Islanti-roadtrip: Länsi-Islannin päiväretki (Landbrotalaug, Kirkjufell ja Londrangar)

15
–
kaverit, matkustusTags: ,

On aika palata Islantiin, syyskuiselle roadtripillemme. Ehdin jo kirjoittaa Reykjavikista ja Blue Lagoonista viime viikolla, mutta tällä kertaa keskityn päiväretkeen Islannin länsirannikolle.

Menisi vuosia, että näkisi kaiken, mitä Islannissa on. Vaikka maa on pieni, niin se pitää sisällään vaikka mitä. Toisaalta, koska maa on pieni, päivässäkin ehtii nähdä paljon. Tälläkin kertaa lähdimme Reykjavikista ja palasimme majapaikkaamme myöhään samana iltana.

(Huom! Tässä kartassa paikat eivät ole pysähdysjärjestyksessä, eikä edes täsmällinen ajoreittimme, vaan osoittaa sijainnit ja hakusanat, joilla ne löytyvät Google Mapsissa)

Päiväretki kulki rannikkoa pitkin Landbrotalaugin kuumille lähteille ja jatkui Snaefellsnesin niemimaahan, Kirkjufellin vesiputoukselle ja Londgrangarin jylhille maisemille meren ääreen.

Olimme todella onnekkaassa asemassa, kun viettäessämme ensimmäistä päivää reissuillamme Reykjavikissa, Sara laittoi viestin julkaisseensa juuri Islanti-vinkkinsä blogissa. Tuosta blogipostauksesta tulikin retkiraamattu meille loppumatkan ajaksi, vaikka oma reissutahtimme olikin vähän rennompi. Suosittelen jokaisen Islannin roadtrippailua suunnittelevan lukevan myös tuon kirjoituksen. Kuljimme pitkälti samoja reittejä kuin Sara, omilla sivuhaaroillamme ja sovelluksillamme, mutta itse jaarittelen näihin kirjoituksiin tarinoita väliin ja maalailen maisemia, siinä missä Sara toteutti kirjoituksensa napakaksi infopaketiksi.

Jos vain mitenkään mahdollista, niin Islantiin kannata suunnata sellaisessa seurassa, jossa ainakin yksi henkilö omistaa ajokortin (ja on suostuvainen sen lisäksi ajamaan). Oman auton avulla näkee niin paljon enemmän ja niin paljon omaehtoisemmin, että osa ajotaitonsa ruostuttaneista turisteista kuulemma opettelee ajamaan uudestaan Islannin tyhjänpuhuvilla teillä.

Mutta ei tilanne ole mahdoton ilmankaan. Kiertoajeluita järkkäilee esimerkiksi Reykjavik Excursions ja liftatakin voi. Aktiivisin tietysti fillaroi tai kiskoo jalkapatikalla.

Automme oli vuokrattu Icelandairin kautta etukäteen. Vuokraamo oli Herz ja sijaitsi parin kilometrin päässä ydinkeskustasta. Automme ei ollut neliveto, mikä kuumotti toisinaan vähän, mutta pärjäsimme silti. Syrjäisimpiin salapaikkoihin tarvitsee ehdottomasti nelivedon, mutta kovin syrjään emme ehtineet tällä reissulla. Otimme lisäksi vanhan kunnon navigaattorin, sillä emme luottaneet puheliemme akkuihin kylmässä säässä. (Puhelimen laturiadapteri kannattaa muuten ottaa mukaan tai hankkia roadtripille). Kuskeja olimme molemmat, mikä toki tuo vähän lisähintaa.

Ensimmäisen ajopäivän sää valkeni upeana: pilvet väistyivät sateenkaaren kera, ja aurinko paistoi viikon ainoan kerran täydeltä terältä. Kuuntelimme musiikkia hyvällä volyymilla ja nautimme täysillä. Hymyilimme pumpulipalloilta näyttäville lampaille tien vierillä.

Heti lähtömme jälkeen meinasimme saada pienen slaagin/hermoromahduksen, kun navigaattori ei toiminut, mutta sen jälkeen kaikki toimikin kuin Pendolinon veski. Posottelimme smoothisti autollamme kaikkien miljoonien liikenneympyröiden läpi kuin paikalliset konsanaan. Matkalle osui myös yksi tunneli. Islannin moottoriteillä saa ajaa maksutta, mutta Hvalfjudorin tunnelin käytöstä veloitetaan vähän, olisiko ollut noin 1000 Islannin kruunua.

Landbrotalaug hot springs – Landbrotalaugin kuumat lähteet

Ensimmäinen stoppimme oli Landbrotalaugin kuumat lähteet, jonne oli Reykjavikista noin 1,5 tunnin ajomatka. Paikka on rauhallinen ja isolta tieltä vasemmalle kääntyvästä hiekkatiestä ajaa helposti ohi (niin kuin me tietysti teimme…).

Kuumat lähteet ovat upeissa vuorimaisemissa. Koko vesialue ei ole suinkaan yhtä lämmintä, vaan paikalla on kaksi spottia: visuaalisempi, pienempi ”kivipalju”, jonne mahtuu juuri kaksi henkeä, sekä isompi ”allas”, johon ohjataan lisää vettä rautaisesta piipusta.

Nämä kuvat ovat itse asiassa isomman altaan viereltä, sillä ihomme ei meinannut tottua aluksi tulisenkuumaan veteen, joten puljasimme pitkään vähän viileämmässä matalikossa.

Lounaan nautimme täysin randomisti tiellemme nälän yllättäessä sattuneessa lounaskuppilassa. Olimme ainoat asiakkaat, mutta ruoka oli oikein hyvää. Paljastaisin paikan nimen, jos minulla olisi siitä minkäänlaista hajua.

Seuraavaksi suuntasimme suoraan Snaefellsnesin niemimaan pohjoispuolelle. Maisemat vaihtelivat, vuoristo nousi vierellämme kauniisti, ja sateenkaaria näkyi vähän väliä. Säätila vaihteli aivan miten sattui, mutta onneksi mielialamme olivat stabiilin hyvät.

