Reissussa Päijänteellä: Kelvenne, Vääksy ja Padasjoki

Kaupallinen yhteistyö: Visit Päijänne

Vietimme maanantai-illasta keskiviikkoon Päijänteen seudulla, joka oli minulle entuudestaan aivan tuntematonta. En oikein tiedä miksi, sillä sehän on aivan lähellä. Varmaan siksi, että Suomessa on niin monta upeaa kohdetta, että väkisinkin vaikka mihin löytää itsensä vasta ensikertaa.

Olen varma, että täälläkään en kuitenkaan ollut viimeistä kertaa, sillä alue ylitti odotukset. Enpä olisi osannut ajatella täältä löytyvän karua kalliomaisemaa, hiekkalaguuneita ja toisaalta vastapainona hurmaavaa kylätunnelmaa. Kaikki mahtui vielä kahteen vuorokauteen ilman hoppua.

Meidän reissumme suuntasi Padasjoelle ja siitä Päijänteen Kansallispuistoon, Kelventeen saarelle. Viimeisen päivän pyhitimme tunnelmalliselle Vääksylle.

Padasjoki

Ajoimme Päijät-Hämäläisiin järvimaisemiin maanantai-illaksi. Olemme jo oppineet suotuisat ajoajat vauvan kanssa, ja Tikku nukkuikin hienosti päivän viimeiset päiväunet auton huristessa.

Padasjoella suuntasimme aamupalan ja eväiden ostoon paikalliseen kauppaan. Tykkään lukea uusissa paikoissa aina paikallisia ilmoitustauluja. Niiden kautta pääsee hyvin perille kuntien menosta. Täällä huomasi heti, että mökkiläisia riittää. Kauppa oikein puhkui sellaista suomalaista, sympaattista kesäpaikan tuntua. Kirkonkylä ei olemikään mahtipontisen suuri, mutta selvästi ainakin kesäaikaan eläväinen.

 

Laivaranta ja Kiuasniemi Marina

Padasjoella kuuluu kuulemma syödä paikallisten kalastajien pyytämiä muikkuja. Niinpä suuntasimme laivarantaan ihailemaan sataman laivoja ja veneitä, sekä tilaamaan annoksen muikkuja Kiuasniemi Marinaan. Itse keliaakikkona nappasin tosin pitsaa. Padasjoen perinteinen ruokajuoma on kuulemma sahti – se jäi tällä kertaa välistä!

Padasjoen kunnan slogan on ”Experience Nothing.” Se uppoaa kyllä omaan huumoriini ja toisaalta myös reissutoiveisiini hyvin (”Meillä ei ole mitään”, julisti Padasjoki Berliinissä palkitussa mainosvideossa.) Oli ihana vain kävellä ympäri satama-aluetta ja katsella heinäkuista luontoa ja merenkaltaista, kirkasta järveä.

Vihdoin, oi vihdoin, oli vähän viileämpi sää, josta otin kaiken ilon irti. Olen viikkotolkulla odottanut helteiden hellittämistä, ja farkkutakki tuntui iholla kuin halaukselta.

Iso-Tuomas – Tuomasvuoren näkötorni

Olimme kuulleet, että lähellä laivarantaa ja majoitusmökkiämme on myös hieno näkötorni, jonne kannattaa käydä kipuamassa maisemien toivossa. Onneksi kävimme! Aivan mieletön ilta-aurinko, jota en turhan moneen kertaan ole päässyt tänä kesänä vauvan kanssa hymistelemään. Päijänne avautui ympärillä, ja olo oli kesäisen onnellinen. Tikkukin viihtyi vaunuissa itkuhälyttimen päässä portaiden juurella, kun me huumailimme yläilmoissa, Iso-Tuomaan näkötornissa.

Torni on valmistunut vasta 2013, ja alueella on myös frisbeegolf-rata. Perille kulki helppokulkuinen pururata, jota pitkin kulkivat lastenvaunutkin. Kaikkialla näkyi loputtomasti sinisiä mustikoita, jotka ovat kyllä tällaisen kesän jälkeen valitettavan pieniä ja kuivia. Mutta mustikoita silti! Kaikkialla tuntui heinäkuu.

 

Kullasmarina Lomamökit

Padasjoella olimme yötä aivan Laivarannan tuntumassa, Kullasmarinan lomamökissä. Paljon emme ennättäneet kämpillä kukkua, mutta sen verran kuitenkin, että nukuimme aivan luksus-hyvin ja teimme runsaan aamiaisen tiistaina, retkipäivän aamuna.

Kullasmarinalla on Päijänteen välittömässä läheisyydessä useita mökkejä, tai pikemminkin huviloita, joiden ikkunasta avautuu hienot järvimaisemat. Näkymä olikin majoituksessa kaikista parasta, vaikka kaikki olikin vimpan päälle.

Tänne mökkiin olisi mahtunut vaikka parikin perhettä, ja saunakin löytyi, joten ei tännekään olisi ollut hassumpi jäädä viettämään päiviä. Nämä pressireissut vain ovat usein luonteeltaan sellaisia, että haluan mieluummin nähdä ja kokea mahdollisimman paljon, jotta on sitten laajemmin mistä kirjoittaa. Mutta helposti olisi vierähtänyt pidempikin pätkä Laivarannassa uiden, beachia pelaten ja muikkuja syöden. Ehkä sitä sahtiakin lopulta juoden.

M/S Jenni Maria III -yhteysalus/-laiva

Tiistai oli pääpäivä ja kohteenamme Päijänteen Kansallispuisto. Miten tämä olikin mennyt itseltäni jotenkin täysin ohi? Kohdehan upea ja uniikki, ja kaiken lisäksi vielä meille eteläläisille todella saavutettavissa. Kansallispuiston sydämenä toimii Kelvenne, jonne suuntasimme retkeilemään koko päiväksi.

