arkisto:

marraskuu 2015

4.11.2015

Mitä metsässä syötiin?

–

outdoor, ruoka ja juomaTags: eväät, eväs, eväsretki, food, hiking, retki, retkieväs, vaellus

Kuvasin viikonlopun telttaretkelle lähtiessäni eväämme. Olin uhannut leipoa kakkua, ottaa mukaan pullonpohjat punaviiniä ja harkita kaikkia mukaanotettavia ruokia tarkkaan. Toisin kävi: heitimme perjantaina keskiyöllä rinkkoihimme sitä sun tätä kaapista löytynyttä ja hyödynsin tuotetesteihin saadut erikoisherkut. Bea kävi hakemassa kaupasta jotain nopeaa ja helposti syötävää. Tällaiseen settiin lopulta päädyimme:

Froosh-smoothiet (tosin jätimme lasipullot kotiin ja kaadoimme juomat muovipulloihin)
2x mandariini
2x banaani
Pussillinen Rainbown taateleita
Seaveg Crispies -merileväsipsit (saatu testiin)
Gluteenittomat crackerit
Alpro Soya -kaakaot
Clearspring Snack Organic -mantelit (saatu testiin)
Alpro-mantelimaito Bealle kahvimaidoksi
Kympin kasvishernekeitto
Lovechockin raakasuklaa-mulperiherkut (saatu testiin)
Super Treats -”suklaat” (saatu testiin)
Jämäpussi tortillasipsejä
Berryefect-marjajauheet
Cocovi super snack -raakapatukat

+ kuvista puuttuvat riisinuudeli, kahvipussin jämät ja pähkinäsekoitus, jotka eivät yltäneet visuaalisuudessaan edes kuvien vaatimalle tasolle. Olin ahtanut ne biojätepusseihin niin rumasti, ettei kamera olisi kestänyt.

Loppujen lopuksi aika paljon sitä kaksi mimmiä syö parin päivän aikana. Päivien aikana popsimme vähän kaiken näköistä, illalla nautimme kolmen ruokalajin illallisen: alkuruoaksi hernekeittoa, pääruoaksi pelkkää nuudelia ja jälkiruoaksi hetken innovaatio: uunibanaanit. Puukolla viilto banaaniin, suklaapalat sisään ja nuotille. Niin hyvä setti. Leväsipseihin en aio enää kajota, eivät olleet aivan minun makuuni, mutta Lovechoksin ja Super Treatsin suklaat sen sijaan nam nam nam.

Jälkiviisaana olisin pakannut kaikki niin, että kaikki roskat olisi voinut polttaa nuotiossa ja grammoissakin voisi viilailla loputtomiin. Eväiden valintaan vaikuttaa tietysti myös aina se, onko mukana trangiaa vai ei. Tällä kertaa pärjäilimme pelkällä nokipannulla (kyllä, keitimme siinä nuudelitkin).

Mutta niin. Suoraan sanoen en ole mikään ammattilainen tässä retkieväs-asiassa,
joten pidemmälle vaellukselle lähtiessäni pitää ehkä vielä lukea muutama opus.

-Henriikka

3.11.2015

Kun pakahtuu niin että sattuu

–

elämä

Mietin lähes joka aamu kuuden ja yhdeksän välissä pakahtumista. Matkaan töihin erinäisin kulkuneuvoihin tai jalkapatikalla, vaivun omiin kerroksiini ja tarkkailen ympäristöä. Ajattelen valehtelematta neljänä viidestä arkiaamusta, että maailma on ihan liian hieno. Kahtena viidestä arkiaamusta ajattelen, että pakahtuminen voi hyvin olla syy menehtymiselleni. Tuntuu, että usvat, auringonnousut ja -laskut, harmaat aamut ja tummanpuhuva meri ovat minulle aivan liikaa.

Ja voi, kun voisinkin sanoa liioittelevani ihan mielettömästi. Mutta kun en. Toki tiedän, etten luultavasti tule kuolemaan kauneudesta ahdistuneena, mutta minä oikeasti koen fyysistä kipua ja vahvaa hengensalpausta näinä hetkinä. En tiedä onko tämä yleistä, mutta joskus joudun pysähtymään kesken kävelyn ja hengittämään hetken syvään:

”Se on vain kaunis maailma, ei ole mitään hätää.”

Pitäisi kai olla muusikko, niin voisi näppäillä ukulelella ja laulella ulos kaikki tunteet. Ei tarvitsisi tällä lailla kietoutua omiin kohtalokkaisiin tunnetiloihin vaan voisi puhaltaa kaikki pois sulosävelien säestyksellä. Ei se ole sama, kun runoja väsää, kun musiikki on aina musiikki. Vaikka pidän kyllä runoistakin ja voisihan Janne tietysti säveltää niistä biisejä. Mutta ukulelea en silti saa soimaan ajatuksen voimalla. Voisihan Janne tosin tehdä senkin, mutta kuinka paljon koko prosessista loppujen lopuksi olisi sitten minun?

Ilmeisesti olen pakahduksen vanki lopun elämää.