Eräästä tienristeyksestä nappasimme liftarin kyytiin. Hän oli itse asiassa ainoa, jonka näimme koko matkalla. Sinänsä harmi, sillä oikein haaveilimme takapenkkiryysiksestä. Kesällä liftaaminen on tietääkseni yleistä, mutta syyskuussa ilmat oli jo sen verran viileämmät, että reppuilijat olivat vähentyneet.

Liftarimimmi oli yksin, pienin matkatavaroin varustettuna matkassa ja yritti ehtiä erääseen lauttaan. Hän kertoi edellisillan hermoromahduksestaan, kun oli ollut yksin keskellä ei mitään, ilman minkäänlaista majapaikkaa ja itkenyt vuolaasti. Ei ollut kuulemma ensimmäinen kerta kyseisellä seikkailullaan. Lopulta paikallisia oli osunut paikalle ja he olivat kuskanneet mimmin johonkin sopivaan paikkaan, josta hän löysi hyvän telttaspotin. Kaikki päättyi varsin hyvin. Takapenkillä hymyilytti jo, vaikka päässä tekemieni laskutoimitusten mukaan hän luultavasti missasi sen lautan.

(epäolennainen huomio: näyttää kuin kävelisin yllä olevassa kuvassa veden päällä)

Kirkjufell

Kirjkjufellin vuorella ja vesiputouksella riitti autoja ja ihmisiä. Se onkin Islannille ominaista: autolla ajaessa saattaa päästä illuusioon, ettei missään ole ketään… kunnes yhtäkkiä saavut turistinähtävyydelle ja siellä onkin kaikki.

Paikka on tuttu Game of Thronesista ja vaikuttava näky, vaikka itse en meinannut aivan päästä täyteen fiilikseen kymmenien ihmisten ja heitä varten rakennettujen teiden ja kaiteiden vuoksi. Joka tapauksessa näkymisen arvoinen mesta. Hevosetkin sattuivat laiduntamaan juuri aidan vierellä, kun saavuimme paikalle, joten pääsimme tekemään varovaisesti tuttavuutta niiden kanssa.

Pari rohkeaa poikaa ui putouksen vierellä jäisessä vedessä. Itse keskityin tällä matkalla vain kuumiin lähteisiin.

Alkuperäinen tarkoitus oli palata takaisin niemimaan eteläosaan samaa reittiä, vaan sattumalta päädyimmekin puolta paremmalle (Islannin todelliset salaisuudet taitavat aina alkaa siitä, mihin iso tie päättyy).

Lähdimme Kirkjufelliltä tankkaamaan autoamme Olafsvikin kylään ja koska navigaattori vaihtoi reitin kulkemaan vuorten yli tietä F570, päätimme kokeilla sitä.

Oikeastaan tarkistin reitin vasta nyt jälkikäteen Googlen Street Viewin avulla. Virtuaalisesti katua tallatessani löysin kuin löysinkin tämän lempparispottini koko reissulla: kirkkaanoranssin kopin! (Kopin käyttötarkoitus täysi mysteeri)

Navigaattorin uusi reitti paljastui niin hyväksi sattumaksi! Koko tiellä oli lisäksemme vain eräs pakettiautolla kulkeva ammattikuvaajien ryhmä, jonka kanssa kilvoittelimme, kumpi on ensin perillä seuraavalla spotilla. Me voitimme lopulta kokonaiskisan, kun heidän valtava kamerakalustonsa rakentaminen, raahaaminen ja purkaminen vaati aina niin paljon aikaa.

Löysimme upean vesiputouksen, jossa saimme olla myös jonkun aikaa ihan ominemme, ilman kyseistä kuvausporukkaa. Tuntuu huvittavalta, että yhtä upea vesiputous moottoritien vierellä on aivan tupaten täynnä, ja tämä kyseinen täysi vastakohta: rauhan tyyssija. En ainakaan itse onnistunut löytämään kyseistä paikkaa Google Mapsista, joten ehkä todelliset salaisuudet alkavatkin siitä, minne Google Maps ei yllä.

(Mitä luulette, jäiköhän kuvaajille täydeksi mysteeriksi, että halusin heidän kanssaan yhteiskuvan? Värisuora!)

Londrangar Basalt Cliffs

Iltapäivä oli jo pitkällä, kun pääsimme kumpuilevaa, hyvin Instagram-kelpoista tietä autollamme Londrangarille. Täältä julkaisinkin kuvasarjan jo syksyllä.

Paikka oli päivän suosikkini, vaikka niitä on tietysti tosi hankala vertailla keskenään. Vaikka kallionrinteillä oli muutama muukin, tilaa riitti niin, että sai olla tosi rauhassa. Meri myrskysi vieressä turkoosina ja valkoisena, käsittämättömän kauniina. Rinteet olivat mustia, mikä korosti osaltaan absurdia turkoosinsävyä.

Päätimme skipata lähellä sijaitsevan Arnarstapin kylän ja viettää pidemmän aikaa meren äärellä. Jos ilta ei olisi alkanut hämärtää, olisimme ehdottomasti mennyt kurkkimaan myös kylän söpöjä mökkejä ja paikallista elämää.

Takaisin Reykjavikiin huristimme yhteen soittoon, noin 2,5 tuntia. Olimme lähteneet liikkelle yhdeksän aikaan aamulla ja olimme perillä puoli kymmeneltä illalla, juuri sopivasti puoli tuntia ennen kuin hotelliravintolan keittiö meni kiinni. Huokaisimme helpotuksesta ruokamme äärellä, yltiöonnellisina, superväsyneinä. Reissumme aikana huomasimme erittäin hyvin, miten ihanasti ulkoilmassa oleskelu vie voimat ja takaa kunnon yöunet.

Länsi-Islanti oli rauhallinen ja kuvankaunis. Seesteinen, vaihteleva Snaefellsnesin niemimaa kannattaa kyllä käydä tutkimassa, jos ohjelmassa vain liikenee päivän verran aikaa.

