arkisto:

syyskuu 2014

21.9.2014

Saliamatöörin uudet avaukset

–

Olin pitkään ajatellut, ettei urheilu kuulu tähän blogiin. Sitten tajusin, ettei se kuulu tähän blogiin, koska se ei enää kuulu tähän elämään. Urheilu jäi useammaksi vuodeksi vakan alle ja oli muutaman vuoden jäljellä enää katutanssin muodossa, jonka jälkeen ei pariin vuoteen juuri ollenkaan missään muodossa.

Sitten tuli viime talvi+kevät ja juoksukoulu. Tajusin kaivanneeni treeniä, hyvinvointia ja terveyttä erittäin paljon. Kesäksi iski polvivaivat ja armollinen taantuma. Nyt mennään syksyssä ja löysin itseni vajaa kuukausi sitten ostamasta salikorttia läheiselle salillemme (Arabium Helsingin Arabianrannassa). Ja koska en ole koskaan ennen elämässäni käynyt salilla, varasin vielä pari aikaa personal trainerille. Halusin hyvän ohjelman ja saada vähän jutun päästä kiinni.

Olisiko minusta siihen? Voisinko oppia nauttimaan sisätiloissa laitteiden kanssa kökkimisestä ja treenamisesta ilman minkäänlaista hyötyliikunta-aspektia? Toki olen käynyt joskus lukion liikuntatunneilla testailemassa kuntosalia ja samoihin aikoihin muutamasti Kouvolan saleilla pyörimässä päämäärättömästi. Voin kuitenkin sanoa olevani aivan amatööri mitä kuntosaleiluun tulee.

Lähdin hommaan mukaan vahvasti kaksijakoisin miettein. Ensimmäisenä oli mielessä suurensuuri ahdistus koko hommasta. Kaikki muut osaavat, minä en. Kaikki muut ovat käyneet salilla vähintään sata vuotta ja ovat siellä kuin kotonaan, minä en. Kaikilla muilla on hienommat vaatteet, isommat lihakset ja kalliimmat autot kuin minulla. Kaikki muut ovat kuitenkin kovia treenajia (vähintään fitnessmalleja ja kehonrakentajia) ja he varmaan ihmettelevät kuinka tällainen aloittelija tulee viemään tilaa ja resursseja heidän saliltaan.

Tajusin äkkiä, että suurin paniikkini johtui vertaamisesta. Tein ensimmäisen säännön saliharrastukselleni. En vertaa itseäni muihin. Treenaan ilosta, terveyden ja hyvinvoinnin vuoksi ja ihan vain itseäni varten. Oli kädessäni kolmen tai kolmenkymmenen kilon paino tai viihtyisinpä saunassa pidempään kuin itse salilla, olen silti yhtä oikeutettu käyttämään salia ja treenaamaan omalla tasollani.

Siihen ne säännöt jäivätkin. Ja saatoin keskittyä jaksijakoisten ajatusteni toiseen vahvaan tunteeseen: innostukseen. Voisinko oppia uuttta? Haastaa itseäni? Kehittyä ja kasvattaa kestävyyttä ja voimaa?

Nyt on kolme viikkoa ohjelmaa takana. Salitreenin ohella harjoittelen sietämään spinningiä, sillä tiedän ettei juoksumotivaationi kestä talven kylmimpiä pakkasia.

Fiilis on erittäin hyvä ja toiveikas. Tällaisena ”tavallisten urheilijoiden” puolestapuhujana toivoisin, että voisin vähän vuodattaa tähän turhautumista, epäonnistumisen hetkiä ja kyyneleitä. Mutta oikeasti olen nauttinut paljon. Olen aika pihalla laitteiden, lihasten, lihashuollon, saati liikkeiden nimien kanssa, mutta alku on lupaillut hyvää. (Talja? Vipunosto ? Peck Deck? Googletan ahkerasti.)

Sitä paitsi salilla käy kaiken kokoisia, -näköisiä ja -tasoisia treenaajia. Oli oikeastaan aika itsekeskeistä ajatella, että joku vertailisi. Että joku siellä treenaisi jotain muuta kuin itseään varten.

Halua kuulla lisää? Sopii.
Ahdistiko yllättävän lupaava startti? Lue kaksi tsemppaavaa, mutta erilaista treenijuttua täältä ja täältä.

– Henriikka

kengät/Reebok, juomapullo/Life Factory (saatu), toppi ja housut/adidas, pyyhe/By Pia’s, protskupatukka/pahaa, älä osta

20.9.2014

Lauantaipäivän DIY: farkkuhame

–

DIY, oma tyyli

Simppelit tuunausideat ovat olleet katkolla. Tässä tulisi äskeinen kolmen minuutin väsäys (automaationa meinasi tulla ”kolmen minuutin muna”, mutta siitä tässä ei ole kyse).

Ostin kesällä kirppikseltä pitkän farkkurötkäleen. Kuvissa kokopitkä farkkuhame näyttää oikeastaan ihan kohtalaiselta, mutta totuus oli toinen. Kangasta oli kilokaupalla, hameenhelmat olivat alati rypyssä ja nilkkoihin asti ulottuva denimhame oli jopa minulle liikaa.

Naps, naps, sakset käteen. Ensin leikkasin polvimittaiseksi, mutta totesin edelleen haluavani keventää. Raskas ja paksu farkkukangas kaipasi kepeämpää mallia. Niinpä leikkasin vielä toisen suikaleen ja jäljelle jäi kiva ja tyttömäinen hame lyhyempine helmoineen.

Kuva ei aivan anna oikeutta, mutta kellohame laskeutuu mukavasti. Paksusta tätihameesta tuli leikkisä. Farkussa kivaa on se, ettei reunaa välttämättä tarvitse päätellä. Ajattelin kuitenkin surauttaa vielä myöhemmin helmaan pienen taitoksen. Se tuo ryhtiä koko vaatekappaleeseen.

Siinä oli tämänkertainen kolmen minuutin muna.
Jatkan nyt lauantain viettoa hymy suupielessä.
Ei mitään tekemistä (ja se oli tavoitteenakin)!
Mikäs sen parempaa.

– Henriikka

17.9.2014

Villojen ja vällyjen välissä

–

muoti, oma tyyli

Turha lähteä kauppoihin etsimään villapaitoja ja neuletta. Minulla on ne kaikki. Viime talvena en yllättävien iho-ongelmien vuoksi voinut käyttää villapaitoja, -käsineitä, -huiveja, -sukkia tai mitään muutakaan villaista, ja nyt otan kaiken vähintään tuplana takaisin. Luultavasti triplana.

Aion hautautua villaan. Kasata päälleni mielettömän neulosvuoren. Aion kulkea villoissa kuin muumio konsanaan ja kääriä aina vielä yhden huivin kiellon päälle. Tämäkin kapinani on vielä vähän lastenkengissä, mutta kyllä tämä villavallankumous vielä totiseksi muuttuu.

Syksyn suosikkivillapaita löytyi alkukesän aleista. Samujin harmahtavan beige/beigehtävän harmaa villapaita on kaunis, ja sen leikkaus on omaperäinen. Hihat lähtevät ikään kuin yläkyljistä, eikä hartioista tavalliseen tapaan. Kunnon alennuksella saatoin vippasta kevään palkoista klassikkoon.

Musta huivi on Kööpenhaminan tuliainen. Voitte kuvitella, kuinka lentolaukkuni painoi takaisintulomatkalla tuplaten menomatkaan verrattuna, kun tuo valtava huivinkaltainen oli mukana.