Kelventeen saarella pääsee omalla veneellä tai vaikka meloen, mutta perille kulkee myös risteilyaluksia. Me kuljimme M/S Jenni Maria III – nimisellä risteilijällä, joka lähti Padasjoen Laivarannasta aamukympiltä ja toimii Päijänteen Kansallispuiston yhteysaluksena. Risteilyjä pyörittää Kulkee vetten halki -niminen yritys. Jenni Maria ei kulje aivan joka päivä, joten aikataulut kannattaa tsekata ennakkoon tarkasti. Tällä hetkellä risteilyt kulkevat tiistaisin, keskiviikkoisin ja torstaisin toiseen, ja perjantaisin toiseen päähän saarta. Paluukyyti lähtee takaisin samasta paikasta.

Laivalla on leppoisa, nostalginen tunnelma ja todella mukava palvelu. Kahvia saa pienestä laivakahvilasta, ja a-oikeudetkin löytyvät kippiksiä kaipaavalle. Meidän matkamme oli sateinen, ja pysyimme sisällä suojassa, mutta poutaisemmalla säällä kannella voisi viettää mieluusti aikaa maisemia ihaillen. Tikku pötkötteli pehmeällä penkillä ja me ennätimme tunnin mittaisella laivamatkalla tutustua Päijänteen erakon, Toivo Pylväläisen elämään. Meno-paluulippu laivalla maksaa aikuiselta 25€.

Päijänteen Kansallispuisto

Päijänne on Suomen toiseksi suurin järvi. Päijänteen Kansallispuisto sijaitsee eteläisellä Päijänteellä ja puistoon kuuluu viitisen kymmentä saarta ja luotoa. Kooltaan se on 14 km² ja perustettu 90-luvun alussa. Kansallispuisto jakautuu kolmen kunnan alueella: Padasjoen, Asikkalan ja Sysmän.

Päijänteen Kansallispuisto on saattanut monelta jäädä käymättä sen vuoksi, että veden keskellä sijaitsevaan kansallispuistoon vaaditaan luonnollisesti pientä omatoimisuutta. Mutta kunhan yhteysalukset (tai veneilyn/melonnan) ottaa haltuun, pääsee melkoisen aarteen äärelle. Jyrkkien rantojensa vuoksi paikka on saavutettavissa myös isommalla paatilla, mutta hiekkarannoille ajaa helposti avokanootin tai kajakinkin. Kansallispuistoon pääsee myös joko risteilyin Padasjoelta, Pulkkilanharjulta ja Sysmästä tai venetaksilla Padasjoelta ja Lehmonkärjestä. Osa kansallispuiston alueista (Pulkkilanharju Asikkalassa, Päijätsalo Sysmässä) on saavutettavissa myös joko pyöräillen tai autolla.

Jyrkkiä kalloita, harjumaisemaa, hiekkalaguuneita ja pieniä luotoja – näistä palasista rakentuu pieni kansallispuisto suuren järven äärellä.

Visit Päijänteen sivuilla on nähty valtava vaiva ja sieltä on nyt löydettävissä valmiita retkeilyreittejä vaikka millä mitalla selkeästi ja informatiivisesti. Olit sitten kulkemassa Päijänteen Kansallispuistoon tai muualle alueelle, kannattaa sivut ehdottomasti tsekata.

Kelvenne

Kelvenne on Päijänteen Kansallispuiston saari, ja myös saaren THE-kohde. Kapean saaren päästä päähän kävelee noin 10 kilometria. Saari on kumpuilevaa, kaunista ja vehreää, mutta paikoitellen karuakin harjumaisemaa. Oikeastaan samaan saareen mahtuu melkoisesti erilaista luontoa, jota jääkausi on aikoinaan muokkanut omanlaisekseen. Saarella on useita laguunimaisia hiekkarantoja, ja vesi on aivan kirkasta. Välillä tulikin olo, että hetkonen hetkonen, missäs sitä oikein ollaan?

Muita kansallispuiston harjusaaria ovat Papinsaari, Huhtsaari ja Hietasaari.
Kansallispuistoon kuuluu myös osa Sysmän Päijätsalon saaresta, jossa kulkee eripituisia merkittyjä polkuja. Päijätsalon korkeimmalla kohdalla on näkötorni, josta on näköala Tehinselälle.

 

Kelventeen harjupolku (9,7 km)

Päiväohjelmamme saarella oli kulkea Kelventeen harjupolku, joka onkin saaren ainoa merkitty polku. Polku kulkee saaren päästä päähän poiketen välillä rantaan ja korkeiden harjujen päälle. Keskellä saarta on myös kaunis suppajärvi. Reitille mahtui monenmoista maisemaa ja myös merkittyjä tuli- ja taukopaikkoja. Telttapaikkojakin on saarella kuusi: Hinttolanhiekka, Nimetön, Kirkkosalmi, Kyyränlahti, Likolahti ja Isohieta. Parasta antia reitillä oli se, että koko ajan oltiin niin lähellä vettä.

Laiva jätti meidät saaren eteläkärkeen, Kirkkosalmeen, josta aloitimme sitten patikkamme. Pikkuinen pala reitistä jäi saaren pohjoispäästä kulkematta, sillä olimme tilanneet venetaksin Isohietaan, joka on hetkeä ennen saaren pohjoiskärkeä. Silti sellainen 9 kilometriä tuli taivallettua hienoissa maisemissa. Risteilyaluksella kulkevien on hyvä huomioida, että kuljettu reitti tulee kulkea vielä takaisinkin päin, kun laiva lähtee samasta paikasta kuin on risteilijät jättänytkin.