Seuraavaksi Islanti-seikkailut jatkuvat Etelä-Islantiin, toivon mukaan jo tällä viikolla, elleivät matkamessut ja kansainväliset bloggaajavieraat vie kaikkea aikaani.

-Henriikka

Muita kirjoituksiani samalta reissulta:

Islanti-roadtrip: Reykjavik ja Blue Lagoon
Terveisiä taivaalta
9 asiaa, jotka huomasin Islannista
9 lisähuomiota Islannista

Huom! Matka toteutettiin yhteistyössä Icelandairin kanssa, enkä vastannut kaikista kustannnuksista itse.

Islanti-roadtrip: Reykjavik ja Blue Lagoon

2
–
kaverit, matkustusTags: , , ,

Kun pari vuotta sitten luulin Islanti-huuman olevan jo taantumassa, se olikin vasta kytemässä ennen roihahtamista ilmiliekkiinsä. Tuntuu, että kaikki ovat joko käyneet Islannissa tai haluavat sinne.

Eikä käy kieltäminen: Islanti on upea. Aivan oma maailmansa keskellä merta.

Uppouduin syyskuisiin reissukuviimme viime viikonloppuna ja päätin, että on aika kirjoittaa muutama Islanti-tarina muistoksi itselleni ja iloksi Islanti-kuumeisille.

Oma matkamme kesti kuusi kokonaista päivää. Olin matkassa ystäväni Bean kanssa, jonka kanssa meillä on omasta mielestämme kovin legendaarinen #theseikkailukerho. Reykjavikin valloituksen lisäksi roadtrippailimme vuokra-autolla ahkerasti länsi- ja etelä-Islantia, mikä osoittautuikin meille matkan parhaaksi anniksi.

Mutta ei pidä vähätellä Reykjavikiakaan! Sympaattisen nimensä lisäksi pieneen, noin Tampereen kokoiseen kaupunkiin mahtuu paljon. Sitä paitsi kaupunkia kiertäessä näkee vuoret, usein (aina?) vielä lumihuippuiset.

Alunperinhän olimme suunnitelleet ruskaretkeä Bostonin alueelle Islannin välilaskulla. Kun sitten karsimme pelkkään Islantiin, päätös tuntui juuri oikealta. Miten monesti olemmekaan näiden reissun jälkeisten kuukausien aikana todenneet: ”me koettiin niin paljon!”

Icelandairin iltapäivälento oli muutamassa tunnissa, paikallista aikaa neljältä perillä, ja vaikka paluulento lähtikin Reykjavikista aikaisin, puoli kahdeksalta, niin lento oli mukavasti perillä sen verran aikaisin, että kotona oli jo loppuiltapäivästä. Sitä paitsi koneessa oli sitä hyvää puuroa, heh, josta kirjoitin jo menomatkalla.

Perillä Reykjavikin lentokentällä seilasimme turisteina bussiin ja pääsimme muutamien sattumusten kautta hotellillemme: Hyppäsimme vahingossa väärään minibussiin linja-autoasemalla, kun jäimme ihailemaan meitä vastassa ollutta sateenkaarta. Jos olisimme silloin tienneet, että tulemme näkemään sen joka päivä, olisimme ehkä keskittyneet paremmin.

Majoituimme vähän randomisti neljässä eri hotellissa reissumme aikana. Niistä kolme oli Reykjavikissa. Varaukset jäivät vähän viime tippaan ja piti salapoliisimaisesti löytää vapaita huoneita kaupungista.

Ennen kuin ehdin kissaa sanoa, löysin Bean jo kylvystä ensimmäisessä hotellissamme. Hän on kyllä mahtava ja huvittava nainen. Keitin kahvit kylpyyn ja iloitsin seikkailijaystävästäni – mikä onni, että minulla on hänet ja hänellä kahvia.

Reykjavikin kolme majapaikkaamme olivat Reykjavik Marina ja Reykjavik Natura, jotka ovat Icelandairin viihtyisiä ja kauniita hotelleja, sekä ODDSSON, joka on trendikäs hostellihotelli. Saapuessamme ekaan majapaikkaan, olin aivan flunssassa ja puolikuntoinen, mutta äkkiäkö sitä valkoviinilasillisella ja kunnon yöunilla saatiin täysin uusi vaihde silmään.

Reykjavikissa parasta: se, että kaupungin ottaa yleispiirteittäin haltuun melko helposti ja nopeasti. Itse vietimme siellä sekä reissun ensimmäisen, että viimeisen päivän, eikä jäänyt olo, ettei nähnyt juuri mitään – päinvastoin. Toisaalta, palaisin kyllä myös varsin mielläni uudestaan.

Ehkä yleisenä neuvona antaisin, että kolmen päivän reissussa käyttäisin Reykjavikiin päivän, kuuden päivän reissussa yhden tai kaksi. (Mutta olenkin ulkoilmaihminen ja minulle reissun parhaat puolet löytyvät usein sieltä, missä ihmisiä ei enää näy.)

Reykjavikin ravintola- ja ruokakulttuuri on vertaansa vailla, ja myös paikalliset vaikuttivat olevan siitä kovin ylpeitä. Kaikkea löytyy viikinkikypäräelämysravintoloista hip-vegaanimestoihin ja hot dog -kojuihin. Myös kahviloita on kaupungin kokoon nähdeen reilusti – islantilaiset juovatkin kahvia lähes suomalaisten tahtiin, muistaakseni maailman kolmanneksi eniten.

Kaupunki on kylämäinen, värikäs ja lämminhenkinen. Kaupunkiin tutustuu helposti jalkapatikalla.  Ainoa kylmä asia tuntuu olevan säätila. Asiakaspalvelu on lähtökohtaisesti tosi hyvää, mutta yrmyjäkin sattui kohdallemme. Myös hintataso on paikoitellen jäätävä: joidenkin tuotteiden kohdalla vielä reilusti Suomea kalliimpi.