Suhteellisen ~~muodottoman~~ vähän tyköistuvan villapaidan kanssa on parasta laittaa pilliä jalkaan. Farkku-fanina yllätin tänään itsenikin pukemalla Masain porkkanamalliset herrainpöksyt jalkaan. Tosi hyvät jalassa ja vieläpä kivannäköiset.

Kyllästyn varmasti kaikkiin trendisekoiluihin läskipohjatennareista puhelinlankaponnareihin, mutta uskon vakaasti etten kyllästy villapaitoihin. Voiko siihen kyllästyä, että on tunne aivan kuin joku halaisi koko ajan ja joka puolelta lämpimästi?

– Henriikka

housut/Masai (saatu), villapaita/Samuji, huivi/& other stories, laukku/Lumi (saatu), kengät/Bianco

16.9.2014

Massiivinen vaellusjuttu

–

matkustus

Niin siinä sitten kävi. Kerrankin saatiin ystäväni Bean kanssa joku pitkään fiilistely juttu toteutettua. Me todella käytiin yön-yli-vaeltamassa. Perjantaina töiden jälkeen oli liian myöhä harkita metsään lähtöä, joten valittiin suosiolla yhden yön retki. Kuljettiin ensin junalla turvallisesti Kouvolaan, josta huristimme vanhempien autolla seuraavana aamuna kukonlaulun aikaan Repoveden Kansallispuiston porteille.

Paikkavalinta oli luonnollinen, sillä Kouvolasta kotoisin olevana olen käynyt retkeilemässä Repovedellä monet kerrat. Bea oli haikkaajana ensikertalainen, enkä minäkään ollut aikoihin metsätelttaillut kunnolla ja siksi sopivan reitit ja reissun helppous olivat määrääviä tekijöitä. Reitiksi valitsimme 24 kilometrin Kaakkurin kierroksen, mutta muutamien tahallisten ja muutamien tahattomien poikkeusreittien myötä kilometrimäärä kipusi vajaa 30:een.

Syksyinen luonto on upea. Pidimme yllä mukavan verkkaista tahtia ja rauhallista puheensolinaa. Parasta on huomata, että ajatukset siirtyvät arjesta metsään, eikä muutaman tunnin samoilun jälkeen muista mitä elämässä on oikeasti meneillään. 3-5 kilometrin välein pyrimme pitämään pieniä evästaukoja, jotta energiatasot eivät missään vaiheessa laskisi liian alas. Tuollainen muutaman päivän pyrähdyshän menisi vaikka syömättä, mutta parempi hoitaa homma hyvin, vaikka kyse olisikin suhteellisen pienestä reissusta.

Sitä paitsi mikään ei maistu yhtä hyvältä kuin eväät.

Yllä näette kuvan pahimmasta harhautumisestamme. Reittihän on erittäin hyvin merkitty ja periaatteessa eksymisen vaaraa ei pitäisi edes olla olemassa. Ehkä tämä yksinkertaisuus ja helppous sai meidät sitten kulkemaan vähän liiankin löysin rantein. Höpötimme niitä näitä ja olimme täysin lumoutuneita maisemista. Hetken päästä tajusimme viitoista, että olemme kulkeneet reilu pari kilometriä täysin väärää tietä.

Palasimme takaisin nöyränä ja tämä tienviitta oli harhautumisen syynä. Tulimme Kirnukankaalta päin ja Saarijärvelle piti päästä. Mustavuoren kanssa samansuuntaisten kylttien vuoksi lähdimme talsimaan siihen suuntaan, nuolien suunnasta huolimatta. Urpo mikä urpo.

Ensimmäiselle päivälle keräytyi lähes koko reitin kilometrit, sillä halusimme sunnuntaista hölläilypäivän. Lauantain yli 20 kilometrin jälkeen tuntui jaloissa ja takapuolessa, ja mustelmat alkoivat keräytyä rinkasta lantionluiden päälle. Väsyneet ja onnelliset vaeltajat saapuivat yöpaikkaan ylläolevan kuvan tunnelmissa viiden maissa ja ryhtyivät teltanpystytys-hommiin. Kaikesta palkkiona odottivat mustikkakeitot. Kun koti oli valmis, kaivettiin kahvipannu ja trangia esiin, ja dinnerin valmistus sai alkaa.

Yöpaikkana oli Olhava, kiipeilijöiden suosima kallionpenger. Saimme jakaa maapläntimme ja nuotiopaikkamme mukavien kiipeilijöiden kanssa, jotka olivat saapuneet koko viikonlopuksi kipuamaan kalliota ylös ja alas.

Saanen esitellä retkimenumme:

– lounas: eväsleipiä
– illallinen: kasvishernekeitto ja nuotiolla paistunut maissi
– jälkiruoka: raakasuklaa ja nokipannukahvia
– aamupala: gluteeniton kaurapuuro, karpalot, banaanit ja hapankorppu. Kahvi, tietysti.

Näiden lisäksi naposteltavaksi oli banaania, avokadoa, viinirypäleitä, kirsikkatomaatteja, kuivattuja karpaloita, kuivattuja hedelmiä, myslipatukoita, suklaalevy, pillimehuja, soijakaakaota ja mustikkakeitot.

Ja halkean edelleen ylpeydestä ajatellessani, että me oikeasti söimme lähes kaiken. Kotiin kannettiin vain muutama kelvoton patukka, pari tomaattia ja puolikas pussi karpaloita.

Yöllä palelsi niin, että nukuimme molemmat päätä myöten makuupussien sisällä. Lämpötila tipahti melkein pakkasasteille ja nenänpää oli kylmä kuin jääpuikko. Aamulla ei hymyilyttänyt.

Kumma kyllä, kaikki kylmänkankeus väistyi, kun teltan oven avasi ja paljastui suora näkymä järvelle. Usvainen järvi ja peilityyni vedenpinta, ai että! Pakkashetket unohtui viimeistään, kun kahvipannu porisi taas nuotiolla.

Metsä on kuulunut elämääni ihan lapsesta saakka. Olen ryöminyt sammalmättäillä ja soilla ihan taaperosta lähtien. On retkeilty, kiipeilty ja melottu. Nyt parin vuoden ajan metsäreissut ovat kuitenkin olleet vain päiväretkiä tikkupullanuotion ääreen. Olipa hyvä, että sain taas otteen eräilystä.

Se siitä retkestä. Hinta-laatusuhteeltaan priima, maisemiltaan ja säätilaltaan samoin. Jaksettiin vetää lossilla itsemme vastarannalle ja uskalsimme reitin lopussa ylittää riippusillan kepeästi.

Nyt vain pohdin, minne pääsisin seuraavaksi. Mieluiten pian. Taidan tarvita kamiinan ja vaelluskengät. Mutta muistutukseksi niille, joita ei nämä hikiset metsäjutut niin kiinnosta: Huomenna olen taas ihan aito citykani.

– Henriikka

Ps. Haha, tämä kirjoitus ei sisällä tuotesijoittelua, vaikka jälkeen päin kuvien vaatteita katsoessa voisi niin luulla.

15.9.2014

Metsä sneak peek ! !!

–

kaverit, matkustus

Kävin juuri läpi viikonlopun eräilykuvia. Ihan huippu reissu. Suuri valaistumisen hetki oli äsken, kun tajusin iltakaakaota kurkkuun kaataessani, etten ole pitkään aikaan saavuttanut reissuillani niin priimaa hinta-laatusuhdetta. Majoituskin oli aivan ilmainen vihreässä muikkusteltassa. Tätä lisää.

Toisen valaistumisen koin eilen, kun tajusin että tarvitsen oman puukon. Että voin tulevilla reissuilla vuolla makkaratikkuja ja kaarnalaivoja, eikä tarvitse pyytää vanhemmilta lainaan. Nahkatuppisessa puukossa on metsäntuntua. Pois kaikki rumat puukkomielikuvat ja tekniikka haltuun. Ensi kesänä askartelen kylän kauneimmat kaarnalaivat.