Ainakin tällä kertaa saarella oli mukavan siistiä muutamia vessapaperinpaloja lukuun ottamatta (millainen tyyppi jättää vessapaperinsa näkyville polun reunaan?), ja reitillä sai tuntea olevansa kunnolla luonnonhelmassa, vaikka laiva toikin tukullisen ihmisiä saareen samanaikaisesti. Jos haluaisi olla vielä enemmän rauhassa, kannattaa saarelle suunnata omatoimisesti niinä päivinä, kun risteilijät eivät tuo saareen väkeä, tai kun laivat ovat jo lähteneet.

Reitti on hyvin merkitty ja totaalisesti eksyminen tällä kapealla saarella lienee mahdotonta. Lenkkareilla pärjää oikein hyvin, mutta kivikkoinen polku saattaa olla sateisella kelillä liukas.

Päivä meni vikkelästi. Saavuimme laivalla 11 aikoihin laituriin, ja vesitaksi nappasi meidät rannalta neljältä. Niin ne tunnit vain kuluivat jonnekin.

Tikku kulki koko ajan puolison rintarepussa. Imetin juuri ennen laivaan nousua ja sitten puolessa välissä päivää saarella nuotiopaikalla, sekä sitten viimeisellä hiekkarannalla taksia odotellessa. Välillä pötköttelimme myös vilteillä maassa ja annoimme beibille vähän lepoa kannosta samalla, kun itse söimme ja joimme. Itse kävelyn ajoitimme niin, että Tikulla olisi päiväuniaika ja riittävästi väsymystä nukahtaa rintareppuun. Lähes koko 9 kilometrin taipaleen hän nukkuikin tyytyväisesti repussaan ja muun ajan hän tutkiskeli ympäristöä. Täytyy olla iloinen, että hän viihtyy rintarepussa. Olimme kyllä valmistautuneet siihenkin, että sitten vaikka kannamma häntä vuoronperään sylissä tai tilaamme kesken kaiken venetaksin hakemaan, jos repussa menee karjumiseksi, mutta onneksi ei tarvinnut.

Miltei koko Suomessa oli metsäpalovaroitus voimassa, joten tulisteluja ja nuotioeväitä emme tällä kertaa nauttineet, vaan voileipä- ja eväslinjalla mentiin. Mutta hitsit luonnossa maistuu kaikki aina niin hyvältä! Nyt mukana oli sämpylät, joiden sisään olimme paistaneet halloumia ja kyllä maistui.

 

Päijänteen Vesitaksi

Halusimme kulkea saaren kokonaan, kuitenkaan tarvitsematta kävellä kokonaan 10 kilometrin matkaa takaisin starttipisteeseen, ja siksi päädyimme tilaamaan saaren pohjoisosaan venetaksin. Päijänteen Vesitaksi haki meidät Isohietan hiekkarannalta ja kuljetti vajaassa vartissa takaisin Padasjoelle.

Venematkan hinta Padasjoelta Kelventeelle tai takaisin on 100 euroa, joten halpaa lystiä se ei ole yksin tai kaksin liikkuvalle. Hinta on kuitenkin taksikohtainen, joten esimerkiksi 8 hengen seurueen kanssa takseilla kulkeminen on jo edullisempaa kuin ottaa risteilyliput, ja näin ollen saa myös täyden vapauden reittiin ja aikatauluun.

Päijänteen Vesitaksi kuljettaa toiveiden mukaan alueella, eikä tämä siis ole suinkaan ainoa heidän tarjoamansa reittiväli. Vesitaksit kulkevat Padasjoen ja Lehmonkärjen lisäksi myös Vääksystä ja Sysmästä.

Vene oli hyvinvarusteltu, turvallinen tuulisella säälläkin ja katettu. Tikku rakasti pomppivaa kyytiä ja nukahtikin ennen Padasjoen laivarantaa tyytyväisenä.

Taksissa huomasi myös, että eipähän ole hetkeen tullut käveltyä kymmentä kilometria. Jaloissa tuntui huumaavan ihana polte.

Vääksy

Kelventeen reissun jälkeen ajoimme vielä Vääksyyn, jonka ystävän vinkistä laitoin alkukesänä vierailtavien kohteiden toivelistalle. Kurvasimme Vääksyyn maisemareittejä, sillä Päijänteen seudulla on hienoja maisemareittejä myös autoileville, esimerkiksi Asikkalan kirkonkylällä on upea kirkko ja maalaisidyllistä maisemaa, ja siitä eteenpäin jatkaessaan pääsee Päijänteen Kansallispuiston alueelle autolla kapeaa harjureittiä pitkin.

Myös Vääksy kuuluu Asikkalaan. Padasjoen lailla myös Vääksy on aktiivinen mökkipitäjä, joten se herää henkiin erityisesti kesäisin. Meihin Vääksy teki suuren vaikutuksen. Sen tunnelma oli kuin Keski-Euroopan pienestä kylästä konsanaan. Täällä olisi riittänyt nähtävää ja koettavaa useammallekin päivälle, ja uskon myös lapsien pitävän paikasta kovasti. Melkein ihmettelen, miksei Vääksy ole jo suuremmassa huudossa?

Listaan tähän nyt Vääksyn kohteista, joissa itse ehdimme piipahtamaan yhden illan ja seuraavan päivän aikana. Pidimme leppoisaa tahtia yllä ja kaikki olivat kävelymatkan päässä. Auto seisoi siis parkissaan koko Vääksy-ajan.

Vääksyn Apteekinmajoitus

Majoituimme iki-ihanaan Apteekinmajoitukseen. Idylliset yöpymispuitteet löytyvät Vanhasta Vääksystä, aivan Vääksyn kanavan lähettyviltä. Päärakennuksessa on seitsemän majoitushuonetta, ja yhteinen keittiö ja pihan grilli ovat vieraiden käytössä. Myös sauna löytyy pihalta, erillisestä rakennuksesta.