Minulla on ystävä, joka kertoi minulle aivan uskomattoman kauniin teorian onnellisuudesta viime viikolla.
Allekirjoitan sen täysin:

”On onnellisuutta, joka tulee ulkoa päin ja muuttuu itsekkyydeksi.
Sitten on onnellisuutta, joka tulee sisältä päin ja muuttuu kiitollisuudeksi.”

Mutta entä onnellisuus, joka pakahduttaa niin että melkein vaikeroi? Millaiseksi se muuttuu?
Ikuiseksi piinaksi vai vaalenpunaiseksi hattaraksi?

Minulla on myös toinen ystävä, joka haluaisi minut yöradioon pitämään terapiahetkiä. Lukisin rauhallisella äänelläni tekstejä ja vastailisin soittajien askarruttaviin kysymyksiin. Tämä ”pakahtuminen” voisi olla ohjelmani ensimmäinen terapia-aihe.

-Henriikka

Ps. Kuvat on ottanut tietysti Janne Simojoki. Siitähän on tullut ihan valtavan hyvä.

2.11.2015

Postikorttituulella

–

ostoksetTags: kirje, kirjekuori, posti, postikortti, tove jansson

Käyn aina toisinaan työasioilla postissa enkä voi vastustaa niitä. Tuntuu, että posteissa on niin paljon nostalgiaa, ja vaikka näin ei ehkä saisi postin lakon aikaan sanoa, niin tuntuu, että posteissa on sellaista hyvällä tavalla pysähtynyttä ja vanhanaikaista. Kuin saisi ovesta sisään astuessaan päälleen kunnon annoksen nostalgiaa, menneitä vuosikymmeniä ja postisäkillisen mustavalkovalokuvia.

Usein lähden tyhjin käsin, pää täynnä tunnelmaa. Mutta jos kalenterin välistä ovat etanakortit loppuneet, ostan muutaman matkaani. Viime kerralla täydensin varastoani kuvien korteilla: neljällä taitettavalla, kahdella perus-Tovella ja kahdella Tove-kuorella.

Yleensä tiedän jo kortit ostaessani kenelle aion ne antaa tai lähettää. Näistäkin korteista tuli aina joku tietty ystävä mieleen. Saatan ostaa jonkun kortin vuoden tai pari etukäteen: ”Tämä on sitten kolmen vuoden päähän niihin häihin!” Laitan jemmatut kortit talteen työpöydän laatikkoon ja yritän muistaa ne h-hetkellä. Lähes aina muistan, aina en.

Ja arvatkaa mikä oli koko ostoprosessissa parasta? Postivirkailija. Sopivasti vanhanaikainen. Kerroinkin hänestä ja tilanteesta aiemmin. Hän kertoi olleensa postilla töissä vuosikymmenet ja myyneensä aikoinaan postimerkkejä Tove Janssonille. Hän osti kuulemma aina monta sataa, kun katosi sitten saareen tekemään juttujaan.

Odotutimme jonottajia, kun jäimme höpisemään omiamme. En osannut olla pahoillani siitä, vaikka syytä olisi ollut. Huh, minäkin haluan myydä Tovelle postikortteja.

-Henriikka

Ps. Arvoin cupping-koulutukseen päässet ja arpaonnen suosimille on nyt ilmoitettu. Laitan vielä kaikille myöhemmin viestiä, mutta tässä vaiheessa iso kiitos kaikille kiinnostuksesta. Teitä oli moninkertaisesti siihen verrattuna kuinka monta saan ottaa mukaan. Tarkoittaako tämä sitä, että lukijatapaamiset ja -tilaisuudet ovat tulevaisuudessakin suotavia?

1.11.2015

En nähnyt metsää puilta

–

outdoor, urheiluTags: hiking, kansallispuisto, koivu, koivumetsä, koivut, metsä, nuuksio, outdoor, vaellus

Seikkailukerho on palannut Helsinkiin, takaisin kotikoloihinsa. Dunkkasimme bussissa ja junassa niin pahasti savulta, metsältä ja muulta vastaavalta, että emme saaneet juurikaan nauttia seurasta.

Mikä viikonloppu, mikä retki! Lämpötilat nousivat nollan yläpuolelle ja aurinkokin pilkahteli juuri niin kuin toivoimme. Löysimme oman poukaman yleisten reittien ulkopuolelta, jonne leiriydyimme. Vaikka tuuli riepotti myrskyn lailla, teltassa ei ollut yhtään kylmä, kun oli hyvät makuupussit ja päällä merinovillaa.

Nuotio syttyi ensimmäisellä tikulla eikä pimeän tulon jälkeen pelottanut. Oli säkkipimeää. Nukuimme seitsemästä seitsemään. Liekö se edes mahdollista? Heräsin aina välillä miettimään maailmaa ja nukahdin uudestaan.

Nyt olisi savunhajuiset vaatteet ja teltta tuuletettavana.
Paras käydä hommiin, ettei sunnuntai niele.

-Henriikka

← edelliset 1 2