Nämä kymmenen kuvaa olivat vain esimakua. Huomenna läväytän plakkariin miltei 100 metsäkuvaa ja vähän kertomusta siitä, missä vaeltelimme. Ja siitä, miksi metsästä vaikuttuneina vähän eksyimmekin. Ehkä näette kuvan hupsusta teltastamme, ehkä ette.

Kauniita unia, nyt unten maille.

– Henriikka

14.9.2014

Väsynyt vaeltaja täällä moi

–

matkustus

Tällaisissa maisemissa sain tänään herätä. Telttamme vihreä kangas rajautuu juuri ja juuri kuvan ulkopuolelle. Takana on yö teltassa ja kaksi päivää kaunista vaellusmatkaa. Vajaa 30 kilometriä, väsyneet jalat ja etenkin raskaat silmäluomet. Yöllä meinasi mennä pakkasen puolelle, mutta makuupussissa oli melkein riittävän lämmin ja matkakaverini Bea piti tunnelmaa selkeästi plussalla. Hirvikärpäsiä on nypitty omasta ja toistemme päistä useita kymmeniä. Onni onnettomuudessa, ne eivät muni ihmisten hiuksiin.

Aurinko paistoi kaksi päivää kuin tilattuna. Nyt väsynyt vaeltaja rauhoittuu sunnuntai-illan viettoon ennen ensi viikon töitä. Uunissa varttuu pari tuntia kypsynyt riisipuuro ja liedellä kuumenee mansikkakiisseli.

Osaa olla sitten kaunis maailma.

– Henriikka

12.9.2014

Kupillinen kirkasta

–

elämä, random

On se sumuinen aika vuodesta. Aamulla herätessä ei näe parvekkeelta lähitietä pidemmälle, ja vastapäisiä taloja ei ole olemassakaan. Ilma on hämyinen ja kirpeä, kaikkialla on savunharmaata ja utuisen sinistä. Koko Arabianranta on pelkkää sumumassaa. Salaperäinen aika vuodesta, ihana aika vuodesta. Tulee väkisinkin selvitettyä ajatuksiaan, kun jää sumun sekaan yksin niiden kanssa.

On ollut poikkeuksellinen syksy. Aina ennen on alkanut jotain uutta, joko täysin uutta tai taas pienen tauon jälkeen alkanutta. Viime vuosina syksyisin ovat alkaneet opiskelut kesäloman jälkeen, ja kesätyöt ovat väistyneet koulun tieltä. Sitä ennen oli matkustuksen syksy, jolloin elokuun loppu toi mukanaan muutaman kuukauden kodin Etiopiassa. Sitä ennen oli lukiot ja ylä- ja ala-asteet. Sekin aika tuntuu niin menneisyydeltä, mutta ei siitä loppujen lopuksi ole niin kovin kauan.

Tänä vuonna ei alkanut mitään. Jatkoin töissä. On vaikea hahmottaa syksyä, kun sille ei ollut selkeää aloituspistettä. Oli kolmen viikon loma, jolta palasin heinäkuun lopussa, mutta eihän silloin vielä ala syyskausi. Voi olla, ettei sellaisia muutoksen syksyjä ole edessä enää ikinä. Että elämä alkaa tosiaan vain rullailemaan omalla painollaan, ja syksyn merkkipaalu on pystytettävä paikoilleen ihan itse.

Mutta tänä viikonloppuna menen metsään. Menen todella. Ihan tarkoituksella ja suurella ilolla menenkin. Ystävä kainalossa, nokipannu rinkan kyljessä kolisten. Sillä vaikka kuinka olisi sumua, niin kyllä kupillinen nokipannukahvia kirkastaa mielen. Toisin kuin kupillinen kirkasta, vaikka se olisikin loogisempaa.

Ehkä jokasyksyisestä vaelluksesta tuleekin syksyn alkamisen virstanpylväs. Ensin tällainen yhden yön pikkureissu turistimetsään, 20 vuoden päästä samassa laatuseurassa kolmen kuukauden pako mahdollista perhe-elämää Malediiveille (Hyvä ehdotus. Hyvä Henriikka. Sinä se vasta olet fiksu ja sumuinen nainen).

Tästä tuli kyllä aikamoinen valaistumis-kirjoitus. Melkoinen äidinkielen essee, jossa sumulle etsitään symbolisia merkityksiä. Täytyy pitää todella jalat maassa, kun kulkee tuolla metsässä. Parempi pystyttää teltta ennen pimeää. Parempi astella riippusillan päällä kuin alla. Parempi ylittää joki vielä, kun lossi kulkee.

Kouvolan keloverso (joo, olin joskus vuoden partiolainen) ja Espoon amatöörihaikkaaja toivottavat mitä rentouttavinta viikonloppua. Repoveden kansallispuistosta voi tulla kopterilla noukkimaan, jos ei uutta kirjoitusta kuulu viimeistään sunnuntaina. Retkikuvia tiedossa, ohoi!

– Henriikka

10.9.2014

Söpöilyblogin turmio

–

blogit

Ideoita tulee ja menee. Yksi niistä on jo alkuvuonna esiin nostamani idea uudesta blogista, johon kuvattaisiin tyylikkäitä pariskuntia. Se oli sellainen haave, todellisen unelmaprojektin alku. Kuinka kävi? Olen alkupisteessä edelleen ja hävettää.

Koko kesän pyöritin päässäni ajatusta, että nyt aloitan, nyt aloitan. Nyt valitsen nimen, suunnittelen blogin ulkoasun ja sitten vain kamera kaulaan ja tapahtumiin ja kaduille kuumia kaksikoita bongaamaan. Aina oli tekemistä, aina se sitten jäi. Syytin itseäni siitä, etten saata asioita loppuun ja innostun liikaa hyvistä ideoista. Tuntui tyhmältä jättää harkittu (minun mittakaavassani harkittu) asia toteuttamatta.

Sitten tuli Flow-festarit ja näytönpaikka. Suunnittelin, että siellä sitten kuvaan materiaalia pitkän talven varalle ja tiputtelen myöhemmin tyylipareja kansan ihailtavaksi pari parilta. Kuinka kävikään? En saanut kuvauslupaa enkä näin kuvannut ainoatakaan pariskuntaa. Festarialueelle ei saanut viedä järkkäriä, enkä jaksanut päivystää portin ulkopuolella. Taas se jäi.

Siis anteeksi. En ole saanut toteutettua ideaa, jonka niin innosta kihisten nostin tietoonne jo helmikuussa. Syyttäviä sormia voi kääntää osoittamaan napaani. Olin laiska ja saamaton. En pidä tunteesta, etten saa aikaiseksi. Etenkin jos kyse on haaveista. En usko tarttuvani tällaiseen uuteen projektiin talven keskellä. Ehkä ensi keväänä uudella draivilla? Ehkä kevätaurinko saa minut tällä kertaa tekemään ja toteuttamaan.

Kiitos ja anteeksi!

– Henriikka

Kuva: X

9.9.2014

Onni on pimeä ilta ja kaunis valaisin

–

sisustus

Oletteko kanssani samaa mieltä siitä, että sisustuksen kolme rasittavaa ovat matot, verhot ja valaisimet? Kaikista kategorioista yhtä hankala löytää juuri sopivia vaihtoehtoja ja kaupassa yhtä hankala kuvitella, kuinka ne sopisivat haluttuun tilaan. Aina löytyy keskinkertaisia vaihtoehtoja, koskaan ei juuri prikulleen oikeita. Mattoja on kaupat pullollaan, mutta kun pitää olla juuri eikä melkein.