Huoneen tunnelma oli nostalginen ja rauhoittava. Vanhaa hirttä oli jätetty esiin, ja paikan historiaa kunnioitettiin sisustuksessa. Ei ihme, että nukuimme peräti yhdeksään koko pieni perhe!

Aamulla joimme vielä hartaasti aamukahvia, katsoimme telkkarista dokumenttia Koltansaamelaisista ja suunnittelimme täsmäkohteita päiväämme Vanhan Vääksyn kartan avulla – Jos lähtee löytyöretkeilemään tänne, kannattaa ehdottomasti etsiä tuo kartta käsiinsä! Niitä jaetaan ilmaiseksi eri paikoissa kylällä.

Kanavan Kunkku -ravintola

Illalliselle suuntasimme Apteekinmajoituksen lähistölle, Kanavan Kunkku -ravintolaan. Paikka on hyvin rento, mutta menu oli monipuolinen ja hyvä.

Tilasimme alkuruoaksi etanoita ja rapuja, ja pääruoaksi lohipastan ja kasvis-bowlin. Erityisesti alkuruoat olivat erinomaiset pitkän retkipäivän päätteeksi. Harmittelin täyttynyttä vatsaani, kun en jaksanut enää syödä gluteenitonta raparperi-juustokakkua listalta.

 

Metsälinnan kahvila

Metsälinnan kahvilaa suositteli tosi moni seuraaja, eikä suotta. Tämä oli sellainen harras esteettisyyden keidas. Lisäksi lähes kaikki tarjoiltu oli gluteenitonta, joten pystyin kerrankin valitsemaan vitriinistä ihan mitä halusin (otin suklaajuustokakkua ja karjalanpiirakkaa munavoilla). Kahvit tarjoiltiin sievästi pressopannusta ja valita sai vaalean- ja tummanpaahdon sekä kofeiinittoman kahvin väliltä. Kaikki oli kerrassaan hyvin ja hyvää. Paikan historia. havisi ympärillä ja hetki oli niin levollinen, että Tikkukin nukkui koko kahvilareissun.

Ranskalainen Kyläkauppa

Keskellä kaikkea kohoaa vaaleanpunainen rakennus. Se on kaikessa epäsopimattomuudessaan aivan täydellinen maamerkki. Rakennuksessa toimii Ranskalainen Kyläkauppa, pala Ranskaa Suomessa. Tästä paikasta olin kuullut ennenkin! Ja vain hyvää.

Kyläkaupalla myydään elintarvikkeita, vaatteita ja kahvilatarvikkeita. Tarjolla on myös esimerkiksi ranskalaista aamiaista, salaatteja sekä raclettea ja fondueta. Joimme itse pihalla cappucinot ja joimme viskinmakuista omenamehua (yllättävän hyvää!). Jos aamiainen ei olisi vastikään loppunut, olisin ottanut artisaanijäätelöä.

Kalmarinranta

Jos liikenteenmelu ei olisi niin suurta, olisi tämä yksi Suomen upeimpia hiekkarantoja. On se melustakin huolimatta kuitenkin hieno. Vesi on täysi kirkasta, ja hiekka aivan hienoa. Rannalla on hyvin huollettu kuntoilupuisto, uimakopit ja vessat.

Ihmettelimme, miten saatoimme saada olla näin hienossa paikassa miltei kolmisin. Ilmeisesti paikalliset olivat jo kyllästyneet tämänkesäisiin helteisiin, ja vierailupäivänämme oli vain himpun päälle 20 astetta. Hah. Tänä kesänä se on vähän.

Ravintola Jalmar

Ravintola Jalmaria osattiin suositella majoituksessamme, minkä vuoksimme osasimme suunnistaa sinne, vaikka se sijaitsikin vähän kauempana kaikesta (silti helposti kävellen saavutettavissa). Söimme Jalmarissa myöhäistä lounasta. Varsinainen lounaspöytä oli juuri menossa kiinni, mutta valkkasimme listalta. Söin rapusalaatin, ja puoliso lounassalaatin sekä kalaa. Tämä oli helppo ja herkullinen paikka, joka on rakennettu vanhaan, hienoon tiilirakennukseen.

Danielson-Kalmarin huvila

Vanhojen, kauniiden ja hyvinsäilyneiden rakennusten ystäville on Vääksyssä paljon nähtävää. Yksi must kohde on Danielson-Kalmarin huvila.

Johan Richard Danielson-Kalmari oli oman aikansa johtava suomalainen historiantutkija ja poliitikko, sekä muun muassa presidentti Svinhufvudin läheinen ystävä. Vuonna 1892 hän osti kyseisen Suviniemi-nimisen kiinteistön itselleen, joka on tänä päivänä vierailijoille avoinna.

Huvilassa toimii kahvila, mutta suosittelen myös tänä kesänä sisällä olevaa Nanna Suden näyttelyä. Hänen värienkäyttönsä on verratonta ja teoksissa on hyvä, mielenkiintoinen meno.

Wine & Café Jokiranta

Vääksy-reissumme viimeinen etappi oli Wine & Cafe Jokiranta. Harmittavan vähän oma vatsa jaksaa vetää, ja tännekin jäi vitriiniin vaikka mitä ihania herkkuja. Tyydyimme Kombuchaan ja kahviin, mitkä maistuivat nekin oikein hyvältä jokivarressa.

Tämä olisi sellainen ihana kesäpaikka tulla ystävän kanssa istumaan iltaa, kuuntelemaan livekeikkaa ja juomaan viiniä.

Sellainen oli meidän Päijänne-reissumme. Vaikuttaisi siltä, että tarinani vain kasvavat pituutta koko ajan. Miten voin enää tehdä mitään viikkojen reissuja, kun kahden vuorokauden reissutarinakin on näin pitkä?