Videy-saarta olimme harkinneet viimeiselle päivälle, vaan kovan sumun takia päätimme skipata laivamatkan ja saarielämän, ja viettää aikaa kaupungissa. Myös valassafarit jätettiin seuraaville reissuille.

Reykjavikista muutaman kymmenen kilometrin päässä on Islannin suosituimpia, ellei suosituin, matkakohde: turkoosina hohtava, kuuman höyryävä Blue Lagoon.

Olin käynyt edelliskerran Islannissa joulukuussa 2014, jolloin maa eivätkä kyseinen laguuni olleet vielä nykyisessä suosiossaan. En ollut tajunnut, että tälle kerralle tulisi tehdä varaus useita päiviä etukäteen.

Tsekkailimme jäljellä olevia aikoja hotellilla ja panikoimme vähän. Lopulta soitettuamme paikan päälle löysimme ihanan, riittävän aikaisin starttaavan iltaspotin. Paikan päälle päästyämme varasimme kylpytakit ja kaikki.

Siellä me lilluimme kuumassa vedessä, seilasimme drinkkiemme kanssa ja ilmaisimme nonverbaalisin ja vihaisin kasvonelein iloisessa hiprakassa kulkeville polttariporukoille, ettemme halua tutustua heihin, emmekä sinä iltana ylipäänsä kehenkään muuhun. Vain toisiimme paremmin.

Blue Lagoon on yksi niistä turistirysistä, joista maksaa suosiosta huolimatta ihan mielellään. Tai no, maksaa, koska tietää ettei samaa kokemusta saa muualta. Ilta kuumassa vedessä oli ikimuistettava.

Huom! Blue Lagoon on lähellä lentokenttää ja välillä kulkee myös bussi. Järkevä yhdistä kylpykeikan siis meno- tai paluulentojen yhteyteen.

Reykjavik oli pitkälti harhailua: villapaitojen ihastelua, kymmenissä pienissä design-putiikeissa vierailua, kymmeniä kuppeja kahvia. Tuliaisia ei juuri raaski ostaa, eikä oikeastaan tarvettakaan ollut millekään. Mutta ostettavaa kyllä olisi, jos sille päälle sattuisi.

Edellisellä Islannin matkallani kävin paikallisissa museoissa ja taidegallerioissa, jotka ovat ehdottomasti näkemisen arvoisia: Reykjavik Art Museum ja Reykjavik Art Museum – Kjarvalsstadir olivat molemmat hienoja, minkä lisäksi kaupungista löytyy vielä useita muitakin. Ensiksi mainittu on ihan keskustassa.

Viime kerralla koin myös muutaman illan kuuluisaa yöelämää, joka oli rentoa ja viihtyisää. Sellaista flanellipaitaista ja modernin viikingin tuoksuista. Tällä kerralla puskimme päivät niin täyteen ohjelmaa, ettei iltaisin tullut mielen viereenkään lähteä hotellin lämmöstä yhtään minnekkään.

Näiden lisäksi Reykjavikissa olisi varmasti kulttuuririentoja: elokuvia ja sen sellaista. Ja nähtävyyksiäkin riittää, jos niitä tahtoo kierrellä. Kuuluisimpana kaupungin ylle taitaa kohota Hallgrímskirkja, harmaanpuhuva kirkko.

Viimeistä iltaa istuimme ravintola Gló:ssa, joka oli Islanti-mestari Satun suositus. Ei liian fiiniä, mutta kuitenkin riittävän hienoa. Ruoka tosi hyvää, erityisruokavaliot ymmärretiin heti ja valikoimissa oli niin gluteenitonta, vegeä, vegaania, raakaruokaa kuin lihaakin. Raakakakkuja oli laaja valikoima.

Mutta niin kuin kerroin, Reykjavik oli meidän matkallemme vasta raikas startti ja lämmin lähtöhali. Jatkan viimeistään ensi viikolla siihen neljän päivän seikkailuun, jolloin satoi lähes taukoamatta, mutta jota en juuri huomannut. Palaan kaikkiin niihin lampaisiin ja hevosiin.

-Henriikka

Muita kirjoituksiani samalta reissulta:
Terveisiä taivaalta
9 asiaa, jotka huomasin Islannista
9 lisähuomiota Islannista

Huom! Matka toteutettiin yhteistyössä Icelandairin kanssa, enkä vastannut kaikista kustannnuksista itse.

Suomalaisia kahvikuppikuntia

176
–
kaverit, outdoor, yhteistyöTags: , , , , , , , ,

Yhteistyössä Asennemedia ja Arabia

Tiesittekö, että Suomi on yhdistysten luvattu maa? Suomessa on enemmän yhdistyksiä kuin lähes missään muualla koko maailmassa. Epämuodollisia yhdistyksiä, kuten harrastekerhoja ja kahviseuroja, on sitäkin enemmän.

Yksi näistä epämuodollisista kuppikunnista on on minun ja ystäväni Bean Seikkailukerho.

Seikkailukerho aloitettiin kesällä 2014, kun tajusimme, että elämästä on saatava enemmän irti. Halusimme oppia uusia taitoja, kokea enemmän asioita ja olla enemmän ulkona. Pakenimme metsään maailman surkeimman teltan kanssa ja yritimme pystyttää sen sinnikkäästi. Selvisimme. Kaksi vuotta sen jälkeen telttailimme jo pakkasessa. Uusia asioita voi totta tosiaan oppia.

Yksi asia yhdistää kaikkia suomalaisia kuppikuntia: yhdistykset koostuvat ihmisistä, jotka kokoontuvat säännöllisen epäsäännöllisesti kupposen äärelle.

En tiedä voitteko kuvitellakaan, miten iso asia kahvi on meidän kerhollemme? Nuorgamin reissumme aamut lähtivät käyntiin höyryävällä kupilla kahvia: Bealle kasvimaitoa, minulle mustana. Vaeltaessamme keitämme vielä ennen nukkumaanmenoa jälkiruokakahvit. Tunnelmalliset, noentuoksuiset. Onni on ystävä, johon ei myöskään vaikuta kofeiini.