Kaikkien näiden kohdalla olen myös huomannut, että jätän mieluummin ostamatta kuin käytän rahojani johonkin ihan sopivaan. Valaisimet ovat tuottaneet eniten päänvaivaa ja pitkään katossa killui ensimmäiseen omaan asuntoon ostettu sopuratkaisu, kummallinen metallikasakynttilikkö. Nyt iltojen pimetessä huomaa, miten tärkeää on olla valoa. Tietynlaiset valaisimet tuovat tunnelmaa, toisenlaiset ihan sitä käytännöllistä käyttövaloa, jonka voimalla jaksaa puskea arjen rutiinit läpi. Jonka voimalla pystyy ylipäänsä nousemaan, kun kello herättää aamuisin kuudelta. Valoa on kuitenkin oltava.

Pimenevät illat ja hämärät teehetket ovat antaneet ymmärrystä myös siitä kiitollisuudesta, että vihdoin ruokapöytämme päällä killuu mielettömän kaunis valaisin. Kesän kirkkailla säillä ystävältä lahjaksi saatu kuparivalaisin oli kaunis koriste, mutta nyt se tosiaan myös tuo sen toivotun valon tilaan. Levels M -valaisin on Form Us With Loven (nerokas nimi) muotoilua ja kolmesta lamppukoosta keskimmäinen. Kuinka se hehkuukaan kuparin hohtoa ja samalla arjen kauneutta.

Uskon, että valaistuksella on paljon vaikutusta omaan olotilaan. Minulla oli lukioaikana hyvä ystävä, jonka luona vietin paljon aikaa. Hänen huoneensa oli aina tummanpuhuva ja valoton. Niin ihana kuin ystävä olikin, ei hänen luonaan vieraillessa ainakaan voimaantunut tippaakaan. Pikemminkin kyläily saattoi tuntua valottomuuden vuoksi raskaalta.

Ja sitten toisaalta on niitä voimakoteja, jotka oikein hehkuvat energiaa ja valoa. Niiden vierailujen jälkeen tulee olo, että ehkä siihen valoon on tosiaan keskityttävä, vaikka se kuuluukin sisustuksen kauhukolmikkoon.

Valoa.

– Henriikka

8.9.2014

Kahvista kikatellen

–

elämä, kaverit

Onks hän maailman söpöin? Hän varmasti on. Tiedättekö, tuo ystäväni Bea on sellainen nainen ettei toista löydy. Juuri sellainen nainen, kenen kanssa aloitetaan elämäntaparemontti (vaikka ei edes olla kovin pohjalla), ja kuitenkin lipitetään vaaleanpunaista pommacia yhteistuumin. Kenen kanssa aloitetaan katsomaan perjantai-illan elokuvaksi jotain uskottavaa draamaa tai palkittua dokumenttia ja kuitenkin 10 minuutin jälkeen vaihdetaan roskaleffaan nimeltä ”Polttarittaret”.

Syksy tuntuu hyvältä, kun on nauravia ihmisiä ympärillä. Ja kun on oransseja marjoja ja sataprosenttiset silkkihousut (intiaanikuviolla intiaanikesän kunniaksi).

Viikonloppu tuntui hyvältä. Näissä tunnelmissa suuntasimme lauantai-aamupäivällä Design Marketiin Kaapelitehtaalle. Hyväntuulisina ja kahvista kikatellen. Ostin kuin ostinkin sen huivin, pehmeän pinkin ja täyttä kashmiria. Bea löysi kid-mohairia, intuitiolla ihanin sävy: haalea persikka.

Ja sitten ostin muutaman muunkin pienen jutun, mutta en menettänyt järkeäni. Malttini tosin menetin, sillä paikka oli niin tupaten täynnä hikisiä designhulluja, ettei happi meinannut kiertää. Ensi vuonna siirryn taas suosiolla sunnuntai-vaeltajiin.

Syksy syksy syksy ja muutama palannut kesäpäivä. Yritän esittää, että olen täynnä puhtia. Oikeasti olen vain aika väsynyt. Mutta syksystä saa imettyä voimaa, tapanani ei ole ollut kaatua kaamosmasennuksen tainnuttamana sohvalle rötköttämään.

Sain tänään jopa hulluimman idean aikoihin. Luin naisten urheilulehteä ja mietin sen tilaamista. Nyt menee jo överiksi. Kakkua tänne ja heti. Vaikka sitten sellainen kahvilan erillisen kuvun alla odottava, nuhjuinen ja gluteeniton.

– Henriikka

Ps. Olen lukenut keliakia-kirjoituksen kommentteja ja miettinyt kerta toisensa jälkeen, että tuen saaminen on kyllä mieletön asia. Kiitos, kiitos, kiitos ystävät. Opettelen vielä leipomaan uskomattomia G-luomuksia. Stay strong.

7.9.2014

Sairas

–

elämä, random, ruoka ja juoma

Viime kevääni joulusta kesään saakka toi uuden asian mukanaan. Olen kirjoittanut eläneeni tietyllä tavalla rankkaa aikaa. Nyt kun tutkimukset ovat vihdoin loppuneet, kirjoitan teille asiasta joka tämän aiheutti: sairastuin keliakiaan. Tarkemmin sanottuna ihokeliakiaan. Tämä elämänmuutos on tuonut paljon uutta ajateltavaa ja läpikäytävää ja väkisinkin vaikuttaa ruokatottumuksiin vahvasti koko loppuelämän ajan.

Kaikki alkoi joululomalla, kun kyynärpäihin ja polviin alkoi ilmestyä outoa ihottuma. En ole juuri koskaan kärsinyt iho-ongelmista tavallisia murrosiän ja satunnaisia muita vaiheita lukuun ottamatta, ja siksi tämä ihottuma tuntui heti vieraalta. Epäilin ensiksi pesuaineita, pölyä ja vaatemateriaaleja. Olimme vaihtaneet uudet pellavalakanat vuoteeseen ja mietin, olisinko pellavalle allerginen. Myös villa tuntui epämukavalta päällä, vaikka edellisinä talvina olin käyttänyt villapaitoja usein ja villasukkia paljaissa jaloissa päivittäin.

Meni muutama kuukausi, ihottuma pysyi polvien ja kyynärpäiden ”ulkosyrjällä” (ei taipeissa). Lisäksi läiskiä ilmaantui hartioihin. Läiskät olivat vaihtelevan kokoisia, joskus ihan pieniä, joskus peukalonpään kokoisia. Ihottuma kutisi ja läiskät olivat lähes aina nestettä täynnä (pahoittelut, tiedän että saattaa oksettaa. Saattaa kuitenkin tulevaisuudessa auttaa jotain vastaavassa tilanteessa olevaa).

Helmikuun taitteessa ihottuma ilmaantui kasvoihin ja hakeuduin lääkäriin. Yllättävät, täysin ilman tiedettyä syytä ilmaantuneet iho-ongelmat olivat henkisesti raskaita ja mieli oli maassa. Olin ollut itselleni Google-lääkärinä ja jutellut myös lääkäri-ystävän kanssa vaihtoehdoista. Oireet viittasivat löyhästi iho-keliakiaan. En ollut koskaan kuullut kyseisestä sairaudesta ja varovasti ehdotin sitä myös lääkärille. Lääkäri ehdotti aknea ja stressiä, mutta vaadin pääsyä ihotautilääkärille. Pitkin hampain lääkäri laittoi minut verikokeisiin ja iholääkärille epäilevin saatesanoin (toki myös ymmärrettävää, sillä tässä yhteiskunnassa varmasti riittää Google-lääkäreitä).