Toivon kovasti, että tästä on teille iloa ja saatte paljon vinkkejä kotimaan reissuillenne. Itse hämmästyin kovasti alueesta ja mitä sillä on tarjolla, ja veikkaan, että hämmästyy ja hämmästyisi moni teistäkin.

Aivan ihania loppukesän ja tulevan syksyn (saako siitä jo puhua?) Suomi-reissuja teille kaikille! Vitsit miten kivoja paikkoja Suomi on pullollaan.

-Henriikka

Tutustu Etelä-Päijänteen retkeilymahdollisuuksiin ja lukuisiin valmiisiin retkeilyreitteihin täällä

Retkitiedot näkyviin ja hyötykäyttöön -hankkeen rahoitus on maaseuturahastosta

Sisarusporukalla Hossan Kansallispuistossa

_mg_1295

Mitä jos rehellisestä sisarusreissusta on ehtinyt kulua jo useampi vuosi? Silloin kannattaa tarttua toimeen ja suunnitella sellainen. Meidän nelihenkinen sisarusporukka oli kahden siipan kera heinäkuun lopussa Hossan Kansallispuistossa, Suomussalmella.

Olimme varanneet retkellemme tällä kertaa vain yhden yön. Olimme viettämässä viikkoa Kuhmon kesämökillä, ja koska Hossasta on ollut lähiaikoina niin paljon myönteistä hälinää, päätimme mennä kokemaan maisemat ja metsäpolut itse.

Hauska sattuma oli, että pari viikkoa retkemme jälkeen Retkipaikka nosti yöpaikkamme blogiinsa otsikolla: Onko tässä laavu Suomen kauneimmalla paikalla?

_mg_1100 _mg_1208 _mg_1250_mg_1087

Halusimme mennä metsään viettämään laatuaikaa, emme tekemään ennätyksiä vauhdissa tai kilometreissä. Ylläolevassa kuvasta löytyy vinkki, miksi matkantekomme oli todella etanavauhtista. Heinäkuun lopun mustikka-aika oli käynnissä ja mustikanvarret taipuivat pääni kokoisia, sinisiä marjoja. Itsehillintämme oli huonoa ja kyykistelimme syömään vähän väliä. Kameramieheltä meinasi pettää hermo, kun hän joutui kuvaamaan pyllistelyämme.

Lisäksi toisella veljelläni oli mukana kalastusvehkeet, ja olimme luvanneet pysähdellä ja joustaa myös hänen onnenongintansa mukaan. Eikä tarvinnut onneksi hävetä kalastustaitoja, sillä yhdeltä sillalta nousi parikiloinen hauki. Mieletontä, kun vesi oli niin kirkasta, että hauen liikkeet ja uistimeen tarttumisen pystyi nähdä omin silmin.

_mg_1110_mg_1213_mg_1235

Miten paljon olenkaan nauranut ylläolevalle kuvalle. Elämäni miehet, kaikki keskittymässä olennaiseen. Oikeanpuolisen kaverin ihonväristä ja karvattomista sääristä huomaa, ettei hän ole samasta puusta tippunut omena. Lempiomenani silti!

Harkitsimme Hossassa valitsemamme reitin lisäksi myös Ölökyn ähkäsyä, sen rumasta nimestä huolimatta. Reitin lyhyyden vuoksi jätimme sen kuitenkin ensi kertaan, sillä se sopii päiväretkeksikin oikein hyvin.

Aloitimme Huosivirran parkkipaikalta ja jatkoimme siitä Lipposen salmelle. Reittimme oli oikaistu versio Järvien polusta, ja kilometrejä kertyi yhteensä noin 17 (+laskemattomat mustikkaharhailut).

Reitti ei ollut sellainen jylhä, korkea ja kallioinen, vaan pikemminkin supisuomalaisen sympaattinen kaikkine metsine ja järvineen. Kangasta pitkin kävellessä oli upeaa nähdä vesi molemmin puolin polkua.

_mg_1188_mg_1313_mg_1303_mg_1321

Vaikka patikkamme ei ollut kovin pitkä, tuntui perille pääsy yhtä ihanalta kuin aina. Mikä keidas Muikkupuron laavu onkaan!

Laavu on molemmin puolin ympäröity vedellä, ja järviä yhdistää laavun ohi virtaava kirkas, matala, hiekkapohjainen puro. Heitimme heti rinkat ja vaatteet oitis päältämme ja kahlasimme uimaan.

_mg_1367 _mg_1336_mg_1348 _mg_1390_mg_1484 _mg_1470 _mg_1482_mg_1456

Iltalaavulla oli aikaa syödä ja juoda hyvin, nauraa lapsuuden parhaille mokille ja muistoille ja hieroa kävelystä puutuneita jalkoja. Porot kuljeskelivat laavun ympärillä ja puron lintuperhe pelkäsi meitä kuollakseen.

Teltassa nukutti hyvin, niin kuin aina nukuttaa. Herätessämme kalaveli-Oskari oli jo ehtinyt karata pari tuntia aiemmin kauemmas kalaan. Laavussa nukkuneet kertoivat porojen juosseen aivan telttojen vierestä aamuyöllä, ja sain selityksen oudolle kopinalle kesken unien.

_mg_1488 _mg_1511 _mg_1516 _mg_1550 _mg_1583 _mg_1589 _mg_1682

Hossan flanellipaitaani mätsäävästä aamiaisesta tuli yksi kaikkien aikojen suosituimmista Instagram-kuvistani. Ei siis millään tavalla turha aamiainen, hah. Ilman kuvaakin hetki olisi ollut muistettava: silmät sirrissä, tuttujen tyyppien ympäröimänä ja valtavan hyvä puuro edessä.

Yhdessä vuorokaudessa voi ehtiä paljon, jos vain suunnittelee vähintään keskinkertaisesti. Ensi kerralla Hossassa on koettava tällä kertaa poisjätetty Ölökky, jotta näemme rotkolaakson.