Näissä kuvissa näette vähän speasiaalimman kahvihetken. Kävimme päiväretkellä Källvikenissä, Dagmarin lähteellä, ja joimme juhlakahvit Arabia Suomi 100 -juhlavuoden mukeista.

Arabia on ollut suomalaisten kuppikuntien asialla jo yli 100 vuotta. Voisin kuvitella, että Arabia on myös Seikkailukerhon suuri fani.

100-vuotiaan Suomen kunniaksi suunniteltu mukimallisto edustaa itsenäisen maan elinkaarta ja kertoo tarinaa suomalaisen muotoilun, kattamisen ja suomalaisten kotien historiasta: jokaisen mukin koristelu on peräisin eri vuosikymmeneltä Suomen satavuotiaan historian ajalta. Yhdeksän kymmenestä juhlakokoelman kuviosta on otettu Arabian historiasta. Kuviot on piirretty uudelleen ja siirretty mukien pintaan.

Kymmenentenä kuviona, 2000-lukua edustamassa on uusi, taiteilija Heini Riitahuhdan suunnittelema punakukkainen Huvila-kuvio. Sen näettekin ylläolevassa kuvassa Bean kädessä. Oma suosikkikuvioni on ruskeakukkainen Myrna, sillä siitä tulee nostalgisesti mieleen isovanhempieni kultareunainen astiasto.

Mukit ovat saatavilla vuoden 2017 ajan ja ne on varustettu juhlavuoden pohjaleimalla. Sarja on herättänyt niin paljon tunteita ja ollut niin pidetty, että mukit on viety käsistä. Uusia valmistetaankin koko ajan.

Mutta sillekin on syy, miksi lähdimme päiväretkelle juuri Dagmarin lähteelle. Jos mukit ovat upea lahja Suomelle, on Arabian toinen lahja vähintään yhtä hieno.

Fiskars-konserni omistaa noin neljänkymmenen hehtaarin kokoisen maa- ja vesistöalueen Raaseporin liepeilleä, Källvikenissä. Alueella on niin metsää, hiekkarantaa, kalliota kuin mertakin. Alueella pulppuaa myös Dagmarin lähde, josta mekin täytimme mukit retkellämme.

Fiskars lahjoittaa suomalaisille luonnonrauhaa ja antaa 100-vuotislahjaksi Dagmarin puistoalueen kaikkien käyttöön. Yhtiö luovuttaa alueen käyttöön Suomelle elokuussa 2017 seuraavaksi sadaksi vuodeksi, nimellisellä euron vuosivuokralla, sata päivää ennen Suomen 100-vuotispäivää.

Ennen alueen luovutusta Fiskars kunnostaa Källvikenin alueen luontopolut, venelaiturin ja Dagmarin lähteen ympäristön. Aivan huippu juttu, Seikkailukerho kiittää.

Millaisia vuosisuunnitelmia kerhollamme on? Emme vielä tarkalleen tiedä. Maaliskuulle on varattu viikonloppu, jolloin lähdemme ehkä mökkeilemään. Toiveissa siintää lämmin kesä ja riippumattoyöt. Myös ulkomaan matka olisi päästävä taas toteuttamaan.

Se on varma, että kahvia juodaan ainakin.

Haluaisiko myös joku teistä juoda kahvia Arabia juhlavuoden mukista? Sain luvan arpoa kolme sarjan mukia lukijoilleni. Käy valitsemassa oma suosikkisi ja kerro se kommenttiboksissa 5.2. mennessä, niin olet mukana arvonnassa.

Seikkailuntäyteistä viikkoa!

-Henriikka

Jään murtumisen ääni

5
–
elämä, Helsinki, kaveritTags: ,

Olimme lauantaina päiväretkellä Mustikkamaalla. Miten niin mukava kainalo voikaan löytyä ihan Helsingin paikasta? Oho. Tarkoituksenani oli kirjoittaa, miten niin mukava paikka voikaan löytyä ihan Helsingin kainalosta. Rauhaa, metsää, kallioita ja merta, merta, merta. Ihanaa merta.

Olin joskus Snapchatissani kysellyt, mihin Helsingissä tai pääkaupunkiseudulla kannattaa suunnata, jos haluaa mahdollisimman nopeasti johonkin luonnon lähelle, rauhalliseen ja mahdollisimman kauniiseen paikkaan. Sain vinkiksi Mustikkamaan ja painoin paikan mieleeni. Olinhan minä toki siitä kuullutkin, vaan enpä ollut koskaan edes ajatellut vierailevani siellä ihan varta vasten.

Lauantaina keitimme termarikahvit valmiiksi ja hyppäsimme Rautatientorilta sopivaan bussiin kuin onnelliset turistit konsanaan. Ja sitähän me oikeastaan vahvasti olimmekin.

Perille päästyämme suuntasimme rantaan, merta katsomaan. Seisoin veden äärellä ja hävetti. Kuulin selkeästi, kuinka jää suli ja murtui kevätauringon voimasta. Se on kauneimpia ääniä, joita olen koskaan kuullut. Hävetti, miten usein olen lukenut siitä kirjoista ja miten harvoin olen ollut sitä oikeasti kuuntelemassa. Siitäkin huolimatta, että äänen äärelle pääseminen on niin helppoa.

Suljin silmät ja kuuntelin jäätä. Murtumisen ääni on samaan aikaan lohdutonta ja toiveikasta. Jää ei pysy paikoillaan eikä ehjänä, vaikka kuinka yrittää. Kevätyöt antavat vielä armoa ja jäädyttävät ohuen jääkerroksen veden pintaan, mutta viimeistään keskipäivän aurinko hajottaa sen taas.

Teki mieli hypätä jäälautalle ja ajelehtia kauas, niin kuin pieni jääkarhu jossain lapsuuteni kauniissa kirjassa.

Sitä tulee lupailtua mielessään, että tästä eteenpäin käyn kuuntelemassa jäätä ainakin kerran keväässä. Tietysti haluaisin tämän todella tapahtuvan, mutta kuinka sitä ehtii kuunnella niin monia kauniita asioita, nähdä niin monia kauniita asioita ja tuntea ihollaan niin monia kauniita asioita?