Ihotautilääkäri iski taas akne-kortin pöytään, mutta koska tunnen ihoni suht hyvin, pystyin kumoamaan ehdotuksen. Verikokeet viittasivat keliakiaan ja ihostani suostuttiin lopulta ottamaan koepala. Elettiin alkukesää. Koepalasta ilmeni parin kuukauden jälkeen selkeä keliakia.

Aluksi olin täysin hämmentynyt koko tilanteesta. Olen aina ollut terve ja ilman allergioita. Olen vetänyt pitkää viivaa, kun lomakkeissa on kysytty pitkäaikaissairauksia ja olen lapsesta asti pystynyt syömään kaikkea. Lisäksi olen pitänyt kaikesta, eikä nirsoilu ole kuulunut kohdalleni kuin muutaman pinaattikeittolautasellisen verran. Nyt olisin koko loppuelämän ”erilainen, vaikea”, enkä koskaan terve. En ollut pitänyt ”pakollista nirsoilua” vaihtoehtona omassa elämässäni.

Alun järkyttymisen jälkeen aloin käydä läpi ajatustyötä. Helpointa oli hyväksyä viljattomuus omaan ruokavalioon. Keliakiahan tarkoittaa vain ohran, vehnän, rukiin ja joissain tapauksissa kauran jättämistä pois ruokavaliosta. Oma ruokavalioni oli jo ennen sairautta suhteellisen vähän gluteenillinen. Pakon edessä tehty elämänmuutos toisi terveellisyyttä ruokatottumuksiin. Nykyään Suomen kaupoista löytyy hyvin korvaavia tuotteita eikä gluteenitonta ruokavaliota noudattava jää todellakaan nälkäiseksi.

Vaikeinta oli ja on ehdottomasti kokemus siitä, että on muille vaikea. Että joutuu vaatimaan, kyselemään, kieltäytymään ja huomauttamaan. Että on pakko varmistaa juhlissa, onko juustokakun pohja gluteeniton ja onko kastike suurustettu vehnällä vai maissilla. Että joutuu kieltäytymään työpaikan kakkukahvien mansikkakakusta ja kirjoittamaan häihin ilmoittautumisen yhteydessä ruokavaliokseen gluteenittoman. Tunne siitä, että muut joutuvat näkemään enemmän vaivaa tai maksamaan vuokseni enemmän, on sietämätön. Vaikka kyse on sairaudesta, ei valinnasta, tuntuu oma erityisruokavalio vaikeuttavan myös muiden elämää. Ei voida tilata kaveriporukalla perhepitsaa, koska minä en voi syödä sitä. En voi, vaikka haluaisin. En voi edes vähän. Toisaalta tekisi mieli olla kertomatta, toisaalta on myös epäkohteliaista aina kieltäytyä.

Toiseksi suurin ongelma on matkustus. Suomessa ja muissa pohjoismaissa sairaus on suhteellisen yleinen ja tuotteita on saatavilla. Heti näiden maiden ulkopuolella asia kuitenkin hankaloituu ja minähän rakastan matkustaa. Huomasin kesällä Latviassa, ettei juuri kukaan tiedä mitä ”gluten free” tarkoittaa. Ja Latvia on vielä suhteellisen lähellä Suomea. ”No wheat” voi hyvinkin tarkoittaa ”only a little bit wheat”. On vaikeaa olla varma ja on vaikea vaatia gluteenitonta. Omat leivät messiin ja reissuun. Onhan se vähän tylsää, toisaalta terveys on tärkein.

Gluteenittomasta ruokavaliosta on tullut näinä päivinä aikamoinen trendi. Moni noudattaa viljatonta ruokavaliota vapaasta tahdostaan. Trendi tuo hyvät ja huonot puolensa mukanaan. Toisaalta gluteenittoman ruokavalion suosion mukana tulevat laajemmat tuotevalikoimat, selkeämmät merkinnät pakkauksiin ja ravintoloiden menuihin. Helsingistä löytyy jopa gluteeniton kahvila ja pian koko ravintolakin. Tämä on tietysti hienoa.

Toisaalta trendi tuo mukanaan luulon, että keliakiaa sairastava ”voi vähän maistaa”. Olimme ravintolassa muutama viikko sitten ja viereisessä pöydässä istui työporukka. Eräs ei saanut muiden kanssa samaa alkuruokaa ja hän kysyi tarjoilijalta, voisiko saada sellaisen. Tarjoilija kysyi ihmeissään, että eikö asiakas ollut ilmoittanut ruokavaliokseen gluteenittoman. Asiakas sanoi, että alkuruoka näyttää niin hyvältä, että kyllä hän kuitenkin voisi ottaa. Ei se ole niin justiinsa. Voin sanoa nyt ihottumasta kärsineenä (ja vieläkin kärsivänä), että kyllä se on niin justiinsa. On vissi ero olla vapaaehtoisesti gluteeniton kuin keliakiaa sairastava.

Hyvä puoli on, että vatsalaukun tähystyksessä selvisi, ettei suolistoni ole lainkaan vaurioitunut. Usein ihokeliakiaa sairastava sairastaa myös ”normaalia” suolistokeliakiaa. Pääsen kuitenkin pelkillä iho-ongelmilla, joiden pitäisi kadota täysin vuoden sisällä ruokavaliomuutoksen myötä.

Mitä jään kaipaamaan eniten? Croissantteja, Pantteri-karkkeja, jälkiuuniruisleipää, jäätelöä jossa on kakkusattumia, uuniohrapuuroa ja Kouvolan Lakritsia (Olen Kouvolasta kotoisin ja äitini toi palkkapäivänä aina lakupussin kotiin, kun olin lapsi. Lakupalat olivat niin tuoreita, että niistä pystyi muovailemaan mustia lumiukkoja. Ei, gluteeniton lakritsi ei ole sama).

Toisaalta olen intohimoinen leipoja ja joudun opettelemaan paljon täysin alusta. Opin juuri keväällä täydellisen Tarte Tatinin ja lakritsi-sitruunatäytekakun. Nyt täytyy aloittaa treenaamaan uusilla raaka-aineilla, uusista lähtökohdista.

Eniten jään ikävöimään helppoutta. Että ruoan suhteen voin aina sanoa: ”mulle käy kaikki”.

Mitäs tällä on teille väliä? Ei luultavasti paljon mitään. Halusin vain kirjoittaa ja kertoa toivoen, että joku saisi tästä lisää tietoa tai apua tilanteeseensa. Blogissa tämä tulee näkymään välillä julkaistavina gluteenittomina resepteinä (jotka luonnollisesti sopivat kaikille), ehkä muutamina kirjoituksina aiheeseen liittyen. Ei ole tarkoitus nostaa ruokavaliota tarjottimelle tai rakentaa identiteettiä sairauden varaan. Ja kyllä, tiedän että maailmassa on vakavampiakin asioita, enkä pyri saamaan teille tunnetta, että olen syvissä maailman tuskissa. Tämä on vain uutta ja terveyden edessä kuitenkin vakavaa, vaikkei akuuttia tai hoidettuna kuolemanvakavaa.

Elämä heittää joskus eteen uusia haasteita syystä tai toisesta. Mennään niiden kanssa eteenpäin, hiljalleen hyväksyen, sopivalla tahdilla sopeutuen. Rauhallista sunnuntai-iltaa kaikille.

– Henriikka

5.9.2014

Helsinki Design Market: Kashmirin ja pellavan perässä

–

Helsinki, sisustus, taide, vinkit, yhteistyöTags: balmuir, design, design market, helsinki, helsinki design market, helsinki design week, kaapelitehdas

yhteistyössä Helsinki Design Week

Design market 2013–2credit otso kaijaluoto kopio

Huomenna se taas alkaa, yksi vuoden parhaista tapahtumista. Hyvät naiset ja herrat: Design Market, Pohjoismaiden suurin designvarastomyynti!