Eilen tuli ensi kerran alkusyksyn lohdullinen alakulo, kesän kaipuu. Voin kertoa, etteivät nämä kuvat ainakaan vähennä tunnetta. Ihanaa sunnuntai-iltaa. Iloitkaa sisaruksistanne ja pitäkää heistä huolta, jos se vain mitenkään on mahdollista.

-Henriikka

Syysvaellus Nuuksioon (osa 2/2)

Vihdoin pääsen jatkamaan iloisen syysvaelluksen merkeissä. Pääsin ensimmäisessä kirjoituksessa tarinan siihen vaiheeseen, että kellahdimme nukkumaan siinä seitsemän maissa illalla. Liian luksusta ollakseen totta, että voi nukkua lähes 12 tuntia putkeen. Niin siinä kuitenkin kävi.

Aamuvarhaisella kello herätti. Tiedä sitten, olisimmeko nukkuneet kellon tuplasti ympäri ilman sitä. Kaivauduin makuupussini uumenista, Bea tuhisi vieressä. En hennonnut herättää ystävää vaan vedin kolme kerrosta vaatetta päälle, vaelluskengät jalkaan ja kömmin ulos teltasta. Kovin eeppiset usvat ei järvimaisemaa kaunistaneet, mutta yksinäisessä aamuhetkessä oli tunnelmansa. Pikkuhiljaa Beakin heräili ja tuli hytisemään aamun kylmyyteen.

On pakko myöntää, etten ollut koskaan aikaisemmin tehnyt nuotiota tai yhtään minkäänlaista tulta minnekään. En tiedä, kuinka olen onnistunut sen välttämään, mutta aamulla oltiin aivan uuden asian äärellä. Ja halusin tietysti onnistua yhdellä tulitikulla!

Mikäs siinä, uskomaton kasa paperia ja kauniisti pinottuja puita. Siitä se sitten lähti ja syttyi, ihan yhdellä tikulla. Mutta niin kuin ehkä huomaatte, paperin määrä saattoi korreloida onnistumisen todennäköisyyden kanssa.

Lieskat heittivät nokipannun pohjaan ja saatiin aamukahvit hämärässä maastossa. Manasimme, ettei santsikuppiin riittänyt puruja.

Olimme jännittäneet yön kylmyyttä aika lailla. Viimeksi elo-syyskuun taitteessa retkeillessämme Bea vietti elämänsä kylmimmän yön eikä oma olonikaan ollut aamuyön tunteita enää kovin hohdokas.

Mutta mitä vielä! Tänä vuonna makuupussissa tuli kuuma. Olin varustautunut makuupussilla ja merinovillaisella alusasulla. Päähän oli vedetty pipo, jalkoihin lämpöiset sukat ja kaulassa oli varmuudeksi ohut kauluri. Tämä oli aivan liikaa. Potkin sukat pois jaloistani, kiskoin kaulurin ja pipon pois ja luulen, että myös ilman aluskerrastoa olisi pärjätty.

Nukuimme molemmat lopulta niin hyvin ja sopivassa lämpötilassa, että ymmärsimme viime vuoden ongelman olleen lähinnä huononlainen varustus. Bealla oli ystävältä lainassa lämmin pussi ja minulla ensi kertaa testissä Haglöfsin Lupus -8. Kevyihin, kylmiin kesäpusseihin tottuneelle paksuun, kolmen vuodenajan pussiin pujahtaminen oli kuin unta.

Sille haaveilemalleni talvivaellukselle taidan tarvita vieläkin jytymmän pussin, mutta aika pitkälle pärjäisin kyllä tällä. Estreme-lämpöraja on nimittäin -27 astetta. Lämpimät makuupussit ovat kooltaan aika valtavia, mutta lämmön vuoksi jaksaa kantaa vähän suurempiakin taakkoja.

On kyllä omituista, miten turpealta aamunaama näyttää telttayön jälkeen. Sitä kuvittelisi heräävänsä eteerisenä metsänneitona puiden katveesta, mutta todellisuudesa naama näyttää kaksinkertaiselta. Silmäluomet olivat muuranneet puolet silmää. Kun yritin ottaa kameralla muutaman aamunaaman tunnelmaa kuvaamaan, julkaisukelpoinen materiaali oli vähissä.

Pitkien aamukahvien ja leirin pakkaamisen jälkeen lähimme kohti Haltiaa, josta saisimme bussin Helsinkiin.

Sitä luulisi pääsevänsä pitkälle opastetuilla reiteillä perille asti ilman ongelmia. Mutta entä jos tietä tarpookin kaksi, jotka yllättävän usein luottavat ”omaan fiilikseensä”?

Voin kertoa, että eksyimme. Taas. Useasti. Joskus jossain tien haarassa ei vain yksinkertaisesti jaksa katsoa karttaa, jos on vahva tunne siitä, että tietää minne kuuluu kulkea. Luontoäiti opettaa kerta toisensa jälkeen, että oma fiilis on huonoin kompassi.

Muutaman kerran kävelimme umpimetsässä, mutta muuten pysyimme kuitenkin aika pitkälti suunnitelluilla poluilla. Tällaista kokeellista seikkailua pystyy vielä harjoittamaan Nuuksiossa, mutta lupaamme opetelle kartat ja kompassit, kun joskus suuntaamme pidemmille retkille ja teille tuntemattomille.

Haltiaan saapuivat lopulta haisevat ja väsyneet vaeltajat. Ylläolevan kuvan poseeraus oli se, mitä Bea halusi jättää tästä reissusta perinnöksi.