Toki haluaisin palata Mustikkamaalle mahdollisimman pian. Mutta kuinka sitä ehtii palata kaikkiin kauniisiin paikkoihin, joihin on vannonut palaavansa? Kilometrin säteellä kodistakin on kymmeniä paikkoja palattavana.

Kevät on onneksi joka puolella; sen kyllä näkee, kuulee ja tuntee. Ja se palaa aina, vaikka ei itse muistaisi palata kevään luokse.

-Henriikka

Mitä kuuluu sunnuntaina?

9
–
elämä, kaveritTags: , ,

Kirjoitan harvoin juuri käynnillä olevasta hetkestä, mutta nyt teen poikkeuksen. Täältä tulisi herttaisen sunnuntaiaamun kuulumisia.

Istun ystäväni keittiönpöydän ääressä, baarijakkaralla, liian suuri Mighty Ducks -paita päällä. Heräsin hetki sitten majasta ja olo on raukea ja onnellinen. Kahvia tekisi tosin mieli, mutta aion odottaa, kunnes Bea herää (hän nukkuu vielä majassamme, otin kuvan juuri äsken). Kahvi on useimmiten parasta yhdessä ja odotettuna. Sitä paitsi kahvin kanssa on kakkuakin, eikä sitä tohdi korkata yksin. Koristelin sen äsken herättyäni, että Beaa olisi yllätys odottamassa.

Saatamme tosin tehdä vielä ennen kahvia ja aamiaista kypsien ihmisten tapaan vartin sunnuntaiulkoilun. Toisaalta majan rakennus on tainnut viedä meiltä jo uskottavuuden harrastaa aikuisten lailla sunnuntaireippailuja.

Laitoimme tämän viikonlopun kalenteriin jo syksylle, kun olimme käyneet marraskuisella Nuuksion telttaretkellämme. Halusimme lähteä parin yön ulkoretkelle jonnekin, ehkä Repovedelle tai vähän kauemmas. Odotin viikonloppua tohkeissani.

Kuukausi sitten alkoi alaselkäni reistailla, pari viikkoa sitten kipu yltyi sietämättömäksi. Fysioterapeutti ja hieroja ovat auttaneet, mutta kipuilen edelleen. Retkipatja- ja outdoor-koettelemukset ovat kiellettyjen vapaa-ajan harrasteiden listalla, niinpä retkemme meni puihin. Harmi! Kiukku!

Mutta mikäs se seikkailukerho sellainen olisi, jolla ei olisi varasuunnitelmaa? Kun viikonloppu oli kerran laitettu kalenteriin, päätimme pitää oman leirimme täällä Helsingissä, Bean luona. Ja tiedättekö, se päätös oli huikean hyvä.

Kaupunkileirimme käynnistyi perjantaina, kun rakensimme rakkaan lakanalaavumme. Siitä piti tulla seikkailijoiden maja, mutta teimmekin tahattomasti lemmenpesän. Olen nukkunut kaksi edellistä yötä niin hyvin, etten muista koska viimeksi.

Leirillä on myös harjoiteltu kokkaus- ja leivontataitoja ja käyty kotiseutumatkalla Mustikkamaalla. Lisäksi lakkasimme perjantai spa-rientojemme jälkeen voittajan kynnet maailman hienoimmalla glitter-kynsilakalla. Mutta näistä kerron lisää illalla, sillä nyt majasta kuuluu heräämisen ääniä.

Miten ihanaa, saan pian kahvini.
Vaikka eivät ne tietenkään mitkää nuotiolla tehdyt nokipannukahvit ole.

-Henriikka

Syysvaellus Nuuksioon (osa 2/2)

5
–
kaverit, outdoor, urheiluTags: , , , , , , , , , , ,

Vihdoin pääsen jatkamaan iloisen syysvaelluksen merkeissä. Pääsin ensimmäisessä kirjoituksessa tarinan siihen vaiheeseen, että kellahdimme nukkumaan siinä seitsemän maissa illalla. Liian luksusta ollakseen totta, että voi nukkua lähes 12 tuntia putkeen. Niin siinä kuitenkin kävi.

Aamuvarhaisella kello herätti. Tiedä sitten, olisimmeko nukkuneet kellon tuplasti ympäri ilman sitä. Kaivauduin makuupussini uumenista, Bea tuhisi vieressä. En hennonnut herättää ystävää vaan vedin kolme kerrosta vaatetta päälle, vaelluskengät jalkaan ja kömmin ulos teltasta. Kovin eeppiset usvat ei järvimaisemaa kaunistaneet, mutta yksinäisessä aamuhetkessä oli tunnelmansa. Pikkuhiljaa Beakin heräili ja tuli hytisemään aamun kylmyyteen.

On pakko myöntää, etten ollut koskaan aikaisemmin tehnyt nuotiota tai yhtään minkäänlaista tulta minnekään. En tiedä, kuinka olen onnistunut sen välttämään, mutta aamulla oltiin aivan uuden asian äärellä. Ja halusin tietysti onnistua yhdellä tulitikulla!

Mikäs siinä, uskomaton kasa paperia ja kauniisti pinottuja puita. Siitä se sitten lähti ja syttyi, ihan yhdellä tikulla. Mutta niin kuin ehkä huomaatte, paperin määrä saattoi korreloida onnistumisen todennäköisyyden kanssa.

Lieskat heittivät nokipannun pohjaan ja saatiin aamukahvit hämärässä maastossa. Manasimme, ettei santsikuppiin riittänyt puruja.

Olimme jännittäneet yön kylmyyttä aika lailla. Viimeksi elo-syyskuun taitteessa retkeillessämme Bea vietti elämänsä kylmimmän yön eikä oma olonikaan ollut aamuyön tunteita enää kovin hohdokas.