Jo kymmenettä kertaa järjestettävässä tapahtumassa sekä suuret että pienet designyritykset kokoontuvat Kaapelitehtaalle myymään niin huonekaluja, sisustustavaraa kuin vaatteita ja asusteitakin. Tämän vuoden kattaus on suurempi kuin koskaan aiemmin ja sekös jännittää. Viime vuonna kävin marketilla väsynein mielin sunnuntai-iltapäivänä ja siitä oppineena päätän kerätä itseni paikalle tänä vuonna virkeästi heti lauantai-päivänä.

Saattaa olla, että moni pääkaupunkiseudun ulkopuolinen lukija miettii nyt harmissaan, kuinka kaikki tapahtuu aina Helsingissä. Mutta sen minä vaan sanon, että tässä tapahtumassa riittää syytä matkustaa Suomi-muijan helmoihin. Ja jos lomapäiviä riittää, kannattaa jäädä nauttimaan myös muusta Helsinki Design Weekin tarjonnasta.

design market credit ville malja 2 kopio

Design market 2013 credit otso kaijaluoto kopio

Lempparimyyjiä marketilla ovat muun muassa Month of Sundays, Lumi, Arela, FRENN, R/H ja Saana ja Olli. Listaa tsekkaillessani tuli sellainen olo, että siellähän on kaikki. Ihan oikeasti. Näiden lisäksi monivuotinen kestosuosikki Balmuir edustaa paikalla.

Balmuirin tiskille kävelen ensimmäisten joukossa. En kyynerpäätaktiikalla, en ryntäillen, vaan sivistyneesti käyttäytyen, päämäärätietoisesti askeltaen. Balmuirin ystävämyynneistä löytyi ennen viime joulua harmaa kashmirhuivi ja aion suunnata marketille uuden huivin osto mielessä. Käytin huivia koko viime talven, lähes joka ikinen päivä ja tulevan talven varalle olisi kiva saada uusi, hyvä kangaskumppani vuoropäiville.

Ja jos alennuksia löytyy, niin valkoisten pellavalakanoiden rinnalle haluaisin myös harmaat. Let’s see, let’s see. Viime vuonna pysyin aisoissani ja ostin kaksi kaunista espressokuppia Tonfisk Designilta. Teepannu rinnalle?

Tämmöiset tapahtumat meinaa jo ennakkoon pakahduttaa vähän liikaa. Herkkä mieleni ei kestä tätä innostumisen määrää. Kaapelitehtaan Hima & Sali tarjoilee vielä brunssiakin ja sen aikana puheevuoroja tapahtuman kantismyyjiltä ja nimiltä brändien takaa.

Helsinki Design Week: Design Market
6.—7.9., klo 11-17
Kaapelitehdas, Tallberginkatu 1
Vapaa pääsy!

Pakahtuminen, än yy tee nyt!

– Henriikka

Kuvat: Helsinki Design Week, Balmuir & Aamukahvilla

4.9.2014

Lastenvaateostoksilla

–

ostokset

Eräänä kauniina päivänä istuimme porukalla iltapäivää Forumin yläkerrassa italialaisella jäätelöllä. Olisiko ollut taas kerran mango-jugurttijätskiä. Viereisestä liiketilasta oli lastenvaateliike lopettamassa ja kaupan sisustuksen vuoksi pyyhälsimme sisään. Vaatteet eivät sinänsä kiinnostaneet, mutta tajusin somisteiden ja huonekalujen olevan myynnissä yhtä lailla.

Yhtäkkiä puristin molemmissa käsissäni uusia salarakkaita: pieniä puumiehiä, joilla on komeat lakit ja tiukka purenta. 70%-alennus laittoi suht suurikokoisille pienille miehille mukavat hinnat kaupan päälle.

Hitsi vie, miten veikeitä! Parrat ja kaikki. Kyllä hämäävästi laskeutuu tuo parta suoraan ikenistä alas. Nämä naurattavat joka kerta, kun ne hyllyltä kurkkaavat. Suu auki kahta kauheampia ja koomisempia. Näin heidän selän takananaan myönnän, että vihreä ukkeli on astetta komeampi. Toisaalta sinisellä on samettipuku. Hyvä siis pitää molemmat miekkoset remmissä.

Olen käyttänyt jutussa nimityksiä salarakas, puumies, pieni mies, ukkeli ja miekkonen.
Niin, nämä ovat siis pähkinänsärkijöitä.

En tiedä saisiko näillä pähkinää rikki, mutta onko Aalto-maljakkokaan niin täydellinen maljakoksi?

Nälkäinen kirjoittaja kuittaa ja häippäsee haukkaamaan kakkua.

– Henriikka

3.9.2014

Parhaimmat pyhähousuni

–

muoti, oma tyyli

Kai itsestäsikin tuntuisi turvalliselta näin pyhissä housuissa? Pyhimykset mukana minne ikinä kuljeskelenkaan. Kaikki mukanakuljetettavat onnenamuletit ovat so last season.

Ovatko nämä kiiltäväpintaiset kuviopöksyt sitten toimistokelpoiset? Siitä voi olla montaa mieltä, onhan toimistojakin moneen junaan. Itse puin nämä duuniin kuvien mukaisesti, maltillisesti yhdistellen. Joku tykkäsi, toinen inhosi. Mutta kyllähän sitä moni inhoaa jakkukansaakin.

Legginssit löytyivät Kallion kaupunginosan facebook-kirppiksen kautta jo keväällä, mutta hikinen kesä ei antanut mahdollisuutta jeesustelulle. Syksy taas on suopeampaa aikaa vapaalle uskonnonharjoittamiselle. Seuraavassa kuvassakin näytän rukoilevan hartaasti. ”Anna edes yksi onnistunut kuva. Pidennä hetkeksi sääriä. Vältä ainainen hammashymy”.

(Huom! Haluan teidän tietävän, että kaikki uskontoon keskittyvä vitsinheitto on hyvänmielen läppää, eikä tarkoitukseni ole loukata ketään. Housuillani tai sanoillani.)

Viikon puolivälissä mennään ja jo helpottaa. Tiistai-masennus meinasi räjäyttää eilen aamuisen pääni, mutta sumun seasta löytyi lopulta vähän valoakin. Yllättävän paljon valoa, oikeastaan. Kai se on pyhimysten tekosia.

– Henriikka

Ps. Kiitos kaikille ihan mielettömistä palautteista. Itku, hymy, nauru ja suuri kiitos. Arvoin kaikkien kommenttinsa jättäneiden kesken pienet lahjat Auralle, nnulle ja Annadelelle. Laitan teille mailia!

legginssit, pipo, tunika/second hand, kengät/Bianco, takki/Filippa K

2.9.2014

Jeg savner dig København

–

elämä, matkustus, sisko

Kyllä hymyilyttää katsoa matkakuvia, vaikka itse matkasta olisikin vain muutama päivä aikaa. Kööpenhaminassa sai sopivasti kesän hännästä kiinni. Tuntui, että siellä eletään pari viikkoa Helsinkiä jäljessä. Sain vielä nauttia takittomista päivistä ja ilman sukkahousuja olisi voinut viilettää, jos olisi ollut raju muija.

Oli ihana kulkea kaikki päivät tennarit tai lenkkarit jalassa. Tuntui niin hyvältä, kun missään vaiheessa ei pakottanut jalkoja. Sunnuntaina tossut tosin kastuivat läpimäriksi, mutta onneksi lentokenttävessan käsienkuivaajat hoitivat puhalluksellaan senkin miinuksen pois päiväjärjestyksestä.