Ennen joulua en taida ehtiä telttailemaan, mutta vuoden 2016 seikkailut odottavat jo. Siihen saakka seikkailukerho pitää vuoden alun taktiikkapalaverinsa, harjoittelee ahkerasti racket ballia, käy ottamassa uimahallit haltuun, aloittaa elämänmittaisen lukupiiri-tradition ja suunnittelee matkan Marokkoon.

Not bad. Not bad at all.

-Henriikka

Lue varusteista ja vaatteista lisää ensimmäisestä kirjoituksesta.

Syysvaellus Nuuksioon (osa 1/2)

Seikkailukerhon perinteinen syysvaellus suuntasi tänä vuonna ihan lähimaille, Nuuksion kansallispuistoon. Loka-marraskuun taitteen yön yli kestävä retki oli meille molemmille ensimmäinen vähän kylmemmillä keleillä tehty pyrähdys.

Teille suurensuuri kiitos kaikista jaetuista vinkeistä, jotka takasivat erittäin onnistuneen keikan. Säiden Herralle kiitoksia siitä, että pakkasöillä ympäröity viikonloppu oli lauhkea kuin lammas. Eväistä jo kerroinkin (matkalla ne kun katosivat vatsaan ennen kuvaamista), mutta tänään ja huomenna tulisi vaelluskuvia ruudun täydeltä.

Meillä oli niin kivaa. Siis sellaista ”next level fun”. Pyhäinpäivän viikonloppu metsässä oli real-life-halloween, kun kadonnutta ei vielä oltu löydetty ja pimeä iski metsän ylle jo puoli viideltä ja metsä jäi ympärille huhuilemaan. Seikkailukerho ei pienistä hätkähdä.

Mielenkiintoinen aspekti tässä syys- ja talviretkeilyssä on se, että valoa on yksinkertaisesti aika minimaalisesti. Valoisa aika alkoi tuolloin kahdeksan maissa ja pilkkopimeää oli jo ennen viittä. Viime vuoden elokuun kaltaista 30 kilometriä ei siis lähdetty tavoittelemaan, vaan jotain vajaa 20 kilsan rauhallista kierrosta.

Siinä missä viime vuoden Repoveden maasto oli paikoin todella jyrkkääkin ja välillä vaativaa, Nuuksiossa oli yllättävän lungia. Lähdimme Veikkolasta ja kiersimme Siikaniemen,Haukkalammen ja muutaman muun extra-kierroksen kautta Iso-Holmaan yöpymään. Olimme ajatelleet ensin Holma-Saarijärveä, mutta seikkailunhaluisina halusimme mieluummin suunnata paikkaan, jonne ei opasteet ohjanneet.

Parasta metsässä: hiljaisuus, vaihtuvat maisemat ja se, ettei itse pysty hallitsemaan juuri mitään. Pienuuden tunne kulkee ylitse ja arkiset, useimmiten velvollisuuksiin ja töihin liittyvät ajatukset hälvenevät ja tilalle tulee joko vahvaa itsetutkistelua tai vaihtoehtoisesti ei juuri mitään. Metsässä pääsee usein sellaiseen oletuksena melko meditatiiviseen tilaan, jossa ajatukset vain kelluvat eivätkä lähde liian hurjien analyysiratojen vietäväksi.

Ja yksi parhaista jutuista on myös perille pääsy. Kun voi heittää rinkan selästään, etsiä sopivaa telttapaikkaa. Katsella ympärilleen, että tässä sitä nyt pesäillään pieni hetki.

Vaikka emme jääneetkään onneksi pimeyden jalkoihin, tuntui perille pääsy tällä kertaa erityisen hyvältä. Vähän kauempana reiteiltä sijaitseva Iso-Holma piti oikeasti löytää ja tällaisille ”mennään sinne mihin nenä näyttää” -suunnistajille löytäminen on joskus huomattavan paljon vaikeampaa kuin itse matkan tekeminen.

Perille päästyämme vaihdoimme kuivat vaatteet päälle ja laitoimme ensitöinä teltan pystyyn. Nuotiopaikalta oli ilmeisesti juuri karanneet edellisyön tai saman päivän retkeilijät, sillä kipinä eli vielä. Tuli syttyi heittämällä pari puuta sekaan.

Ehkä muistatte, millainen säälittävä teltta meillä oli viime vuonna matkassa? Vihreä nuuskamuikkusmalli pysyi juuri ja juuri pystyssä. No, tänä vuonna oli onneksi toisin, sillä viimevuotinen telttavanhus olisi lähtenyt tuulen mukaan mimmit sisällään.

Majoituimme Iso-Holman tuuliseen niemennokkaan ja yöllä ujelsi kiitettävän kovaa. Fjällräveniltä retkeä varten lainaksi saatu suurikatoksinen Abisko Lightweight 2 pysyi kasassa briljantisti ja oli tähän tarkoitukseen parempi kuin olisin ikinä osannut kuvitella. Vaikka ulkona tuiversi emmekä olleet kallioalustan takia edes yrittäneet virittää telttanaruja kireimmilleen, yösijamme pysyi hyvin ruodussaan. Halpoihin festaritelttoihin tottunut yllättyi myös teltan painosta: vajaa 3-kiloinen teltta meni joululahjalistan kärkeen.

Teltan pystyttämisen jälkeen oli vuorossa hikihommat. Pöllipinot löytyivät sadan metrin päästä telttapaikastamme. Tarvitsimme puuta aika lailla illan ja aamun tarpeisiin, joten alkoi kantourakka. Yhdestä pöllistä pilkkoi 2–4 nuotioon kelpaavaa halkoa ja kerrallaan jaksoi kantaa nelisen pölliä. Vuoronperään toinen latoi toisen kyynärvarsille, toinen kipitti pöllit mukanaan nuotiopaikalle.

Sitten oli vuorossa halonhakkuu. Tylsä kirves ei purrut kovaan puuhun, joten tartuimme yhdessä tuumin sahaan. Puita olisi toki voinut polttaa kokonaisina ja siirtää sitä mukaan nuotioon, kun toinen pää on palanut. Esteettiseen kekoon vaadittiin kuitenkin sahausta.