Mutta mitä vielä! Tänä vuonna makuupussissa tuli kuuma. Olin varustautunut makuupussilla ja merinovillaisella alusasulla. Päähän oli vedetty pipo, jalkoihin lämpöiset sukat ja kaulassa oli varmuudeksi ohut kauluri. Tämä oli aivan liikaa. Potkin sukat pois jaloistani, kiskoin kaulurin ja pipon pois ja luulen, että myös ilman aluskerrastoa olisi pärjätty.

Nukuimme molemmat lopulta niin hyvin ja sopivassa lämpötilassa, että ymmärsimme viime vuoden ongelman olleen lähinnä huononlainen varustus. Bealla oli ystävältä lainassa lämmin pussi ja minulla ensi kertaa testissä Haglöfsin Lupus -8. Kevyihin, kylmiin kesäpusseihin tottuneelle paksuun, kolmen vuodenajan pussiin pujahtaminen oli kuin unta.

Sille haaveilemalleni talvivaellukselle taidan tarvita vieläkin jytymmän pussin, mutta aika pitkälle pärjäisin kyllä tällä. Estreme-lämpöraja on nimittäin -27 astetta. Lämpimät makuupussit ovat kooltaan aika valtavia, mutta lämmön vuoksi jaksaa kantaa vähän suurempiakin taakkoja.

On kyllä omituista, miten turpealta aamunaama näyttää telttayön jälkeen. Sitä kuvittelisi heräävänsä eteerisenä metsänneitona puiden katveesta, mutta todellisuudesa naama näyttää kaksinkertaiselta. Silmäluomet olivat muuranneet puolet silmää. Kun yritin ottaa kameralla muutaman aamunaaman tunnelmaa kuvaamaan, julkaisukelpoinen materiaali oli vähissä.

Pitkien aamukahvien ja leirin pakkaamisen jälkeen lähimme kohti Haltiaa, josta saisimme bussin Helsinkiin.

Sitä luulisi pääsevänsä pitkälle opastetuilla reiteillä perille asti ilman ongelmia. Mutta entä jos tietä tarpookin kaksi, jotka yllättävän usein luottavat ”omaan fiilikseensä”?

Voin kertoa, että eksyimme. Taas. Useasti. Joskus jossain tien haarassa ei vain yksinkertaisesti jaksa katsoa karttaa, jos on vahva tunne siitä, että tietää minne kuuluu kulkea. Luontoäiti opettaa kerta toisensa jälkeen, että oma fiilis on huonoin kompassi.

Muutaman kerran kävelimme umpimetsässä, mutta muuten pysyimme kuitenkin aika pitkälti suunnitelluilla poluilla. Tällaista kokeellista seikkailua pystyy vielä harjoittamaan Nuuksiossa, mutta lupaamme opetelle kartat ja kompassit, kun joskus suuntaamme pidemmille retkille ja teille tuntemattomille.

Haltiaan saapuivat lopulta haisevat ja väsyneet vaeltajat. Ylläolevan kuvan poseeraus oli se, mitä Bea halusi jättää tästä reissusta perinnöksi.

Ennen joulua en taida ehtiä telttailemaan, mutta vuoden 2016 seikkailut odottavat jo. Siihen saakka seikkailukerho pitää vuoden alun taktiikkapalaverinsa, harjoittelee ahkerasti racket ballia, käy ottamassa uimahallit haltuun, aloittaa elämänmittaisen lukupiiri-tradition ja suunnittelee matkan Marokkoon.

Not bad. Not bad at all.

-Henriikka

Lue varusteista ja vaatteista lisää ensimmäisestä kirjoituksesta.

Syysvaellus Nuuksioon (osa 1/2)

13
–
kaverit, outdoor, urheiluTags: , , , , , , , , , ,

Seikkailukerhon perinteinen syysvaellus suuntasi tänä vuonna ihan lähimaille, Nuuksion kansallispuistoon. Loka-marraskuun taitteen yön yli kestävä retki oli meille molemmille ensimmäinen vähän kylmemmillä keleillä tehty pyrähdys.

Teille suurensuuri kiitos kaikista jaetuista vinkeistä, jotka takasivat erittäin onnistuneen keikan. Säiden Herralle kiitoksia siitä, että pakkasöillä ympäröity viikonloppu oli lauhkea kuin lammas. Eväistä jo kerroinkin (matkalla ne kun katosivat vatsaan ennen kuvaamista), mutta tänään ja huomenna tulisi vaelluskuvia ruudun täydeltä.

Meillä oli niin kivaa. Siis sellaista ”next level fun”. Pyhäinpäivän viikonloppu metsässä oli real-life-halloween, kun kadonnutta ei vielä oltu löydetty ja pimeä iski metsän ylle jo puoli viideltä ja metsä jäi ympärille huhuilemaan. Seikkailukerho ei pienistä hätkähdä.

Mielenkiintoinen aspekti tässä syys- ja talviretkeilyssä on se, että valoa on yksinkertaisesti aika minimaalisesti. Valoisa aika alkoi tuolloin kahdeksan maissa ja pilkkopimeää oli jo ennen viittä. Viime vuoden elokuun kaltaista 30 kilometriä ei siis lähdetty tavoittelemaan, vaan jotain vajaa 20 kilsan rauhallista kierrosta.

Siinä missä viime vuoden Repoveden maasto oli paikoin todella jyrkkääkin ja välillä vaativaa, Nuuksiossa oli yllättävän lungia. Lähdimme Veikkolasta ja kiersimme Siikaniemen,Haukkalammen ja muutaman muun extra-kierroksen kautta Iso-Holmaan yöpymään. Olimme ajatelleet ensin Holma-Saarijärveä, mutta seikkailunhaluisina halusimme mieluummin suunnata paikkaan, jonne ei opasteet ohjanneet.

Parasta metsässä: hiljaisuus, vaihtuvat maisemat ja se, ettei itse pysty hallitsemaan juuri mitään. Pienuuden tunne kulkee ylitse ja arkiset, useimmiten velvollisuuksiin ja töihin liittyvät ajatukset hälvenevät ja tilalle tulee joko vahvaa itsetutkistelua tai vaihtoehtoisesti ei juuri mitään. Metsässä pääsee usein sellaiseen oletuksena melko meditatiiviseen tilaan, jossa ajatukset vain kelluvat eivätkä lähde liian hurjien analyysiratojen vietäväksi.