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä satoi mielettömästi. Tajusin sen herättesäni keskellä yötä ukkoseen. Pistorasiasta oli kadonnut sähkö, ja katto tärähteli rankkasateesta. Nukahdin onnellisesti. Aamulla autuaan tietämättömänä yön tulvista kävelimme keskustaan ja kymmenien kauppojen ovessa oli lappu. Putiikit kertoivat olevansa suljettuja vesivahinkojen vuoksi. Äitiltä tuli viesti, ollaanko kunnossa. Joskus ulkomaailma tietää paremmin kuin itse paikalla asustaja.

Ja mitä ostoksiin tulee, kannoinhan minä niitäkin kotiin. Muutaman Hayn sisustustuotteen, collegepaidan, takin ja uudet sniikkerit. Tanskalaista toffeeta ja suklaapalleroita tuliaiseksi. Kööpenhamina on erittäin hyvä shoppailu-kaupunki. Kannattaa siis jättää viikkorahoista jotain jäljelle, jos on aikeissa visiteerata ja ostosten teko kiinnostaa.

Pääteiltä kannattaa poiketa pienemmille sivuteille ja ydinkeskustasta myös vähemmän ruuhkaisiin kaupunginosiin. Kauppojen anti on monipuolista myös muutaman askeleen päässä Strogetista, ja pienempien kivijalkaliikkeiden tarjonta sulattaa ainakin itseni nopeammin kuin perinteiset jättiliikkeet.

Näille kuville nauroin niin paljon. Mikäs pikkupossu se siinä repeilee?

En valitettavasti muista, mikä aiheutti moisen sekoamisen, mutta luultavasti siskoni laatu-läpändeerus. Design Museon edessä ollaan, mutta ainakaan tuoli-näyttely ei kutkuttanut nauruhermoja noin railakkaasti vaikka eri hieno olikin.

Naurua aiheutti myös Kuninkaanlinnan vartijat, jotka sivusilmällä selkeästi tsekkailivat pikkusisarta. Roosaliina kehotti valitsemaan hänet tai hatun.

Sunnuntain sadepäivän brunssi kului Cafe 22:ssa, joka sai hyvät pisteet laajasta annista ja värikkäästä kansankirjosta. Myös hintataso oli maan yleiseen korkeaan tasoon nähden vallan hyvä. Buffetbrunssi kustansi 13,5€ (ei sis. kahvi ja muut juomat). Mikään ihmeellinen tai visuaalisesti innovatiivinen paikka ei sinänsä ollut, mutta tavallisen laadukas ja suosituksensa ansainnut. Menisin toistekin.

Mitä vielä? Aina saa kysyä. On vaikea hahmottaa, mitä kannattaisi kirjoittaa. Tanska on suloinen ja Köpis liikuttava. Graffitit hyppivät joskus silmille liikaakin, mutta asiakaspalvelun taso on erinomaista ja enemmän, ja sillä saa muutamat töhryt anteeksi. Rahaa saa palamaan niin paljon kuin haluaa, mutta suht vähälläkin tulee toimeen. Pensasmustikoitakin saa puolet kotimaata halvemmalla. Se tärkein mainittava tuote.

Jään odottamaan mahdollista syksyistä Ruotsin risteilyä ja edessä päin häämöttävää Berliinin reissua. Ja sitten taas jotain uutta ja kaukaista.

Yksi parhaista jutuista reissussa oli, että Ruotsista tilattu kello oli vihdoin oikeassa ajassa. Kaksi vuotta käytössä ollut kello on aina näyttänyt Ruotsin aikaa, enkä ole jaksanut kääntää. Sillekin oli syynsä.

– Henriikka

1.9.2014

Jeg elsker dig København

–

elämä, matkustus, sisko

Napakka Google Translate -otsikko on saatu paikoilleen. Toivottavasti meni edes vähän oikein. Tämä olisi kai sellainen juttu, jonka voisi otsikoida ”postikortteja Kööpenhaminasta”, mutta en ole koskaan ymmärtänyt miksi virtuaalisia valokuvia kutsutaan postikorteiksi. Köpis on taputeltu toistamiseen ja naamalle jäi typerän näköinen hymy, selkään 5 kiloa menomatkaa painavampi rinkka.

Tuntuu, että matkustamisesta kirjoittaessani jauhan aina samoja lauseita. Parhaita on kohteet, jonne tekee mieli palata. Ihanaa on tunne, että tekee mieli jäädä. Matkustamisessa parasta on kotiinpaluuu. Jaadi jaadi, jaadi jaadi. Matkailu avartaa, sen jo tiedämme, mutta Tanskassa on jotain itselleni erityisen spesiaalia. Tajusin nimittäin tällä matkalla, että jos en olisi suomalainen, olisin varmaan tanskalainen (nyt tuli olo, että olen kokenut tämän valaistumisen ennenkin). Olisin varmaan iloinen tanskalainen, joka sotkee pyörällään läpi kaupungin ja kantaa paperirullaan käärittyjä kukkia pyöränkorissa. Tai sitten se on vain toiveeni.

Otetaanpa uudestaan: Jos en olisi suomalainen, ~~olisin~~ haluaisin olla tanskalainen.

Seuraa taas yksi jauhamistani kliseistä: on aivan erityisen kivaa palata matkakohteeseen. Kun on ensimmäistä kertaa, ”joutuu käymään” Eiffelillä, Kansallismuseossa, Kuninkaanlinnassa ja Riemukaarella. Kun kyseessä on paluu, voi siemailla sumppinsa kaikessa rauhassa ja tietää, että riittää että kengän pohjiin saa tutun kaupungin tomua.

Kävimme Kööpenhaminassa viime kesänä reilillä, Roosaliina taas oli käynyt siellä pari vuotta sitten. Toisaalta tuttu, toisaalta niin vieras kaupunki. Toisaalta niin samanlainen kuin Helsinki, toisaalta ei yhtään. Toisaalta niin pohjoismainen, toisaalta aivan Keski-Eurooppa. Toisaalta kaunis ja iloinen, toisaalta synkkä ja sotkuinen. Koko kaupunki laittaa päänupin sekaisin.

Istuimme torin laidalla ja nypimme lusikankärjellä suklaakakusta pieniä palasia. Lähdimme aikaisin aamulla liikkelle, jotta ehdimme nähdä mahdollisimman paljon. Kolmeen kokonaiseen päivään saa yllättäen mahtumaan aika paljon. Ensimmäisenä päivänä keskityimme ydinkeskustaan ja sen risteileviin sivukujiin, toisena päivänä marhusimme Norrebron ja Vesterbron katuja. Kolmanneksi päiväksi jäi Design Museo, kuninkaallinen puutarha ja muutama muu turistijuttu. Sopivan suunnittelematonta, mutta kuitenkin sen verran raamikasta, että saa jotain aikaiseksi.

Yösijana toimi viime kesältä tuttu hostelli, Sleep in Heaven. Norrebron reppureissaajien yöpaikka oli taas kotoisa ja edullinen, itse valitsimme 6 hengen dormin. Valitettavasti laajentunut hotelli oli laskenut viime kerrasta vähän tasoaan. Olin edelleen tyytyväinen, mutta viime kerralla lähdin niin leveässä hymyssä, että odotuksiin nähden jouduin pienesti pettymään.

Tässä elämänvaiheessa olen kuitenkin huomannut, että lennoista ja majoituksista kannattaa nipistää maksimit, jotta itse reissussa saa panostaa vähän enemmän. Tämä sopii minulle, joku muu varmasti haluaa kunnon punkan, eikä ymmärrä tämän suhteen pihistelyä.