Ja olisittepa nähneet meidät! Aivan riemuissamme, äärimmäisellä yhteistyöllä sahasimme ennätystahtiin halkoja seuraavankin retkiseurueen tarpeisiin. Huomasimme vasta jälkeenpäin, että homma alkoi lähteä vähän lapasesta, kun käytimme pilkkomistamme puista vain neljäsosan. Päivän treeni, check.

Ja pian saapuikin pimeys. Tuli paloi ja halot vähenivät hiljalleen. Nokipannussa valmistuivat niin nuudelit kuin hernekeitotkin. Oikea kolmen ruokalajin vegaani-illallinen. Ja mikä keksintö oli, kun tajusimme mukanamme olevien johannesleipäpuusuklaan ja banaanin täydellisen nuotiokombon.

Voisimme tarjoilla seikkailukerhon legendaarisia retkieväitä seuraavassa Ravintolapäivässä: ”Legendaarisia retkieväitä jo vuodesta 2014”. Uskottavaa, eh?

Pimeä iski aikaisin, mutta höpötimme omiamme nuotion ääressä, otsalamppujen valossa kolmisen tuntia. Vain metsä ja kaksi sopivasti hönöä vaeltajaa. Laulamaan emme puhjenneet, mutta sekin olisi varmasti sopinut tunnelmaan.

Seitsemän jälkeen kömmimme telttaan, sujahdimme makuupussiin ja jatkoimme vielä hetken juttujamme. Naapuri-niemennokan vaeltajaukot tulivat vielä pienen matkan takaa taskulamppujensa kanssa etsimään noki-illallisseuraa, mutta teltan vetoketju oli tiukasti kiinni. Tulimme rentoutumaan, emme sosialisoitumaan. Viinipullon avaajineen voi jättää oviaukon eteen. Kiitos hei.

Uni tuli kahdeksan maissa.
Makuupussissa riitti lämpöä ja mieli oli tyhjä.

-Henriikka

Ps. Kuinka iloinen olenkaan perjantaina julkaistun videon vastaanotosta!
Kaksi lisähuomiota aiheeseen:
1. Tarkoitus ei ole ruveta sellaiseksi alati kameralle höpöttäväksi videobloggajaksi
2. Tarkoitus ei ole vallan muuttua metsäbloggaajaksi vaan pitää mukana urbaanimmatkin aiheet.

Jos vaatteet ja varusteet kiinnostaa:

minä: pipo/Alina Piu, sininen takki + mustat housut/Helly Hansen (saatu), pinkki takki/Haglöfs (saatu), kengät/Merrell, lapaset lahja ystävältä, pinkki alusasu/Devold, rinkka/Vaude & makuupussi/Haglöfs (saatu)

Bea: huivi, takki, pipo/second hand, trikoot/adidas, kengät/Helly Hansen & rinkka/Haglöfs

Learning by Doing: Viikonloppuna telttailemaan

DSC_1207 kopio DSC_1225 kopio

Lähden viikonloppuna telttailemaan enkä suoraan sanottuna pysty ajattelemaan juuri mitään muuta. Se on niin kivaa. Siitäkin huolimatta, että lähdemme vain yhdeksi yöksi emmekä Nuuksiota kauemmas.

Muistaakohan joku vielä, kun viime vuonna pakkasimme ystäväni Bean kanssa rinkat täyteen ja lähdimme Repovedelle parin päivän vaellukselle? Vaikka se oli ensimmäinen kertamme yhdessä metsässä (ja Bean ensimmäinen kerta vaeltamassa), aloimme kutsua sitä jo silloin perinteeksi. Jos asioita alkaa kutsua perinteiseksi jo ensi kerralla, jää toistuvuus automaationa sopivasti kuvioihin. Puhumme jo viikon Lapin vaelluksista ja jäätikköretkistä, mutta aloitetaan nyt ensin marraskuun taitteen yöpakkasvaelluksella.

Totuushan on, etten minäkään tiedä mitään telttailusta kesän ja alkusyksyn ulkopuolella. Viime vuonna seikkailimme syyskuun alussa enkä tunne loppusyksyistä metsää öisin. En tiedä kuinka marraskuun huurteiset halot saa syttymään. En tiedä miltä aikaisin laskeutuva pimeä tuntuu yöpatikoijan näkökulmasta tai miten kylmä voi olla, kun pötkötät makuupusissa ja pihalla on pakkasta. Sen tietysti tiedän, että nämä ovat varusteasioita, mutta en usko, että tähän hätään sijoitamme siihen kalleimpaan kalustoon.

Voitteko uskoa, että mietimme juuri pari päivää sitten tosissamme, voimmeko paleltua telttaamme? Että nukahdamme, emmekä koskaan herää. Saimme naurua ja vakuuttelua osaksemme: ihmisen pitäisi kuulemma pysyä hereillä sellaisessa kylmyydessä, jos ei ole aivan sammunut. Eikä tarkoitus ole.

Veikkaan, että pärjään pitkälle niillä neuvoilla, jotka Lapin 30 asteen pakkanen ja lumilautailu- ja rinnepäivät ovat opettaneet: kerrospukeutuminen, pysy liikkeessä, tunne omat varpaasi.

Mutta jos on muutama neuvo heittää tällaiselle Learning by Doing -retkeilijälle, niin annapa kuulua. Kiitollisena ja nöyränä otan vastaan. Sen tiedän, että eväspuoli minulla on hallussa. Viime vuonna tein mukaan suklaata ja tänä vuonna homman voisi viedä seuraavalla levelille. Ehkä leivon mukaan kokonaisen kakun.

Seikkailukerho kuittaa.

-Henriikka