers-jätskejä, pehmeää mango-jugurtti-gelatoa, minttusuklaata ja Benin ja Jerryn valikoimaa.
Mutta totuus on, että harva niistä hetkistä, jolloin syön jotain makeaa on oikeasti spesiaali. Ja haluaisin tällaisten herkkujen olevan vain valittujen hetkien nautinto. Sokerikoukku on ikävä kaveri. Olen vahvasti sellaisessa koukussa. Pystyn syömään kahdeksan kakkupalaa ilman sokeriähkyä. Mieleni huutaa makeaa noin kahden-kolmen aikaan iltapäivällä ja uudestaan ilta-aikaan, kahdeksan-yhdeksän maissa. Ja tiedän sen olevan mieleni eikä kehoni. Kehoni ei yksinkertaisesti tarvitse valkoista sokeria, kun taas mieleni on tottunut makeaan. Siitä en voi syyttää kuin itseäni.
Tänä syksynä keskityn oppimaan kohtuullisuuteen. Olen ennenkin yrittänyt, mutta en näin tosissani. Parin kuukauden totaalilakot ovat toimimattomia, jos ei näe kauaskantoisia tavoitteita ja tuloksia. Jos vain odottaa lakon loppumista ja sitä hetkeä, kun saa lapata taas irtokarkkipussin täyteen. Jos ei oikeasti toivo pitkäaikaista muutosta. Tuntuu, että ensi kertaa motivaationi on kohdallaan ja kiinni oikeissa asioissa: haluan nukkua paremmin, haluan voida paremmin, haluan herätä virkeämpänä ja pitää energiatasoni huipussaan ilman mielialan heittelehtimistä.
Aloitan kohtuullisuuden tavoittelun totaalistopilla. Pari ensimmäistä viikkoa ovat aina pahimmat. Sitä oikeasti löytää itsensä miettimästä, että mitä tässä nyt sitten oikein söisi, kun sokeria tekisi mieli. Sen huomaa nopeasti, milloin mieli kääntää ajatukset sokeriin, vaikka todellista tarvetta ei sille olisi. Olen nyt ollut tämän viikon sokeritta ja hedelmiä on mennyt tuplamäärä. Parin viikon päästä voin tiputtaa hedelmäsokeritkin normaalille tasolle, kun on päästy pahimman vaiheen yli.
En halua sokerista pahinta vihollista. Haluan nauttia jälkiruoan hyvän illallisen päälle tai syödä joskus suklaapalan tai kaksi. Tai ehkä rivillisen. Mutta en sellaisessa mittakaavassa, kun nyt makeantarpeitani toteutan. Haluan itse määrätä mieltäni enkä halua sen huutavan minulle valkoisia sokeristoppeja.
Vinkkejä saa heittää, jos on itse käynyt saman kivisen tien.
Minulla olisi teille tässä vaiheessa vain sellainen vinkki, että aivan törkeän hyviä nuo kuvissa esiintyvät toffeekarkit.
– Henriikka