Pssst! Aivan ihanan aamupuuron saat Norrebrosta, Grodista. Kotitekoinen kinuskikastike ja inkiväärisiirapin suloinen potkaisu kaurapuuron päällä laittaa päivän käyntiin.

Huomenna laitan toisen satsin kuvia. Sanoja en oikein meinaa löytää. Kööpenhaminassa on niin paljon kehuttavaa, toisaalta myös niin paljon kritisoitavaa. Se siinä ehkä kiehtookin. Että se pitää kokea, monta kertaa ja monelta kantilta. Enhän minä tiedä paikasta, saati sen asukkaista vielä mitään.

Lopetan, ennen kuin menee liian syviin meriin.
Jatkan huomenna, kun olen soutanut takaisin poutapilvien alle.

– Henriikka

Huom huom! Huomenna arvon lahjukset kolmelle palautetta antaneelle. Ehdit jättää vielä kommenttisi tänne.

1.9.2014

Hooray Copenhagen! !!

–

matkustus, sisko

Elossa ollaan. Juuri savuin kotiin pinkin rinkkani kanssa ja pilkin kuin kokenut kalamies. Oli tarkoitus jo jakaa kuvia, kirjoittaa kuulumisia, mutta nettiyhteydet eivät olleen yhtä hyvissä tunnelmissa reissun aikana kuin me itse.

Palaan siis huomenna, kuvien ja kertomusten kera.
Nyt laitan skitan koteloon, sulkeudun J:n suosioon ja lopetan.

Good night you princes of Maine, you kings of New England.

– Henriikka

28.8.2014

Flawless Fifties!

–

elämä, juhlat, kaverit, nostalgia, sisko

”Kellohameenhelmat heilumaan ja pirtelöt pyörimään, nyt juhlitaan 50-luvun teemalla!”

Kai muistatte 20-luvun juhlat? Samaiset upeat neidot löivät jälleen hynttyyt yhteen ja järjestivät kekkerit fiftari-hurmoksessa. Lauantaina riitti riemua, kun oli hampurilaisiksi naamioituja macaron-leivoksia, biljardipallon näköisiä cakepopseja ja universumin älyttömin fiftari-visa. Oli kauniita kellohameita ja etenkin kauniita hymyjä. Miehet oli komeita kuin Dean aikoinaan, ja Jamekset olivat kuuminta kuumaa.

Hodaribaari teki tehtävänsä, enkä ennättänyt tanssinpyörteisiin saakka. Yöllä kotimatkalla oli hauska körötellä etutukka tötteröllä, leveä hameenhelma töyssyistä hypähdellen. Huulipuna puuttui, mutta ainakin oli rusetti.

Onneksi oli kultainen 50-luvu, sieltähän on kultainen isänikin. Ja farkut ja varmaan nahkatakitkin. Lyhyenä yhteenvetona todettakoon, että melkein kaikki ylivoimainen on fiftaria.

Nyt suunnaksi Kööpenhamina, ei tohdi jäädä lörpöttelemään.

– Henriikka

27.8.2014

Treeneissä jäänmurtajalla

–

elämä, Helsinki, urheilu

Olipa päivä. Huh huh. Minun on yksinkertaisesti pakko laittaa jakoon kuvia tästä aamupäivästä. Muutamia kuvia tiputinkin jo Instagramiin (@aamukahvilla), mutta nyt pesee lisää. Armeijahenkeä, asennetta, sisua.

Rakkauteni jäänmurtajiin leimahti viime kesänä. Rakkauteni urheiluun nousi taas pintaan tänä keväänä juoksun myötä. Nyt oli treeni ja jäänmurtaja samassa tiiviissä paketissa nimeltä Sisu-Bootcamp. Homman pohjalla oli siis Reebokin ja Les Milssin yhteistyö, jonka tuotteet tulevat myyntiin yksinoikeudella Intersporteihin. Tätä yhteistyötä ja näitä tuotteita promotakseen sai 20-henkinen naisposse nauttia elokuvallisesta aamupäivästä ja tiukasta treenistä.

Olihan se nastaa. Ensin paistoi aurinko ja 30 minuutin tiukassa intervalli-henkisessä setissä (minulla on vielä vähän nämä termit hukassa) riitti tekemistä. Viimeisen biisin aikana alkoi sataa kaatamalla vettä ja olo oli kuin elokuvatähdellä, joka pyörittää vetisellä jäänmurtajan kannella takapuolta ja tukkaa.

Jälkikäteen näin muutaman otoksen ja totuus on, että näytin suht hirveältä. Oma olo on tärkein.

Kun on tällainen aamu alla, voi hyvillä mielin illalla pakata Kööpenhaminaa varten, vaikka väsyttäisikin aivan rutosti. Kyllähän armeijatakkinen nainen kestää mitä vaan. Satoi tai paistoi.

Kiitos köörille, kiitos järjestäjätiimille. Olette niin paljon suurempi syypää mun hymyyn kuin Poski.

– Henriikka

Kuvat: onevision.fi, facebook.com/onevision.fi

26.8.2014

Nainen kuin seinä

–

muoti, oma tyyli

Minttu on ollut kova juttu tänä lempeänä loppukesänä. Vastahan sain seinän maalattua, kun jo heti olen vuorautumassa mokkatakkiin. Tuttu toimittajanainen ei kokenut väriä omakseen ja se oli minun onneni. Minttu takkini on se, jota työkaverit käyvät hipelöimässä, ja johon ystäväni kertovat olevansa ensimmäisenä jonossa. Se on kevyen pirskahteleva kuin kesäinen kuohuviini, mutta ei kiinnitä liikaa huomiota. Mintussa taitaa olla taikaa.

Tästä päivästä on taika kaukana. On tiistai ja kipeät hartiat. Ruma kahvila ja vahva tietoisuus siitä, että pitäisi istua jossain muualla. Koneesta loppuu pian akku, puhelimesta on jo loppunut. Pidän näyttöä niin pimeälllä, että näen vain juuri ja juuri, mutta akku kuluu minimaalisesti. Kahdeksan jälkeen alkaa leffa, Kesäkaverit, ja aion mennä sitä katsomaan. Takapenkkiin tietenkin. Spontaanit leffaillat tuovat mieleen kesän ja aamulla taas väsymyksen keskellä muistaa, miksi syksyisin pitää nukkua.

Haluaisin oppia sienestämään. Osaan ainoastaan omenavarkauden villit salat, enkä niitäkään tahdo harjoittaa. Olisikohan naapurustossa omppopuita, jotka kaipaavat rehellistä varasta poimintaan? Saa huudella.

Mutta sienet ja niiden rihmastot kiinnostaa. Ryöppäys ja sienikorit. Kuivaus ja pakastus. Kanttarellikastike ja suppismuhennos. Tein marttojen martta-testin ja olen vain perusmartta. Täytyy skarpata, että pärjää elämässä. Ja jos mintussa on taikaa, on sienissäkin. Niissäkin, joita ei käytetä huumaustarkoituksiin.

Tunti kulutettavana rumassa kahvilassa. On siinä omat mahdollisuutensa. Voi esimerkiksi laskea tiskillä lasipurkissa majailevat marengit. Tai kirjoittaa runon tai kaksi. Voi istua rauhassa ja kyllästyä. Kyllästyminen on tärkeä tunne.

Tai sitten voi lähteä läheiseen vaatekauppaan bongaamaan sniikkereitä. Ehkä tässä on jo riittämiin kyllästytty.

– Henriikka

mekko, takki/second hand, sukat/Falke (saatu), kengät/Vagabond

← edelliset 1 2 3 4 5 6 7 8 … 14 seuraavat →