Ja yksi parhaista jutuista on myös perille pääsy. Kun voi heittää rinkan selästään, etsiä sopivaa telttapaikkaa. Katsella ympärilleen, että tässä sitä nyt pesäillään pieni hetki.

Vaikka emme jääneetkään onneksi pimeyden jalkoihin, tuntui perille pääsy tällä kertaa erityisen hyvältä. Vähän kauempana reiteiltä sijaitseva Iso-Holma piti oikeasti löytää ja tällaisille ”mennään sinne mihin nenä näyttää” -suunnistajille löytäminen on joskus huomattavan paljon vaikeampaa kuin itse matkan tekeminen.

Perille päästyämme vaihdoimme kuivat vaatteet päälle ja laitoimme ensitöinä teltan pystyyn. Nuotiopaikalta oli ilmeisesti juuri karanneet edellisyön tai saman päivän retkeilijät, sillä kipinä eli vielä. Tuli syttyi heittämällä pari puuta sekaan.

Ehkä muistatte, millainen säälittävä teltta meillä oli viime vuonna matkassa? Vihreä nuuskamuikkusmalli pysyi juuri ja juuri pystyssä. No, tänä vuonna oli onneksi toisin, sillä viimevuotinen telttavanhus olisi lähtenyt tuulen mukaan mimmit sisällään.

Majoituimme Iso-Holman tuuliseen niemennokkaan ja yöllä ujelsi kiitettävän kovaa. Fjällräveniltä retkeä varten lainaksi saatu suurikatoksinen Abisko Lightweight 2 pysyi kasassa briljantisti ja oli tähän tarkoitukseen parempi kuin olisin ikinä osannut kuvitella. Vaikka ulkona tuiversi emmekä olleet kallioalustan takia edes yrittäneet virittää telttanaruja kireimmilleen, yösijamme pysyi hyvin ruodussaan. Halpoihin festaritelttoihin tottunut yllättyi myös teltan painosta: vajaa 3-kiloinen teltta meni joululahjalistan kärkeen.

Teltan pystyttämisen jälkeen oli vuorossa hikihommat. Pöllipinot löytyivät sadan metrin päästä telttapaikastamme. Tarvitsimme puuta aika lailla illan ja aamun tarpeisiin, joten alkoi kantourakka. Yhdestä pöllistä pilkkoi 2–4 nuotioon kelpaavaa halkoa ja kerrallaan jaksoi kantaa nelisen pölliä. Vuoronperään toinen latoi toisen kyynärvarsille, toinen kipitti pöllit mukanaan nuotiopaikalle.

Sitten oli vuorossa halonhakkuu. Tylsä kirves ei purrut kovaan puuhun, joten tartuimme yhdessä tuumin sahaan. Puita olisi toki voinut polttaa kokonaisina ja siirtää sitä mukaan nuotioon, kun toinen pää on palanut. Esteettiseen kekoon vaadittiin kuitenkin sahausta.

Ja olisittepa nähneet meidät! Aivan riemuissamme, äärimmäisellä yhteistyöllä sahasimme ennätystahtiin halkoja seuraavankin retkiseurueen tarpeisiin. Huomasimme vasta jälkeenpäin, että homma alkoi lähteä vähän lapasesta, kun käytimme pilkkomistamme puista vain neljäsosan. Päivän treeni, check.

Ja pian saapuikin pimeys. Tuli paloi ja halot vähenivät hiljalleen. Nokipannussa valmistuivat niin nuudelit kuin hernekeitotkin. Oikea kolmen ruokalajin vegaani-illallinen. Ja mikä keksintö oli, kun tajusimme mukanamme olevien johannesleipäpuusuklaan ja banaanin täydellisen nuotiokombon.

Voisimme tarjoilla seikkailukerhon legendaarisia retkieväitä seuraavassa Ravintolapäivässä: ”Legendaarisia retkieväitä jo vuodesta 2014”. Uskottavaa, eh?

Pimeä iski aikaisin, mutta höpötimme omiamme nuotion ääressä, otsalamppujen valossa kolmisen tuntia. Vain metsä ja kaksi sopivasti hönöä vaeltajaa. Laulamaan emme puhjenneet, mutta sekin olisi varmasti sopinut tunnelmaan.

Seitsemän jälkeen kömmimme telttaan, sujahdimme makuupussiin ja jatkoimme vielä hetken juttujamme. Naapuri-niemennokan vaeltajaukot tulivat vielä pienen matkan takaa taskulamppujensa kanssa etsimään noki-illallisseuraa, mutta teltan vetoketju oli tiukasti kiinni. Tulimme rentoutumaan, emme sosialisoitumaan. Viinipullon avaajineen voi jättää oviaukon eteen. Kiitos hei.

Uni tuli kahdeksan maissa.
Makuupussissa riitti lämpöä ja mieli oli tyhjä.

-Henriikka

Ps. Kuinka iloinen olenkaan perjantaina julkaistun videon vastaanotosta!
Kaksi lisähuomiota aiheeseen:
1. Tarkoitus ei ole ruveta sellaiseksi alati kameralle höpöttäväksi videobloggajaksi
2. Tarkoitus ei ole vallan muuttua metsäbloggaajaksi vaan pitää mukana urbaanimmatkin aiheet.

Jos vaatteet ja varusteet kiinnostaa:

minä: pipo/Alina Piu, sininen takki + mustat housut/Helly Hansen (saatu), pinkki takki/Haglöfs (saatu), kengät/Merrell, lapaset lahja ystävältä, pinkki alusasu/Devold, rinkka/Vaude & makuupussi/Haglöfs (saatu)

Bea: huivi, takki, pipo/second hand, trikoot/adidas, kengät/Helly Hansen & rinkka/Haglöfs